Pohjoismaisessa yhteistyössä skandinaavisten kielten käyttöä pidetään ihanteena, jonka saavuttamiseksi on tehty jopa kielipoliittinen ohjelma. Ohjelma perustuu paitsi kielten korkeaan keskinäiseen ymmärrettävyyteen myös pitkään perinteeseen nähdä Pohjoismaat kulttuuris-poliittisena yksikkönä. Myös Suomen ja Viron välille on soviteltu yhteistyön siltaa jo 1800-luvulta lähtien, ja tuon sillan paaluina on nimenomaan kielisukulaisuus. Pitäisikö siis myös Suomenlahden ylittävissä kohtaamisissa pyrkiä käyttämään suomea ja viroa, ja millä tavalla se voisi luonnistua?
Vuorovaikutusta, jossa äidinkieleltään eritaustaiset osallistujat käyttävät eri kieliä, kutsutaan reseptiiviseksi monikielisyydeksi. Tällaisessa vuorovaikutuksessa yhteinen ymmärrys voi perustua kielten samankaltaisuuteen, osallistujien ainakin jonkinlaiseen toisen kielen hallintaan tai näiden yhdistelmään. Viro ja suomi ovat kyllä kutkuttavan samankaltaisia, mutta kylmiltään sukukielen ymmärtäminen voi olla hankalaa. Suomen ja viron keskinäistä ymmärrettävyyttä tutkineen Annekatrin Kaivapalun mukaan Mauno Koiviston arvio siitä, että ”ymmärrämme kolmanneksen, kolmanneksen ymmärrämme väärin ja kolmannesta emme ymmärrä ollenkaan” pitää melko pitkälti paikkansa. Siksi sukukielen kuuleminen ensi kertaa voi hetkittäin muistuttaa erityisen kieron savolaisen kanssa puhumista – vastuu on kuulijalla, eikä siltikään voi olla aivan varma, mistä vastuu pitäisi ottaa.
Tilanne ei kuitenkaan oikeasti ole näin paha, sillä kielten samankaltaiset ainekset toimivat virolaisten ja suomalaisten välistä reseptiivistä monikielisyyttä tarkastelleen tutkimukseni mukaan yhteisen ymmärryksen rakentumisen kivijalkana. Yhteistä perussanastoa on paljon, ja usein keskustelun konteksti antaa runsaasti vihjeitä siitä, mistä suurin piirtein voisi olla kyse. Pulmasanatkaan eivät välttämättä aiheuta ongelmia: viiner osoittautuu helposti nakiksi, jos pöydässä on vain suolaista tarjolla. Keskustelu on aina myös yhteistoimintaa. Vieraan sanan merkitystä voi kysyä ja kanssakeskustelijaa voi tarvittaessa auttaa esimerkiksi keskustelun hankalia kohtia kääntämällä.
Reseptiivisen monikielisyyden etu onkin siinä, että se vaatii reseptiivistä, ei välttämättä aktiivista kielitaitoa. Reseptiivinen kielitaito perustuu sukukielen tuttujen ainesten tunnistamiseen. Tuttua voi löytyä paitsi sanastosta myös esimerkiksi verbintaivutuksesta tai kielikuvista. Olen varma, että vana koer õpib ka uusi trikke, ja sukukieltä voi näin oppia myös aktiivisesti. Tutkimusten mukaan vähäinenkin kosketus sukukieleen auttaa havaitsemaan kieltenvälisiä säännönmukaisuuksia, ja mikä olisikaan helpompi tapa oppia uusi sana kuin oppimalla tutulle sanalle uuden merkityksen. Tarkastelemissani keskusteluissa halu oppia on selvä. Osallistujat vertailevat kieliä, kehittelevät ihailtavan luovia kansanetymologioita, ja joskus sanojen merkitykset jopa laajentuvat, kun kummankin kielen merkityksiä sovitellaan humoristisesti yhteen. Sukukieli siis asettuu ikään kuin äidinkielen lisäosaksi.
Palataan vielä hetkeksi pohjoismaiseen kontekstiin. Pohjoismaisen yhteistyön kieltä on tapana kutsua skandinaaviskaksi. Skandinaaviskalla tarkoitetaan tapaa puhua omaa kieltä siten, että sukukielten puhujien olisi sitä helpompi ymmärtää. Tämä voi tarkoittaa hitaampaa puhetta, ääntämisen lähentämistä naapurikielten ääntämystä vastaavammaksi ja ymmärtämisen ongelmia tunnetusti aiheuttavien sanojen vaihtamista yhteisesti ymmärrettyihin. Tuloksena on ikään kuin skandinaavinen hybridi.
Havaitsin tarkastelemissani keskusteluissa hyvin samankaltaisia ilmiöitä. Osallistujat loivat yhteistä maaperää paitsi puhumalla välillä toistensa kieltä myös sekoittamalla sukukielten tarjoamia resursseja. Jos vaikka tietää yksittäisiä sanoja toisesta kielestä, on niitä helppo istuttaa omankieliseen lauseeseen. Tai omankieliseen sanavartaloon voi vaikkapa liittää sukukielisen taivutuspäätteen – ja toivoa ymmärrettävyyden kannalta parasta. Toivomisen lisäksi voisimme tietoisesti oppia rakentamaan tällaista kielisiltaa. Pohjoismaisessa yhteistyössä on jo pitkään ollut tapana tarjota oppaita, joissa selostetaan kielten yhtäläisyyksiä ja eroja ja annetaan ohjeita ymmärretyksi tulemiseen. Minusta kopioimisen arvoinen idea!
Mutta miksi pitäisi vaivautua, jos käytössämme on jo kansainvälinen lingua franca, englanti? Ei pidä, mutta mahdollisuus oman kielen käyttöön ja toisen kokeilemiseen luo suhteisiin helposti lämpöä. Lisäksi kaikkien englannin kielen taito ei ole sillä tasolla, että englanniksi keskusteleminen olisi automaattisesti helpompaa. Siksi annan neljä suositusta, jotka perustuvat tekemäni tutkimuksen tuloksiin.
1) Reseptiivinen monikielisyys voi olla toimiva vuorovaikutuksen tapa suomalais-virolaisissa kohtaamisissa. Se voi markkeerata paikallisuutta ja toimia Suomenlahden sillan symbolina.
2) Reseptiivinen monikielisyys ei kuitenkaan osallistujien kielitaidosta riippuen välttämättä ole tasa-arvoinen vuorovaikutuksen tapa, jollaisena sitä usein markkinoidaan. Suomen ja viron keskinäinen ymmärrettävyys ei ole niin laajaa, että keskusteluun olisi helppo osallistua ilman edes jonkinlaista toisen kielen taitoa.
3) Suosittelen silti vuorovaikutustavan kokeilemista. Sukukieleen tutustuminen yhdessä voi olla hauskaa, eikä jokaisen kansainvälisen kohtaamisen tarvitse olla englanniksi.
4) Reseptiivinen monikielisyys ei ole vain niitä osallistujia varten, joilla ei ole aktiivista toisen kielen taitoa. Se voi olla varsin palkitseva tapa ilmaista itseään omalla kielellään samalla, kun kuuntelee tai lukee toista kieltä.
Viimeistä neuvoa suosittelen täydestä sydämestäni, omiin kokemuksiini perustuen.
Hanna-Ilona Härmävaara: Building the Bridge in Interaction : Receptive Multilingualism among Finnish and Estonian Speakers. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto 2022. Luettavissa osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-7921-0