Ihmeitä ei voi järjellä selittää. Eikä tarvitsekaan. Selitetty ihme ei ole enää ihme. Tämä pätee myös Viron itsenäistymiseen ja uudelleenitsenäistymiseen. Se on tarina, joka on antanut meille paljon erilaisia tapahtumia, kymmeniä tärkeitä päivämääriä ja satoja historiallisiksi muuttuneita nimiä. Tiedämme lähes yksityiskohtia myöten, mitä tapahtui 24. helmikuuta vuonna 1918, sitä edeltävinä päivinä ja seuraavina kuukausina. Siis silloin, kun Viron valtio syntyi. Tuolloin, kuten lähes seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin, pystyttiin täysimääräisesti hyödyntämään historian tarjoama mahdollisuus.
Jokaisella konkreettisella tapahtumalla on myös oma historiansa. Voidaankin kysyä, miten vuosisatojen kuluessa säilyi tahto? Tahto saavuttaa jotain sellaista, mitä kukaan ei ollut koskaan kokenut. Eihän ollut mitään, mihin omasta valtiosta unelmoidessa voisi tukeutua. Miten säilyi kieli ja itsenäisyyden mieli? Mikä takasi pysymisen? Tyhjentävää vastausta näihin ja moniin muihin kysymyksiin ei ilmeisesti ole. Usein loogisempi lopputulos olisi ollut katoaminen, haihtuminen, sammuminen, väkivaltainen sopeuttaminen tai vapaaehtoinen sopeutuminen. Mutta silloin ei olisi ollut niitä, joiden tukeen nojautuen voitiin tarttua avautuneisiin mahdollisuuksiin. Mitään itsenäistä Viroa ei olisi maapallolle koskaan syntynyt. Tällainen kehitysskenaario olisi ollut hyvin todennäköinen. Koska niin ei kuitenkaan käynyt, voidaan päätellä, että jossain määrin kyse on ihmeellisestä tapauksesta, jota voi verrata isoon lottovoittoon.
Ehkäpä tuon ihmeen, tuon epätoivoisen tahdon säilyä kansana voi selittää rajavaltion asemalla. Sillä, että Viro sijoittuu sivilisaatioiden tungoksen epävarmalle janalle. Paikkaan, johon kohtalon sanelemana synnytään, mutta johon ei vapaaehtoisesti siirrytä asumaan. Kaikki on siellä niin epävarmaa. Näille seuduille ovat niin monet tehneet sotaretkiä: saksalaiset ristiretkineen, tanskalaiset, ruotsalaiset, puolalaiset, venäläiset. Sitten jaettiin koko maa Tanskan, Ritarikunnan, Tarton ja Saare- ja Läänemaan hiippakuntien välillä. Sen jälkeen tuli raskas 25-vuotinen sota ja alkoi Ruotsin aika, joka sekin päättyi. Seurasi Pietari Suuresta lähtien vuosisadat Venäjän imperiumin reuna-alueena. Tämän kaiken tiivisti omana aikanaan perustuslakia säätävän kansalliskokouksen puhemies August Rei: ”Viron kansan kohtalo on ollut raskas, Euroopassa on vain vähän kansoja, joita kohtaan historia olisi käyttäytynyt yhtä armottomasti ja epäreilusti. 700 vuotta kansa on ollut muiden käskytettävänä. Viron kansan kohtaloon ei ole kansa saanut itse vaikuttaa.”
Eikä siinä vielä kaikki. Olisipa täällä lämmintä ja valoisaa. Mutta asiat ovat kuten Andrus Kivirähkin Rehepapp-romaanissa. Aurinko on ihme, jota ei näe viikkoihin. Tämän paikan synonyymi on loska. Menettämisen pelosta on raha kaivettu täällä maahan. Ja sinne se on usein jäänyt (kuten löydettyjen aarteiden määrä osoittaa – pelon takia rikkaudet piilotettiin ja piilottajan kuoltua ne jäivät vuosisadoiksi maahan.)
