Viron uusin kansallispuisto, 43 568 hehtaarin kokoinen Alutaguse, perustettiin vuonna 2018 Koillis-Viron luonnon ja maisemien monimuotoisuuden turvaamiseksi. Historiallisesti Alutagusen seutu tunnetaan ikiaikaisena ja Viron laajimpana metsäalueena, jossa vielä ennen toista maailmansotaa oli varsin alkeellinen tieverkosto ja harvakseltaan ihmisasutusta. Jos miellämme kansallispuiston suureksi, vailla ihmisiä olevaksi luonnontilaiseksi alueeksi – jollaisia maailman ensimmäiset kansallispuistot olivat – Alutagusesta olisi voinut hyvin tulla jo Viron ensimmäinen kansallispuisto.
Ajatus kansallispuiston perustamisesta Alutaguseen heräsikin ensimmäistä kertaa jo 1920-luvun alussa. Tarttolaiset professorit Feodor Bucholtz ja Johannes Piiper vierailivat tuolloin Paasveren ympäristön aarniometsissä ja tekivät Viron hallitukselle Luonnontutkijoiden seuran nimissä esityksen kansallispuiston perustamisesta. Esityksen asteelle asia jäikin, sillä talous vei voiton professorien kauniista suunnitelmasta. Kaavaillun kansallispuiston lävitse alettiin rakentaa Sonda–Mustvee-rautatietä, jonka alta hakattiin noin 30 neliökilometriä Viron oloissa ainutlaatuista ikimetsää. Rautatien nielemä alue oli suuri, mutta kyllä Alutaguseen vielä kosolti metsää jäikin.
Alue oli harvaan asuttua, mutta salametsästäjiä liikkui viime vuosisadan alkupuolen Alutagusessa runsaasti. W. Valner kirjoitti tuolloin: ”Tasavallasta vielä löytyvät yksi taikka kaksi karhua tapetaan pikapuoliin ja niin on niiden suku lopullisesti hävitetty.” Todellisuudessa karhuja oli sentään jäljellä hieman enemmän kuin pari yksilöä, mutta Viron tuolloisen karhukannan viimeiset yksilöt asustivat 1920-luvulla, lajin kannalta kaikkein vaikeimpana ajanjaksona, juuri Alutagusen metsissä.
Kirjailija Jüri Parijõgi puolestaan kirjoitti vuonna 1937 retkestään, jolle hän oli lähtenyt etsimään isänsä tarinoista tuttuja Alutagusen metsiä: ”Kyllä, siellä kuuluu olevan valtavan suuria metsiä ja laajoja soita. – – Puut ovat paikoin niin pitkiä, että kun kallistaa päänsä niiden latvan nähdäkseen, niin lakki putoaa päästä. Ihmisten asuinpaikkoja siellä on vähän. – – Muutama talo nököttää niin yksin jollain suosaarekkeella, että lähimpään naapuriin on kymmenen ellei kaksitoista virstaa matkaa. Eikä sieltä pääse hevosella liikkeelle muulloin kuin talvisaikaan, niin pehmeitä ja kulkukelvottomia ovat kaikki ne metsä- ja suotiet, jalkaisin niitä vielä pystyy vaivoin kulkemaan. – – Kaikki kuljetukset on tehtävä talvella – suola, sokeri, rauta ja muu kaupasta hankittava tavara täytyy tuoda talvitietä pitkin valmiiksi myös seuraavaa kesää ja syksyä varten.” Valitettavasti Parijõgi joutui toteamaan, että hän teki ”reissun vähintäänkin kaksikymmentä vuotta liian myöhään – vanhaa Alutagusea ei enää ole, se elää vain muistoissa ja perimätiedossa”. ”Oletteko matkanneet pitkin Sonda–Mustvee-rautatietä?” kysyy muuan metsämies kirjailijalta. ”Koko se radanvarsi on yhtä suurta metsän hautausmaata – puupino toisensa vieressä.”
Ne metsät, joihin uittokelpoiset joenhaarat, rautatie ja uudet maantiet eivät yltäneet, pitivät pintansa vielä jonkin aikaa. Neuvostoaikana Alutagusen metsiin rakennettiin tukkien kuljettamista varten tilapäisiä rautateitä. Leimikot kaadettiin ja puut lastattiin vaunuihin pistoraiteiden päätepisteissä olleilla metsäasemilla. Metsätöissä rehkineet miehet saattoivat tuoda haavankoloissa piileskelleitä ja puun kaatuessa puolipyörryksiin tuupertuneita liito-oravia kotiin lapsille lemmikeiksi. Eläimet pysyivät tällöin hengissä enimmilläänkin pari viikkoa – metsäkylien ihmisillä ei ollut taitoa niistä huolehtimiseen.
