Julkaistu: 5. syyskuuta 2005

Euroajan itämerensuomalaiset

Riho Grünthal

Itämeri on Pohjois-Euroopan näkyvimpiä maantieteellisiä tunnusmerkkejä. Se on rannikkoalueitaan yhdistävä ja erottava sisämeri, jonka ympärille on syntynyt useita erilaisia alueellisia kulttuureita. Skandinaaviset ja muut germaaniset kulttuurit ovat luoneet leiman läntiselle ja eteläiselle alueelle ja levittäneet sieltä käsin vaikutustaan itäisille ja pohjoisille alueille. Eteläinen ja kaakkoinen rantavyöhyke ovat slaavilaisen kulttuuriperinnön värittämiä, samoin nykyään itäisin Suomenlahden kolkka. Balttilaisen kaakkois- ja itärannan pohjoispuolelta alkaa tämän alueen, erityisesti Suomenlahden ympäristön ja siitä pohjoiseen levittyvä suomalais-ugrilainen kulttuurialue. Viroa, Suomea ja niiden lähiseutuja kutsutaan täsmällisemmin itämerensuomalaiseksi kieli- ja kulttuurialueeksi – erotukseksi kauempana asuvista suomalais-ugrilaisista ja sen osoitukseksi, että niillä on selvä yhteys muuhun Itämeren alueeseen.

itämerensuomalaisen kielialueen kartta

Viron ja Suomen alueellinen ja kulttuurinen omaleimaisuus rakentuu tässä ympäristössä laajemmin itämerensuomalaiseen kulttuuriperimään ja yhteyksiin muihin Itämeren alueisiin: länteen, etelään, itään ja pohjoiseen. Itämeren yhteydet eri suuntiin korostuvat, kun muistetaan, että Itämeren rannikon ympäröi yhdeksän valtiota, ja vielä laajemmalle ulottuvalla Itämeren valuma-alueella asuu yhteensä arviolta 85 miljoonaa ihmistä. Tämän päivän Itämeri on lähes kauttaaltaan, Venäjälle kuuluvaa Suomenlahden itäosaa lukuun ottamatta Euroopan unionin jäsenvaltioiden ympäröimä ja osa vielä laajempaa talousaluetta. Silti Itämeren alueen omaleimaisuus löytyy niiden kulttuuriyhteyksistä, joilla on vuosisataiset juuret ja voimakas vaikutteiden siirtyminen alueen keskusten välillä. Virossa törmää tämän tästä saksalaisen kulttuurin monivuosisataisiin jälkiin, ja Suomen yhteydet Ruotsiin ovat kulttuurihistoriallisesti monella tavalla rinnasteisia niihin. Idästä ja kaakosta päin tullut itäslaavilainen ja venäläinen vaikutus on jättänyt monenlaisia jälkiä itäiselle vyöhykkeelle.

Itämerensuomalaiset, Tuglas-seuran syksyn 2005 luentosarjan aihe, ovat erottamaton osa Itämeren aluetta nykyajan ominaispiirteineen ja menneiden vuosisatojen perintöineen. Vaikka käsite itämerensuomalaiset saattaa euroajan Suomessa kuulostaa vieraalta, johonkin muuhun kuin nykyvirolaisiin ja -suomalaisiin viittaavalta käsitteeltä, on valtaosa itämerensuomalaisista nimenomaan nykyvirolaisia ja -suomalaisia. Latvialaiset ja liettualaiset eivät ole itämerensuomalaisia, vaan balttilaisia. Sen sijaan monilukuiseen itämerensuomalaiseen kieliperheeseen kuuluvat karjalaiset, lyydiläiset, vepsäläiset, vatjalaiset, inkerikot, etelävirolaiset eli võrunkieliset ja setukaiset, liiviläiset sekä pohjoisessa meänkieliset ja kveenit.

Kun kulttuurien vuorovaikutus tiivistyy ja tulee niin monimuotoiseksi kuin se nykyään on, on hyvä katsoa myös omalle lähialueelle ja miettiä, mitkä ovat oman kulttuuritaustamme kytkökset. Itämerensuomalaiset ovat se konteksti, joka auttaa ymmärtämään, mitä oikeastaan virolaisuus ja suomalaisuus ovat. Alueellinen omaleimaisuus on syntynyt oman kieli- ja kulttuuriperimän yhdistyessä lähialueiden kulttuurien ja kielten vaikutukseen. Aikaa siihen on mennyt vuosisatoja, ehkä vuosituhansiakin.

Itämerensuomalaisista löytyy useita erilaisia kansankohtaloita ja tarinoita siitä, kuinka niiden tulevaisuus on kehittynyt aikojen saatossa. Suurimmat ja peruuttamattomimmat muutokset näyttävät tapahtuneen silmiemme alla 1900-luvulla. Suomi ja Viro ovat kansallisvaltioita, joita ohjataan ja kehitetään kansallisista lähtökohdista. Karjala on suomalaisen kulttuurin runoaitta, joka on jäänyt elämään omaa rajamaan hiljaiseloaan suuren Venäjän reunamille. Monilla itämerensuomalaisilla alueilla on suorastaan vaikea löytää yhtä kiinteä kytkös kielen, kulttuurin ja alueen välillä kuin Suomessa ja Virossa. Esimerkiksi vepsän ja vatjan kieli ja vepsäläiset ja vatjalaiset ovat vuosisatoja asuttaneet alueitaan, mutta sellaisia vakiintuneita alueennimiä kuin Vepsä, Vepsänmaa tai Vatja, Vatjanmaa ei ole tunnettu. Karjalaisuus, vepsäläisyys, võrulaisuus tai vaikkapa liiviläisyys rakentuvatkin toisenlaisista aineksista kuin suomalaisuus ja virolaisuus.

