Sakaalin ilmestyminen Viron luontoon tuli eläintieteilijöille täytenä yllätyksenä. Aluksi arveltiin, että näin kauas päälevinneisyysalueeltaan (meitä lähimmät alueet ovat Ukrainassa, Moldovassa, Itävallassa ja Unkarissa) joutuneen yksilön on täytynyt päätyä tänne ihmisen tuomana – mikä ikinä siihen voisikaan olla syynä. Ympäristövirasto julisti sakaalin lainsuojattomaksi, mutta ovelan ja varovaisen eläimen metsästäminen osoittautui varsin haastavaksi. Vähitellen eläintieteilijät alkoivat epäillä, että arojen ja puoliaavikoiden asukki on tullut havumetsävyöhykkeen rajoille omin jaloin. Epäily on sittemmin muuttunut vakaaksi käsitykseksi, sillä sakaaleita on tavattu myös Slovakiassa, Valko-Venäjällä, Latviassa, Liettuassa, Puolassa ja jopa Tanskassa. Todennäköisesti sakaalit onnistuvat pysyttelemään uusilla asuinalueillaan varsin huomaamattomina eivätkä niitä nähneet ihmiset halua kertoa havainnoistaan ennen kuin sakaalin näkemisestä on tullut riittävän tavallista ja sellaisen nähnyttä ihmistäkin pidetään taas normaalina. Mysteeri on alkanut purkautua myös siinä mielessä, että DNA-testeillä on todistettu Virossa ammuttujen sakaalien olevan kotoisin Kaukasian, Liettuan sakaalien taas Kaakkois-Euroopan populaatiosta. Kaukasian perimätyyppiä on löydetty myös Koillis-Ukrainan sakaaleista, mikä puolestaan vahvistaa hypoteesin eläinten kulkeutumisesta Viroon Ukrainan kautta.

Näyttää siltä, että sakaalin tuloa Euroopan pohjoisosiin voi pitää alueemme tavanomaisena jääkauden jälkeisenä uudelleenkolonisaationa. Viron alue vapautui mannerjäästä lopullisesti noin 10 000 vuotta sitten. Evoluution aikajanalla se on lyhyt aika. Mannerjään rajalla ja lähitienoilla eläneiden lajien oli sopeuduttava nopeisiin muutoksiin – ja ne jotka eivät sopeutuneet, olivat tuomittuja kuolemaan pois. Monet Virossa elävät lajit ovat tulleet tänne melko hiljattain ja ekosysteemimme ovat suhteellisen vähälajisia. Itämeri on ekologisesti vielä nuorempi ja herkempi alue. Sille avautui ohut yhteys valtameriin noin 8 800 vuotta sitten, Ancylusjärvi-vaiheen päättyessä. Sen takia Itämeren murtovesi ei ole puhtaasti suolaista eikä makeaa, eikä itse Itämeri ole tyypillisille meri- ja makean veden lajeille elinympäristönä sen enempää lintu kuin kala. Voidaan varmuudella sanoa, että Viron eliöstön monimuotoisuuden kehitys ei ole vielä pysähtynyt ja se jatkuisi luonnollisena prosessina myös siinä tapauksessa, että ihminen ei vaikuttaisi asiaan mitenkään. Lajien levinneisyysalueet luonnossa muuttuvat jatkuvasti. Ihmisen toiminta on kautta aikojen edesauttanut sitä – esimerkiksi monet arojen lajit ovat levinneet metsävyöhykkeelle maanviljelyksen ja peltojen yleistymisen myötä. Nykyään ilmastonmuutos on luonnollisesti yksi lajien leviämistä suosivista tekijöistä. Ja tietenkin ihminen itse kuljettaa monia lajeja maantieteelliseltä alueelta toiselle tahallisesti tai tahtomattaan. Vasta 1900-luvun lopulla alettiin tiedostaa, että vieraslajien vyöry uusille asuinalueille on kiihtymässä räjähdysmäiseksi ja bioinvaasiosta eli invasiivisten vieraslajien vaelluksesta yhä uusille alueille on tullut yksi luonnonsuojelijoiden päällimmäisiä huolenaiheita. Suhtautuminen uuteen lajiin riippuukin ennen kaikkea siitä, pidetäänkö sitä vieraslajina vai luonnollisella tavalla saapuneena. Jälkimmäisiäkin voi toki kammota, mutta niitä vastaan taisteleminen olisi liian voimakasta sekaantumista luonnon omaan kehityskulkuun. Niinpä sakaali ei enää ole Virossa vapaata riistaa, vaan sen metsästys on sallittu vuosittain lokakuun alusta maaliskuun loppuun. Kanta näyttää olevan voimakkaassa kasvussa eikä sakaaleja ole vielä opittu metsästämään tehokkaasti.

Vielä ei valitettavasti ole tarkoin tiedossa, millaiseksi sakaalin rooli Viron luonnossa voisi kehittyä. Tonavan suistoalueilla sakaalia kutsutaan myös ruovikkokoiraksi. Tästä kertoo myös Viron sakaalien mieltymys Matsaluun. Matsalunlahden noin 3 000 hehtaarin suuruinen ruovikko on yksi Euroopan suurimmista. Virossa on muutenkin runsaasti ruovikkoja ja niiden pinta-ala on vesistöjen rehevöitymisen seurauksena kasvanut nopeasti. Viime vuosisadan keskivaiheilla maan ruovikkojen yhteispinta-ala oli noin 20 000 hehtaaria, nyt ne levittäytyvät jo 28 000 hehtaarin alalle. Myös naapurimaissa kehitys on ollut samansuuntaista, ja se voi hyvin olla yksi syy, miksi sakaali on hakeutunut uusille elinalueilleen. Myös katajikot ja vesakot näyttävät sopivan sakaalille, mutta suurempia metsiä se välttää, eikä esimerkiksi pysty asustelemaan samoilla tienoilla vahvemman sukulaisensa suden kanssa. Todennäköisesti susi onkin luontomme ainoa eläinlaji, joka voi hillitä sakaalien määrän kasvua.

Sen sijaan sakaali tulee varmasti valloittamaan osan ketun tähänastisesta roolista luonnossamme. Tämä merkitsee vaikeita aikoja ruovikoissa ja rantaniityillä pesiville linnuille ja suurta vaaraa metsäkauriin vasoille. Sakaali on myös kilpailuasetelmassa supikoiran kanssa ja saattaa syrjäyttää jälkimmäisen monilta asuinsijoiltaan, mikä on pikemminkin hyvä uutinen. Jyrsijäkantaa sakaalit verottavat varsin tehokkaasti. Matsalunlahden etelärannan asukkaat lukevat kaikki kadonneet karitsansa jo nyt sakaalien saaliiksi, vaikka osa tihutöistä saattaa todellisuudessa olla koirien tekosia. Olettaa sopii, että Viron luontoon kotiutunut uusi petoeläin aiheuttaa vielä suuria jännitteitä metsästäjien ja maanviljelijöiden sekä luonnonsuojeluviranomaisten välille.

Tällä hetkellä Viro on joka tapauksessa Euroopan ainoa maa, jossa on ainakin periaatteessa mahdollista nähdä sekä pohjoisten erämaiden ahma (joka tosin käy Virossa vaelluksillaan vain satunnaisesti) että puoliaavikoilta kotoisin oleva sakaali.