Tämä on ollut aina hyvin turvaton paikka ja ehkä juuri täällä vallitsevien olosuhteiden pelosta on Viro jäänyt suhteellisen koskemattomaksi. Maa on miehitetty, kansa on alistettu, mutta asumaan tänne ei ole koskaan erityisen innokkaasti muutettu. Vasta kun Neuvostoliitto ryhtyi toisen maailmansodan jälkeen teollistamaan Viroa, muutti tänne satoja tuhansia siirtolaisia. Neuvostoliitto yhtenäisenä ja sisäisesti jakamattomana alueena oli muuttunut heille niin ikuiseksi, ettei suurella osalla tulijoista ollut mitään käsitystä minkäänlaisista peloista tai paikallisten olojen erilaisuudesta. Tästä seurasi myös vuonna 1991 moniin iskenyt sokki, josta kaikki eivät ole tähän päivään mennessä päässeet yli.
Viron tasavalta syntyi aikana, jolloin itsetuhoista sotaa käyneiden Venäjän ja Saksan imperiumit olivat vajonneet syvään kaaokseen. Tuolloin, vuoden 1918 helmikuun 23. päivänä luettiin Pärnun teatterin parvekkeelta ensimmäistä kertaa julkisesti Viron tasavallan itsenäistymisjulistus. Sitä seurasi 24. helmikuuta Viron tasavallan itsenäiseksi julistaminen Tallinnassa. Tuo päivä on meillä tapana tiivistää sanomalla, että silloin syntyi maailmankartalle uusi valtio – Viro. Mutta sinä päivänä ei syntynyt Euroopan kansojen perheeseen ainoastaan uutta kansallisvaltiota. Mukana olleiden tulevaisuudennäkemysten mukaisesti olisi oikeammin sanoa, että syntyi uusi arvoyhteiskunta. Sellainen oli ilmeisesti ainakin itsenäisyysjulistuksen tekijöiden suuri toive. Sillä keitä varten uusi valtio julistettiin? Se julistettiin ”kaikille Virossa asuville kansoille”. Heille luvattiin ”uskonnosta, kansallisuudesta ja poliittisesta katsomuksesta riippumatta” yhtäläinen kohtelu valtion lakien ja tuomioistuinten edessä. Kaikille taattiin kansalaisoikeudet. Viro nähtiin tulevaisuudessa kansalais- ja arvoyhteiskuntana. Ymmärrettiin, että valtio on ensi sijassa kansalaisensa, ei kansallisuus; kansalaiset, jotka jakavat yhteiset arvot. Olipa heillä sitten yhteinen näkemys valtion demokraattisesta järjestyksestä tai kantaväestön kielen pakollisesta osaamisesta.
Miksi tätä kaikkea pitäisi nykyään muistella? Maailman tässä kolkassa on ilmassa taas jännitteitä. Idästä kuuluu menneisyydestä tuttuja kehotuksia palauttaa jokin kuvitteellinen ”venäläinen maailma” ja nousta kansakuntana taas jaloilleen. Kuulemme valtionpäämiesten yllytyksiä ja näemme televisiosta tilaustöitä, joiden päätarkoituksena on kansalliskiihkon herättäminen. Tämä on propagandaa ja aivopesua, johon on sisällytetty kansallisylpeyden käsite. Se on yhdistetty kaikkiin tuosta ajatustavasta lähteviin suullisiin vaatimuksiin ja konkreettisiin tekoihin.
Mutta kansallisuudella sinänsä ei ole mitään arvoa. Kansallisuus on kuin kuori, joka tulee täyttää sisällöllä. Vain sisältö muuttaa kansallisuuden arvoksi. Jos sisältö on tyhjä, jos kuori on täytetty keinotekoisesti ilmalla, on tuloksena ainoastaan huumaus ja sokaistuminen. Ja kuten historiasta olemme oppineet, sairaus nimeltä kansalliskiihko tarttuu suhteellisen helposti. Siihen riittää valikoima valheellisia sanoja ja lupauksia. Ja niin löytyykin ihmisiä, jotka alkavat pitää itseään muita parempina. Tuon oikean kansallisuuden saavuttamiseksihan ei ole tarpeen edes käydä koulua tai oppia mitään.
Miten voisimme puolustautua voimistuvaa hyökkäystä vastaan? Mistä etsiä tukea? Ihan aluksi tulisi ehkä pysähtyä, etsiä tästä hermostuneesta ilmapiiristä rauhallinen hetki, avata Viron tasavallan itsenäistymisjulistus ja muistella, millaisten arvojen pohjalta Viron valtio rakennettiin. Eikö juuri noissa arvoissa piile tae Viron säilymisestä? Tae siitä, että ihme säilyy.