Ehkä itämerensuomalaisten välinen kieli- ja kulttuuriyhteys onkin helpompi käsittää 1800-luvun perspektiivistä. Ne erot, jotka 2000-luvulla nousevat esiin virolaisuuden ja suomalaisuuden uljaana julkisivuna, ovat syntyneet pitkälti sen ajan jälkeen. Kun August Ahlqvist julkaisi vuonna 1869 Suomalaisen murteiskirjansa, jonka täydellinen nimi kuuluu Suomalainen murteiskirja tahi lukemisia viron, karjalan, vatjan, vepsän ja liivin kielillä suomalaisten sanastojen kanssa, se ei ollut valikoima suomalaisia murretekstejä, vaan itämerensuomalaisten kielten näytekokoelma. Niitä puhuttiin Venäjän valtakunnan alueella. Niiden kirjakieli oli vasta vakiintumassa. Osalla kirjakieltä ei ollut ollenkaan. Eri kielille olivat ominaisia useat paikallismurteet, jotka kertoivat puhutun kielen rikkaudesta. Näillä kielillä annettiin lähinnä alkeisopetusta ja lukutaidon perusteet. Kaikissa tapauksissa ei senkään vertaa. Itämeren koilliskulman alueellinen omaleimaisuus rakentui näiden kielialueiden ja niiden historian ympärille. Tämän alueen takana sijaitsivat Venäjän valtion suuret keskukset Pietari ja Moskova.

Tämän päivän todellisuus näyttää hyvin erilaiselta eri itämerensuomalaisilla alueilla. Virolla ja Suomella on modernin kansallisvaltion kasvot ja ainakin ulkoisesti hyvinvoivan yhteiskunnan puitteet. Aikapyörän rattaat koettelevat toisella tavalla puhujamäärältään pienempiä itämerensuomalaisia kieliä. Niihin liittyy kipeä, nykyajalle leimallinen kysymys: mitä niistä jää jälkeen ja katoaako kielen mukana kulttuurikin tuuleen ja historian muistoksi? Silti alueellinen muutos on arkipäivää myös Virossa ja Suomessa. On asioita, jotka jatkavat olemassaoloaan. On asioita, jotka kehittyvät ja muuttuvat. Ja on asioita, jotka katoavat lopullisesti. Kulttuurin muutos on maailmanlaajuinen ilmiö, yleinen Euroopassa ja tavallinen Itämeren alueellakin. Itämerensuomalaisella alueella sen tekee erityisen silmiinpistäväksi se seikka, että kaupungistuminen ja teollistuminen ovat levinneet näillä alueilla hyvin myöhään. Vasta vähän aikaa sitten vallitsi se tilanne, jossa omavaraistalous, tarvikkeiden vaihto ja maantieteellisesti pienellä alueella kehittyneet sosiaaliset yhteisöt olivat erottamaton osa alueellisia kulttuureita. Kontrasti avaruustutkimuksen ja langattomien it-yhteyksien aikaan on melkoinen.

Itämerensuomalaiset avaavat tälle alueelle leimallisen, ainutlaatuisen näkökulman Eurooppaan. Tiiviille kulttuurien vuorovaikutuksen ajalle on ominaista myös yksilöllisyys, jossa tausta ja siitä lähtevä erojen oivaltaminen auttavat oivaltamaan myös sen, mihin oma yhteisöllinen ja yksilöllinen identiteetti perustuu. Vilkaisu tähän kulttuurialueeseen selittää, mikä täällä on erilaista kuin Välimeren kulttuureissa, muistuttaa miten nykyaikaan on tultu ja miten maailma muuttuu.


Tuglas-seuran jäsenlehti 4/2005


Lue myös


Kieli kysymyksessä
Hannu Oittinen

Saarenmaa, Länsi-Virumaa ja Põlvamaa

Useiden virolaisnimien tapaan myös Viron maakuntien nimet käyttäytyvät suomen oikeinkirjoituksen kannalta moninaisesti. Pieniin sudenkuoppiin voi langeta, eikä nimistä voi antaa vain yhtä kaikkiin tapauksiin…
subject

Kirjallisuus
Mart Velsker

Rakkautta, historiaa ja taivaankiviä Jaan Krossilta

Jaan Krossin mittavan romaanituotannon viimeisenä suomennetuksi teokseksi jäi Taivaankivi. Viroksi Taevakivi ilmestyi ensin vuonna 1973 Looming-kirjallisuuslehden sivuilla ja vuonna 1975 omana kirjanaan.…
subject

Mikko keittiössä
Mikko Savikko

Säilyvää ruokaa matkamuistoksi

Virolaisten ja suomalaisten arkiruokailu poikkeaa hieman toisistaan. Maksalaatikkoa ei tunneta Virossa ja harva suomalainen tekee pakastepelmeneistä itselleen lounaskeittoa.
subject