Julkaistu: 6. huhtikuuta 2020

Virolaiset rynnivät elokuviin tuijottamaan veden solinaa

Anniina Ljokkoi

Ei uskoisi, että toimintaelokuvat ja komediat päihittää luontodokumentti, joka koostuu lähes pysähtyneistä luontokuvista, jossa musiikki on korvattu luonnon äänillä, jossa näkyy vain yksi ihminen ja jonka juonenkäänteinä ovat vuodenaikojen vaihtumiset.

Tällainen elokuva on Viron elokuvateattereiden alkuvuoden kassamagneetti Fred Jüssi. Olemise ilu (Fred Jüssi. Olemisen kauneus). Elokuva tuli ensi-iltaan 17.1.2020 ja keräsi kuukaudessa 50 000 katsojaa, mikä on virolaiselokuvalle hyvä saavutus. Yleisössä on katsojia vauvasta vaariin, mutta popkornien rapinaa ei kuulu; tähän elokuvaan suhtaudutaan yleisellä hartaudella ja iloisella uteliaisuudella.

Jaan Tootsenin dokumenttielokuvalla on kaksi päähenkilöä: Fred Jüssi ja Viron luonto. Elokuva on kuvattu kahden vuoden aikana Fred Jüssin mielipaikoissa: Kõrvemaan luonnonsuojelualueella Pohjois-Virossa, Matsalun kansallispuistossa Viron länsirannikolla sekä Vilsandin saarella Saarenmaan länsipuolella. Luonnon nostaminen dokumentissa pääosaan oli myös kuvattavan henkilön toive. Aloitetaan kuitenkin Fred Jüssista, suomalaisille melko tuntemattomasta mutta virolaisille tuttuakin tutummasta radioäänestä.

Kun virolainen ajattelee kotimaansa luontoa, hänelle nousee todennäköisesti ensimmäisten asioiden joukossa mieleen Fred Jüssi. Tätä usean sukupolven tuntemaa luontofilosofia on kutsuttu virolaisten ekologiseksi omaksitunnoksi, luonnonsuojelun ikoniksi, kansan sielun peiliksi sekä ilmiöksi virolaisessa kulttuurissa.

Fred Jüssi on syntynyt vuonna 1935 Karibianmerellä Aruban saarella, jossa hänen isänsä oli töissä. Virolaiset vanhemmat palasivat kuitenkin pian Viroon, eikä Jüssi ole enää halunnut palata synnyinpaikkaansa. Jüssi on koulutukseltaan biologi ja työskennellyt sekä opettajana että virkamiehenä. Vuonna 1976 hän aloitti Viron radion avustajana lähetettyään radiolle nauhoittamiaan eläinten ääniä. Suuren yleisön tietoisuuteen hän tuli vuosina 1979–1986 toimittaessaan radiossa omia ohjelmiaan Linnuaabits (Lintuaapinen) ja Looduse aabits (Luontoaapinen).

Fred Jüssi on vuosikymmenien kuluessa tallentanut kuviksi ja äänitteiksi valtavan määrän virolaista luontoa. Häneltä on ilmestynyt pitkä rivi luontokirjoja sekä aivan viime vuosiin saakka artikkeleita ja kannanottoja mediassa. Hän on Virossa se, jolta toimittaja kysyy mielipidettä metsien avohakkuista tai kotimaan lintulajien elinvoimaisuudesta.

Fred Jüssi on ehtinyt olla elämässään monessa roolissa ja tottunut esiintymään. Valkokankaalla hänet nähdään nyt kuitenkin toisenlaisessa roolissa, kepin kanssa kulkevana yksinäisyydessä viihtyvänä tarkkailijana. Hän kertoo dokumentissa hajanaisia muistoja elämästään ja tarjoilee palasia elämänkokemuksestaan, jotka yhdessä luontokuvien kanssa nousevat luontofilosofian asemaan.

Dokumentti alkaa lähikuvalla muodostelmasta, joka paljastuu kameran hitaasti liikkuessa jään kuvioiksi. Seuraavassa otoksessa kuuluu veden pauhua ja näkyy jäälautan lohkeaminen. Lähikuva tästä luonnon dramaattisesta näytelmästä luo heti alussa latautuneen tunnelman ja nostaa odotukset korkealle. Tunnelma jonkin merkittävän tapahtumisesta säilyy elokuvan loppuun saakka. Katsoja on päässyt elokuvalipun ja karkkipussin hinnalla rakennetusta kaupunkiympäristöstä aivan luonnon tapahtumien pyörteeseen. Jokin kuvien ja äänten yhteensovittamisessa saa jopa lumen putoamisen oksilta tuntumaan merkittävältä käänteeltä. Tunnin pituisen elokuvan jälkeen tuntuu kuin olisi tehnyt paljon pitemmän matkan.

Elokuvien tunnelma luodaan usein musiikilla, mutta tässä elokuvassa musiikkia ei ole lainkaan. Äänimaailma koostuu Fred Jüssin 1970–1980-luvulla äänittämistä luontoäänistä sekä hiljaisuudesta. Jüssi kertoo oppineensa vasta äänittäessään todella kuulemaan luonnon ääniä, kuten lintuja ja veden solinaa.

