Dneprin rannoilta Etelä-Ukrainasta löytyy kaakkoisin kolkka Eurooppaa, missä vielä saattaa kuulla ruotsin kieltä. Sekä riikinruotsia että Hiidenmaan vanhaa ruotsalaismurretta. Paikan nimi on Gammalsvenskby, venäjäksi ja ukrainaksi Zmejovka. Kävin pari kesää sitten tässä ainutlaatuisessa kylässä.

Seurueemme lensi Tallinnasta Kiovaan, sieltä yöjunalla Hersoniin ja edelleen bussilla arolle. Seurasimme suunnilleen samaa reittiä kuin kreivitär Stenbockin 225 vuotta aikaisemmin häätämät hiidenmaanruotsalaiset, sillä erolla, että nämä kävelivät koko matkan lapsineen, vanhuksineen, kotieläimineen ja kärryineen. Reigin silloinen suomalainen pappi Carl Forsman oli 20.8.1781 siunannut seurakuntalaisensa pitäjän rajalla ja pystyttänyt sinne yksinkertaisen puuristin. Siitä lähtien ko. paikka tunnetaan nimellä Ristimägi/Korsbacken. Noin 1200 muuttajasta vain joka toinen pääsi perille Ukrainaan toukokuussa 1782.

Ajatus karkottaa ”uppiniskaiset” ruotsalaiset talonpojat juuri Ukrainaan sanotaan olleen ruhtinas Potemkinin keksimä, sillä hän tarvitsi asuttajia turkkilaisilta valloitetuille alueille. Hänen heitukkansa kuvasi hiidenmaalaisille talonpojille aluetta Kaanaan maaksi, jossa heitä odottivat viljavat pellot, kalaisa joki ja vastarakennetut talot. Vaeltajien tultua Dneprille ei näkynyt muuta kuin aroa, ei edes kulisseja! He saivat aloittaa täysin tyhjästä kaivamalla maaluolia.

Vuonna 1783 joukko oli supistunut 135 henkilöön. Tieto käy ilmi Parikkalassa syntyneen mutta Ukrainan syrjäkylään lähetetyn Potemkinin kenttäpapin J. A. Europaeuksen laatimista kirkonkirjoista. Pappi viihtyi arolla viisi vuotta ja palasi sitten sivistyksen pariin Nevan rannoille. Sen jälkeen itseoppineet opettajat, lukkarit ja tilapäiset kävijät, mm. Helsingin yliopiston ruotsin kielen dosentti Herman Vendell ja hänen kansakoulunopettajaveljensä, yrittivät ylläpitää ruotsinkielistä koulua ja papillisia toimia Gammalsvenskbyssä. Outo paikannimi on ilmeisesti käännös saksalaisten naapurien muodostamasta nimestä Altschwedendorf. Ruotsalaiset nimittäin tulivat silloin vielä nimettömälle alueelle muutamia vuosia ennen sinne karkotettuja saksalaisia. Siihen saakka alue ei ollut nimeä kaivannutkaan.

1880-luvun alussa Ruotsissa, Suomessa ja Pietarissa kerätyillä varoilla rakennettiin Gammalsvenskbyhyn luterilainen kivikirkko, joka vihittiin käyttöön vuonna 1885. Monen vaiheen jälkeen kirkossa saarnataan taas, mutta nykyään ukrainaksi, kirkkoslaaviksi ja joskus harvoin ruotsiksi. Nyt kirkon omistaa Ukrainan ortodoksinen kirkkokunta, ruotsalaisten ollessa vuokralaisia. Kirkon kaksoistehtävästä kertovat kattoa koristavat kaksi kristillistä symbolia: vanha luterilainen kirkkotorni ja uusi peltitynnyreistä tehty ortodoksinen kupoli.

Kirkko ja sen seurakunta ovat nähneet paljon: kaksi maailmansotaa, Stalinin kollektivisoinnin ja vainot, ilmiantajat omien joukossa, saksalaisia sotajoukkoja matkalla Kaukasukselle ja niiden peräytyminen Stalingradista sekä nyt jatkuvaa työttömyyttä kolhoosien lakkauttamisen seurauksena.

