Joulusesongin alkaessa keskusteltiin sekä Suomessa että Virossa Ilta-Sanomien lukijakyselystä, jonka mukaan suomalaiset eivät ole tyytyväisiä virolaiseen palvelukulttuuriin. Virolaisia kuvailtiin muun muassa ylpeiksi ja neuvostoaikaan jämähtäneiksi tylyttäjiksi, vaikka suurin osa vastaajista pitikin Viroa yhä viehättävänä matkakohteena. Olen asunut Virossa kolmeen eri otteeseen yhteensä noin 13 vuotta ja asun yhäkin mielelläni. Mutta tunnustettava se on: asiakaspalvelu ei ole virolaisten vahvuuksia.
Tämä on nyt niitä tilanteita, joihin en koskaan totu. Näin mietin joulukuussa tarttolaisen ostoskeskuksen kenkäkaupassa kinastellessani myyjän kanssa. Myyjä oli irrottanut kengistä sekä hinta- että alennuslapun ja asettanut ne kassan viereen ison hintalappukokoelman jatkeeksi. Nyt hän halusi veloittaa kengistä väärän hintalapun mukaan. Hän väitti huomattavan kiukkuisena, että hänellä on oikea hintalappu.
Kohtaaminen myyjän kanssa oli alkanut väärällä jalalla jo ennen hintakiistaa. Kun tulin kassalle, myyjä ei katsahtanutkaan minuun eikä vastannut tervehdykseeni. Asiaa ei toki kannata dramatisoida. Eihän muuten niin sympaattinen ja luotettava omalääkärinikään nosta päätään tietokoneensa edestä astuessani hänen vastaanottohuoneeseensa.
Jos poikien juhlakenkiä kokoa 32 ei olisi niin vaikea löytää, olisin osoittanut mieltäni jaloillani ja kävellyt toiseen kauppaan. Sen sijaan juoksin harmituksesta hikoillen kenkähyllylle ja etsin myyjälle tarvittavan todistusaineiston. Asia ratkesi teknisesti asiakkaan eduksi, mutta tilanne aiheutti tarpeetonta henkistä kärsimystä kummallekin osapuolelle. Myyjä ei pahoitellut erehdystään. Jossakin vaiheessa vaihtui myyjä, joka rauhoitti tilanteen ja toivotti minulle hyvää illan jatkoa. Olin kiitollinen hänen eleestään.
Onneksi ikävyyksien ja ihanuuksien vaakakuppi pyrkii tasapainoon. Kiiruhdin jo infernaalisesta ostoskeskuksesta vapauteen, kun huomasin kadottaneeni pojalleni juuri ostamani juhlahousut. Samassa kuulutettiin, että housut odottavat infopisteessä. Ihanaa, että joku huomaavainen ihminen – myyjä tai asiakas – oli vienyt ne sinne!
Asiakkaana minulla on ollut usein tunne, että olen monelle palveluammatissa toimivalle virolaiselle rasittava olento. Yhtäkkiä vain ilmestyn hänen introverttiin yksityisyyteensä, keskeytän hänet brutaalisti jostakin tärkeästä (Anteeksi, että häiritsen, mutta…), vaadin hänen huomiotaan, odotan kysymyksiini vastauksia. Kerran Tallinnassa tervehdin R-kioskin luukulla myyjää kahdesti, koska hän ei vastannut ensimmäiseen tervehdykseeni. Se oli virhe. Täti nosti vihaisesti päänsä ja ilmoitti, että minun vuoroni tulee sitten, kun hän on saanut edellisen tehtävänsä päätökseen. Olin kioskin ainoa asiakas.
Valitettavasti tietyt käytöstavat eivät rajoitu vain asiakaspalvelijoihin. Lastentarhanopettajat ehdottivat vähän aikaa sitten vanhempainkokouksessa, että aikuiset voisivat tervehtiä muitakin kuin oman ryhmänsä lapsia ja heidän vanhempiaan päiväkodin käytävillä kohdatessaan. Vähän niin kuin lapsille malliksi.
Kaupassa ostoskorin kanssa tai missä tahansa jonossa tulee usein tilanteita, joissa pieneen tahattomaan fyysiseen kontaktiin ei välttämättä löydy yhtä ”syyllistä”. Pyydän varmuuden vuoksi kuuluvalla äänellä anteeksi. Missä tahansa muualla siihen vastattaisiin samoin anteeksipyynnöllä tai ”Ei se mitään!” Virossa saan useimmiten vastaukseksi hiljaisuuden. Ei se mitään. Onneksi vaakakuppi on yhä ihanuuksia täynnä.