Tilapäiset rautatiet eivät vielä mahdollistaneet kaiken metsän kaatamista, mutta kun palavankiven kaivostoiminnan sivutuotteina saatuja arvottomia mineraaleja alettiin käyttää tierunkojen täytteenä ja öljy oli halpaa, metsäteiden verkosto levisi vähitellen lähes kaikkialle.
Mihin neuvostovalta ei kyennyt, sen veivät markkinatalous ja hakkuukoneet loppuun. Alutagusen metsät ottivat uuden vuosituhannen vastaan jo liki olemattomiin karsittuina. Ja sen, mikä jäi vielä hakkuukoneiltakin kaatamatta, niittivät myrskyt. Yksi pahamaineisista trombeista sai heinäkuussa 2001 alkunsa Endlan liepeillä ja eteni metsien läpi koilliseen hellittäen vasta hieman ennen Kohtlan kaivoksia. Jo saman vuoden marraskuussa samat myrskyjen runtelemat metsät joutuivat uudelleen rajuilman kouriin. Tudun ympäristö, jossa oli ollut suuria hakkuualueita jo ennen myrskytuhoja, oli kaiken tämän jälkeen täysin metsätön.
Voikin tuntua siltä, että lähes sata vuotta metsänkaadon alkamisen jälkeen on jo toivottoman myöhäistä ryhtyä suojelemaan Alutagusen erämaita, mutta aivan näin lohduton tilanne ei kuitenkaan ole. Porunin ja Heinassaaren sekä suosaarekkeiden ikimetsät ovat moniin muihin Viron metsiin verrattuna edelleen aivan erityislaatuisia, eivätkä pelkästään elpyneen karhukantansa, vaan myös yleisen lajirikkautensa ansiosta.
Vaikka kansallispuiston alue on kokonaisuudessaan varsin suuri, se muodostuu pääosin erillisistä maa-alueista; toistaiseksi on suojeltu pääasiassa soita, joita ympäröivät kitukasvuiset suometsät. Jotta kansallispuisto olisi yhtenäisempi ja turvaisi paremmin myös metsäluonnon säilymisen, Eestimaa Looduse Fond eli Viron luonnonsäätiö teki esityksen Alutagusen kansallispuiston laajentamisesta vuonna 2020. Vaikka kaavailtu laajennus koskisi pääosin valtion omistamia metsiä ja vain yhden prosentin osalta yksityismetsiä (tästäkin prosentista säätiö on valmis kompromissina luopumaan), metsänomistajien lobbaus on johtanut siihen, että laajentamissuunnitelma herättää paikallisessa väestössä varsin vahvaa vastustusta.
Alutagusen kansallispuisto muodostettiin yhdestätoista aiemmasta suojelualueesta: Puhatun, Agusalun, Murakan ja Selisoon luonnonsuojelualueista, Kurtnan, Smolnitsan, Jõugan, Struugan, Mäetagusen ja Iisakun maisemansuojelualueista sekä Narvajoen yläjuoksun suojelualueesta. Uuden kansallispuiston myötä alueelle syntyi monipuolinen luonnon ja perinnekulttuurin keskus. Alutagusen kansallispuistossa asuu suurin osa Viron liito-oravista ja karhuja, maakotkia sekä metsoja esiintyy tiheämmässä kuin missään muualla Virossa. Alutagusen soilla asuvat Viron viimeiset riekot ja suurin osa maan harvoista lapinpöllöistä pesii kansallispuiston alueella.
Puhatu on Viron suurin suoalue. Sen reunamilla Porunijoen rannalla on säilynyt edustava vanha lehmusmetsä. Puhatun ja Agusalun soiden erikoisuus ovat Viron ainoat mantereella sijaitsevat hiekkadyynit. Kapeiden ja korkeiden hiekkaselänteiden väleihin jää pieniä suoalueita raidoittamaan maiseman kiehtovan näköiseksi. Hiekkadyyneillä kasvaa vanhaa luonnontilaista männikköä. Peipsijärven pohjoisrannalla puolestaan sijaitsevat Viron pisin hiekkaranta sekä 40 kilometrin pituiset Smolnitsan hiekkadyynit. Kurtnan 30 neliökilometrin kokoisella järvialueella on peräti yli 40 järveä. Joukkoon mahtuu niin ekologisesti erittäin merkittäviä kuin myös läheisten kaivosten toiminnasta osansa saaneita järviä. Mäetagusessa kasvaa yksi Euroopan pohjoisimmista tammimetsistä. Pitkään metsälaitumena palvelleen alueen vanhimmat leveälatvuksiset tammet ovat ehtineet noin 300 vuoden ikään.
Idässä kansallispuiston alue rajoittuu Narvajokeen; virtausmäärältään Viron runsasvetisin joki on samalla myös Viron ja Venäjän raja. Joen yläjuoksulle on muodostunut laaja luhta-alue juoluoineen ja rehevine tulvaniittyineen.