Ajatukset. Äänet. Kakofoniset, traagiset, identiteettikriisin riuduttamat. Intelligenssikriisin riuduttamat. Viimeinen kamppailu jonkin nimissä, jonkin, joka näyttää olevan elämä. Arvostuksen nälkä. Rakkauden nälkä. Viha. Tarkoituksettomuus. Luopuminen, luovuttaminen ja suuri yksinäisyys. Argonauttiutta vääristyneessä peilikuvassa.

Luetteloa voisi jatkaa sivukaupalla juuri siten kuin Andrei Ivanovin luoman teoksen sankarit tai antisankarit tempaavat lukijansa ajatustensa rientoon.

Teoksen painopiste on vironvenäläisissä kirjallisuusihmisissä ja heidän jälkeläisissään, jotka asuvat tämän päivän Virossa, demokraattisessa pikkuvaltiossa. Tämäkin Ivanovin teos on edellä aikaansa ja tuo hyvin esiin nykypäivän eurooppalaisessa yhteiskunnassa virusinfektiona leviävän luovan ajattelun kriisin.

Kun lukija heittäytyy ahdistavan ajatusten virran vietäväksi, henkilöhahmojen kansallisuus ja kansalaisuus menettävät merkityksensä, sillä koko tämä maailmamme on täynnä samoja ajatuksia ja ahdistusta. Mitä pitäisi tehdä, kun kaikki luettu ja vielä lukematon kirjallisuus uhkaa karata hallinnasta? Kun jostakin tähän saakka ylevänä, ylentävänä ja kaikenkattavana kulttuurisen älyllisyyden ytimenä tunnetusta jäävät jäljelle vain rauniot? Kun ihminen ei jaksa enää ajatella muuta kuin sitä, kuinka voisi menestyä, lyödä itsensä läpi, myydä entistä paremmin? Katastrofi uhkaa koko maapalloa, mutta ei pelkästään sitä: uhattuna on myös ihmisen ajatusmaailma, jota hän ei mitenkään kykene oikaisemaan. Seurauksista pahimmalta vaikuttaakin menestyksettömyys, olotila, joka ei vie enää minnekään, ei avaa enää uusia ovia. Ivanovin henkilöhahmojen suurimpia pelkoja ovat nimenomaan epäonnistuminen ja menestyksettömyys. He asuvat ja toimivat tämän päivän Virossa. Siellä ei ole mahdollisuuksia. Jossakin pitäisi edes kangastuksena häämöttää jonkin muun maailman, normaalimman, enemmän mahdollisuuksia tarjoavan. Mutta sellaista ei ole, ei Lännessä eikä idässä, ei luetuissa eikä lukemattomissa kirjoissa (joita ei enää edes jaksa lukea), ei alkoholissa eikä rakkaudessa, ei läheisissä eikä perheessä eikä valtiollisessa järjestelmässä.

”…korkein arvo ja tavoite on ihminen, jokainen ihminen, jopa se kaikkein hyödyttömin, rääpäle, järjestelmän on huolehdittava myös siitä hyödyttömästä rääpäleestä, sillä muussa tapauksessa, ellei valtio huolehdi, tai, mikä vielä pahempaa, uhraa rääpäleen, se on kaiken loppu, valtiosta tulee lihamylly ja yhteiskunnan jäsenistä kannibaaleja.” (s. 215)

Ihminen on itsensä kanssa loputtoman yksin – se on alakuloisen raaka ja varoittava viesti. Maailma ei tarvitse romanttista maailmanparannusentusiasmia. Dramaattista lisämaustetta kerrontaan tuo myös harmaapassilaisen eli kansalaisuudettoman vironvenäläisen status: jossain henkilöhahmojen takaraivossa kytee koko ajan ajatus, että ehkä he, ne oikeat kansalaiset, tuntevat olonsa jotenkin toisenlaiseksi, arvokkaammaksi, luonnollisemmaksi. Todellisuudessa näin ei ole ollut enää aikoihin, kaikki ovat yhdessä yhteisessä lihamyllyssä.

Teosta ei toden totta voi luonnehtia helppolukuiseksi. Aluksi huomasin etsiväni konkreettisia linjoja, jotta olisi selvää, kuka, miksi ja milloin. Myöhemmin jättäydyin suosiolla ajelehtimaan ajatusten virrassa ja annoin sanoittaa itselleni aiemmin sanomatta jääneitä pelkoja, kysymyksiä ja vastauksia, joita emme elämänpyörässä kieppuessamme halua ajatella loppuun saakka. Äänten monilukuisuus antaa loputtomasti tulkintamahdollisuuksia, loputtomasti kerroksia ja kerrostumia. Kirjassa ei ole myyntimenestyksen kasvattamiseen tähtääviä kirjallisia koukkuja (à la nyt ne kyllä ostavat tämän). Andrei Ivanovin Argonautti on vakavaa ja puhdasta kirjallisuutta, ja on sääli, ettei hänen teoksiaan ole vielä suomennettu.