Purjeveneen nimi on Olõ-iq Kipõt. Se on võrua ja tarkoittaa ”ei ole kiirettä”. Veneen omistajat joutuvat alinomaa selittämään jopa virolaisille outoa ja vaikeasti lausuttavaa nimeä. Siitä on kuulemma vain etua; ei tarvitse itse keksiä smalltalkia. Kaikenlaisia jutunaiheita tarvitaankin pitkillä merimatkoilla.
On lämmin heinäkuun ilta Pärnun venesatamassa. Veneellä, jolla ”ei ole kiirettä”, on takanaan Muhu Väina -regatta, johon oli osallistunut 137 purjevenettä. Seuraavana aamuna on edessä paluu kotisatamaan Tallinnaan. Siihen menee neljä päivää merellä. Myös purjehtijoita on neljä: kapteeni suoraan regatalta, hänen kaksi tuttavaansa Tallinnasta ja minä – seurueemme ainoa purjehdustaidoton jäsen – Tartosta.
Kuvittelin oksentavani heti, kun pääsisimme Pärnunlahdelta avoimelle merelle, sillä täytyyhän seitsemänmetrisen purjeveneen keikkua enemmän kuin edesmenneen Linda Line -kantosiipialuksen Suomenlahdella. Ennakko-oletukseni ei kuitenkaan estänyt minua hinkumasta merelle – päinvastoin; vastasin kapteenin kutsuun kuin hukkuva oljenkorteen, sillä sieluni halasi seikkailua uusissa syvissä ja tuntemattomissa vesissä. Eikä ole seikkailua ilman pientä vaaran tunnetta. Onnistuneen seikkailun edellytyshän on juuri oman pelon voittaminen.
Myös onnea tarvitaan. Sitäkin riitti: sekä matkaseura että sää olivat tyynen aurinkoisia. Sää oli liiankin tyyni, tuulta liian vähän, mutta eihän meillä kiirettä ollut. En siis päässyt kohtaamaan pahinta pelkoani meripahoinvointia. Saimme puhua rauhassa energiapolitiikasta, nautiskella Kalevin konvehteja kahden tunnin välein eli perähenkilön vaihtuessa ja ihailla meitä nopeampia veneitä. Opin vironkielistä merenkulkusanastoa, käyttämään pinnaa, tekemään solmuja sekä pissaamaan liikkuvassa veneessä ämpäriin – toisin sanoen taitoja, joita aion kehittää tulevillakin purjehduksilla.
Odotin etnografisen innostuksen vallassa tutustumista toisiin virolaisiin purjehtijoihin, mutta suurimmissa osassa veneistä liehui Suomen lippu. Olimme juuri saapuneet Kuivastun satamaan Muhulle, kun komea 12-metrinen puuvene lipui elegantisti viereemme. Sen kannella oli yhtä elegantti pariskunta – mikä yllätys, tuttujani Helsingistä! He kertoivat pysähtyvänsä joka kesä ilmeettömässä Kuivastun satamassa vain joviaalin satamaisännän takia. Vähän aikaisemmin satamaisäntä oli silmäillyt pitkään venettämme, huokaissut sitten teatraalisesti ja sanonut, että joutuu valitettavasti veloittamaan huvipurtemme yöpymisestä 10 euroa. Kaupan päälle pääsimme kuumaan saunaan, vaikka kello oli jo kymmenen illalla. Se tuntui 12 tunnin purjehduksen jälkeen ylelliseltä, kuten yömyssytkin naapuriveneessä oikean, puisen pöydän ääressä.
Vormsin satamassa Raimo Naantalista ihmetteli meille sitä, etteivät ruotsalaispurjehtijat olleet löytäneet kaunista saarta uudelleen. Yhdyimme ihmetykseen, sillä pyöräretkemme aikana näimme paljon ruotsalaista perinnettä, kuten sinisellä (virolaisille mahdoton väri maalipintana) tai punamullalla maalattuja somia puutaloja. Olavinkirkon ovella oli kulttuuripäivien ohjelma sekä viroksi että ruotsiksi, ja hautausmaata kaunistivat harvinaiset rengasristit. Hullon kylän kapakassa söin muuten elämäni parhaimman kalakeiton.
Meriseikkailuni päättyi upeassa Viron merimuseossa Tallinnassa. Hollantilaisen Saskia Boddeken näyttely Sex & the Sea (19.1.2020 asti) on hurmaava! Luimme esimerkiksi aitoja rakkauskirjeitä, joita parisenkymmentä suomalaisneitoa oli lähettänyt virolaiselle merimiehelle Markukselle vuosina 1915–1916. Markus se vasta seikkailija oli ollutkin!