Maa ja vesi käyvät elokuvassa vuoropuhelua. Ensin kuvataan veden pintaa ja metsää, sitten veden pinnasta heijastuvaa metsää. Metsän halki virtaa villi joki, ja sen ylle kaatuneet puut ja ryteikköiset rannat luovat viidakkomaisen vaikutelman. Näemme metsän halki kiemurtelevan joen ja sitä ympäröivän jokiluhdan myös ylhäältä päin. Kamera viipyy kohteissa pitkän aikaa ja antaa rauhassa katsella jokaisen lehden liikettä. Yksityiskohdat erottuvat hyvin elokuvateatterissa suurelta kankaalta katsottuna.

Harras, suorastaan pyhä tunnelma saa välillä eloa eläinten puuhista, mikä on koko perheen luontofilmeistä tuttua huumoria. Esimerkiksi kukkia ahmiva toukka on hellyttävä ilmestys. Kuvaaja on viettänyt pitkiä aikoja paikoillaan vain odottaen.

Dokumenttielokuvan henkilökuvaus on minimalistista. 85 vuotta täyttänyt, maastopukuinen Fred Jüssi liikkuu luonnossa muhkuraisen kävelykepin kanssa. Hänet nähdään toistuvasti avaamassa erämajalta näyttävän rakennuksen ovea ja laittamassa puita nuotioon. Nuotiolla roikkuu nokinen pannu. Vanha mies kuuntelee luonnon ääniä, tähyilee ja ottaa joesta vettä narun päähän sidotulla metalliämpärillä. Kuvaaja on todella saavuttanut kohteensa luottamuksen, sillä henkilö näyttää olevan kuvissa yksin, minkäänlaista poseeraamista ei ole.

Elokuvaa rytmittävät kohtaukset syrjäisen metsämökin oven avaamisesta ja lautojen poistamisesta ikkunalta. Sama tapahtumien kulku näytetään monta kertaa, vain vuodenaika vaihtuu. Katsoja ei pääse koskaan kurkistamaan mökkiin sisälle, hänelle vain avataan ovi kerta toisensa jälkeen.

Luontoäänten ja hiljaisuuden lomassa kaikuu Fred Jüssin pehmeä ääni. Hän kertoo nauttivansa yksinolosta, mutta hän ei koe olevansa luonnossa yksin. ”Tuuli voi olla hyvä seuralainen. Se voi kertoa vaarasta, mutta myös rauhoittaa.” Hän kokee yksinolon perustarpeekseen ja viettää tunteja kuuntelemalla veden ääniä ja tuijottelemalla nuotiota. Vanha mies korostaa moneen otteeseen, kuinka tärkeää ihmisen on kuunnella omaa luonnettaan ja seurata omaa polkuaan, vaikka ei aina edes tietäisi, minne se johtaa. Vaimonsa kuoleman jälkeen Jüssi on viettänyt metsässä myös jouluja. ”Jollen saisi olla yksin, olisin jonkun luona kylässä vain leikkimässä joulunviettoa.”

Fred Jüssille metsä vertautuu kirkkoon, hänelle uskonnollisuus liittyy metsään ja puihin. ”En ole koskaan ymmärtänyt sitä, etteivät ihmiset osaa arvostaa eläviä puita.” Tämä on virolaisen animistisen luontosuhteen kuvausta parhaimmillaan.

Dokumenttielokuva on yleissävyltään kaunis ja harmoninen. Keskivaiheilla kohoavat kuitenkin ukkospilvet ja katsojalle näytetään laajoja avohakkuita Viron metsistä. Kuulemme Fred Jüssin äänellä Mahatma Gandhin viisauden: ”Maa voisi tyydyttää kaikki tarpeemme, mutta maa ei kykene tyydyttämään ahneutta.”

Fred Jüssi on ottanut paljon kantaa Virossa viime vuosina kritiikkiä herättäneisiin ja kiihtyvällä tahdilla kasvaneisiin metsien hakkuisiin. Teemaa ei avata dokumentissa enempää, mutta viesti on selvä: ”Minulle ei ole jäänyt kovin paljon elinaikaa, ja olen iloinen, etten joudu enää näkemään sitä kaikkea talouskasvun pönkittämistä”, vanha mies sanoo.

Ohjaaja Jaan Tootsen (s. 1975) tunnetaan Virossa suositun radiosarjan Ööülikool (yöyliopisto) pitkäaikaisena toimittajana sekä useiden dokumenttielokuvien tekijänä. Dokumentissa Uus maailm (2011) hän kuvasi samannimisen tallinnalaisen kaupunginosan boheemia taiteilijayhteisöä. Toiseksi viimeisin työ on henkilökuva Vello Salosta (2018).

Fred Jüssi -elokuvan kuvasi Joosep Matjus (s. 1984), joka tunnetaan parhaiten luontodokumentin Tuulte tahutud maa (2018) ohjaajana. Matjus on kuvannut luontoa Viron lisäksi Skandinaviassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissa. Tässä elokuvassa luonnon rinnalle tuli myös henkilökuvaus.

”Hyvälle kuvaajalle ei ole väliä, onko kohde villieläin vai ihminen. Molemmissa tapauksissa on annettava kohteelle aikaa, syvennyttävä, opittava tuntemaan kohdetta ja lähestyttävä tätä hienotunteisesti”, Matjus on kertonut virolaislehdistölle.


Elo 2/2020