Kyläläiset ottivat meidät ystävällisesti vastaan, varsinkin isäntäperheet, joiden siisteissä kodeissa asuimme. Meidän emäntämme Elsa (s. 1930) oli tyttönimeltään Utas suvun hiidenmaalaisen kantatalon mukaan. Muita samantapaisia sukunimiä ovat Annas, Buskas, Hoas, Knutas, Malmas.

Keskustellessamme Elsan kanssa kävi vähitellen ilmi, että hän olikin syntynyt Ruotsissa. Sinne hänen vanhempansa, yhdessä noin 900 muun svenskbyläisen kanssa, oli 1929 evakuoitu Stalinin kollektivisointia pakoon. Mutta suuren laman aikainen Ruotsi oli pettymys eikä tulokkaille annettu maata, kuten oli luvattu. He joutuivat kartanoiden halpatyövoimaksi. Osa heistä jatkoi siksi matkaansa Kanadaan, osan kommunistiagitaattorit ylipuhuivat palaamaan takaisin ”Dneprin rannalla olevaan pieneen kauniiseen, ruotsalaiseen kylään”. Heidän joukossaan oli myös Elsan perhe. Surullista kyllä, Elsan mieleltään sosialistinen isä oli Neuvostoliiton salaisen poliisin ensimmäisiä uhreja.

Hiidenmaanruotsi ei tuottanut meille suomenruotsalaisille vieraille vaikeuksia. Pohjanmaan rannikon murteilla pärjättiin hyvin. Joskus tuli kuitenkin vastaan outoja sanoja, kuten peldik ja part, jotka osoittautuivat 1700-luvun muuttajien mukana tulleiksi virolaisiksi lainasanoiksi (”huusi” ja ”ankka”). Meillä oli ilo seurustella kyläläisten kanssa kolme päivää. Kerran kysyin Elsalta, josko häntä väsytti, kun haastattelimme heitä niin paljon. Pilke silmäkulmassa hän vastasi: Nej, ryggin värker, beinin värker men tungun värker int! (”Ei, selkää särkee, sääriä särkee, mutta kieltä ei särje!”)

Ihailimme näitä kyläläisiä, jotka olivat kokeneet niin paljon vastoinkäymisiä ja kuitenkin jaksoivat olla tyytyväisiä. Heistä on sanottu, että he ovat monta kertaa olleet väärässä paikassa väärään aikaan. Ilmeisesti usko, laulut, äidinkieli ja perinteet ovat antaneet heille henkistä voimaa. Niinpä kirkko oli sunnuntain osittain ruotsinkielisessä ekumeenisessa jumalanpalveluksessa melkein täynnä. Sitä johti mukanamme seurannut ruotsalainen kirkkoherra ukrainalaisen ortodoksisen papin avustamana. Kiinnitimme huomiota mm. virrenveisuuhun, johon paikalliset naiset osallistuivat koko sydämellään. Tempo oli vanhanaikaisen hidasta ja sävy hivenen slaavilaista.

Elsan tuttavapiiri, tänään noin kaksitoista naista ja yksi Gustav, on Dneprin rannalla viimeinen hiidenmaanmurretta puhuva sukupolvi. Ruotsin kieli ei silti taida kokonaan hävitä heidän mukanaan, sillä kyläkoulussa opetetaan jossain määrin ruotsia ja keskipolvi käy ruotsin kielen iltakursseilla. Mutta englannin kieli ja USA:n televisio valtaavat alaa sielläkin. Sen totesimme Elsankin perheessä, jonka pihaa vahti kaksi koiraa. Niille lapsenlapset olivat antaneet nimet *Båtsman ja Tyson.

---

*Koiran nimi Båtsman on saatu Astrid Lindgrenin lastenkirjasta Vi på Saltkråkan (suom. Saariston lapset).