Hiidenmaalaisen leikinlasku – se on kuin ohimennen heitetty vuorosana, pinnalta täysin viaton, mutta syvemmältä täynnä merkitystä. Usein ei käy edes ilmi, lasketaanko leikkiä vai puhutaanko totta, sillä sävy ja ajatustapa ovat kuin ovatkin vakavia. Ei sinusta pilkkaa tehdä, mutta kun vähän mietit – ja miettimään nämä sanomiset panevat – joudut huomaamaan, että leikkisään sävyyn on sinulle puhuttu täysin vakavia. Ulkopaikkakuntalainen tajuaa hiidenmaalaisen venkoilun ja sen ajatuksen usein vasta päiväkausien kuluttua.

Hiidenmaan kuuluisin huumorimies on Käinan pitäjän Kaigutsin kylästä kotoisin oleva Miku Kaarel. Hänen lohkaisuistaan on tullut maankuuluja. Kaarel on legenda, jonka suuhun pannaan myös monien muiden Hiidenmaan vääräleukojen juttuja. Miku Kaarel on saarelaiselle kuin myllynkivi kaulassa, sillä kaikki odottavat, että jokainen hiidenmaalainen heittelee kompia joka askelella.

Kaarel Tischler-Ulpus (1862–1939) asui Mikun talossa, siitä myös kutsumanimi Miku Kaarel. Kun hänen syntymästään tuli kuluneeksi 146 vuotta, hänen kotipihassaan paljastettiin moottorisahalla muotoiltu puuveistos.

Hiidenmaalainen leikinlasku lähtee olosuhteista, se liittyy konkreettiseen hetkeen, paikkaan ja tilanteeseen osallistuviin ihmisiin sekä myös kielenkäyttöön. Paperilla tätä kaikkea on erittäin vaikea ilmaista. Tässä silti esimerkkeinä muutama Mikun Kaarelin sutkaus. Jotta aitous säilyisi, ne esitetään myös Hiidenmaan murteella – joskin merkintätapaa yksinkertaistaen.

Kaarel ostis uue seinakella. Külarahvas küsis, et kuidas uus kell ka on. Kaarel selle peale: ””Oh, see aa nii vägev, et teeb paarkümmend tundi päävas, teina pääv veel rohkemgid. Vana pole kümmetkid saan.”
Kaarel osti uuden seinäkellon. Kylällä kysyttiin, tuliko ostetuksi hyväkin kello. Kaarel vastasi ”Voi, se on niin kova, että pistelee parikymmentä tuntia päivässä, välistä enemmänkin. Vanha ei jaksanut kymmentäkään.”

Naabrid imetlesid Kaarli uut seinakella ja küsisid, kas see kell lööb ka. Kaarel vastas: ”Omasid pole ta mitte löön. Seda ma äi tea, mis ta vööraga teeb.”
Naapurit ihailivat Kaarelin uutta kelloa ja kysyivät, lyökö se kanssa. Kaarel vastasi: ”Omia ei ole lyönyt. Mitä se vieraille tekee, en tiedä.”

Mandrimees küsis Heltermaa sadamas Kaarli käest: ”Kui palju see laev reisijaid peale võtab?” Kaarel: ”Äi mina tea. Seni aa ta iidlasi ja autusi vedan.”
Manteren mies kysyi Heltermaan satamassa Kaarelilta: ”Montakos matkustajaa tämä lautta ottaa kyytiin?” Kaarel vastasi: ”Tiedä häntä, tähän asti se on kuskannut vain hiidenmaalaisia ja autoja.”

Kaarlil oli kord silm haige ja kinni seotud. ”Kuidas sa ühe silmaga näed?”
”Kuule, sii ilmas pole ühegid silmaga midat vaata, mis siis kahest silmast lugu.”
Kaarelin silmä oli kerran kipeä ja siteessä. ”Miten sinä yhdellä silmällä näet?”
”Kuule, tässä maailmassa ei ole mitään näkemistä yhdellekään silmälle, kahdesta puhumattakaan.”

Miku Kaarel räägib naabrimehele: ”Ühekorra oli mo köht nii tühi, et aas naerma: vaadad suust sisse - jälakannad paistvad.”
Miku Kaarel naapurilleen: ”Kerran oli minulla vatsa niin tyhjä, että oikein nauratti: kun katsoi suuhun niin kantapäät näkyivät.”

Miku Kaarel oli kord oma piibu ära kaotanud. Läinud siis taevaisa palvele: ” Issand Jumal, ega ma sind egapäe tülida, naagust teised. Ma tule öhe korra elus so palvele ja ütle’nd ometi, kus so truu sulase Miku Kaarli piip on?”
Kerran Kaarel hukkasi piipunsa. Meni sitten Taivaanisän puheille: ”Herra, minä en vaivaa sinua joka päivä kuten nuo muut. Tulen vaan tämän kerran elämässäni puheillesi, ja sano nyt ihmeessä missä on uskollisen palvelijasi Miku Kaarelin piippu?”

Miku Kaarel oli ka ükskord endale uue jahipüssi ostnud. Kaarli käest küsitud, et kuidas uus püss ka on. Kaarel vastand seepeale: ”Oh, ää küsigid. Täna umigu pisti jänesele pläraka ää. Jänesel oli kohe teine minek sees.”
Kaarel oli hänkin ostanut uuden pyssyn. Kylänmiehet kysymään, onko kelpo pyssy. Kaarel siihen vastannut: ”Älä kysykään. Tömäytin aamusella jänistä. Sitä paikasta sai jalat alleen.”

Kaarel vedanud kord mõisas sõnnikut. Kasutanud nimme kõige pikemat teed läbi mõisa pargi ja peaukse eest läbi. Parun seda nähes noominud: ” Kuule, Kaarel, seda teed kasutavad mul võõrad. Sina ära siia tule.” Kaarel vastanud: ”Ega ma ka paruni vend pole, ikka vööras, ikka vööras” ja läinud vankri rappudes edasi sõnniku rada järgi.
Kerran Kaarel veti sontakuormaa kartanossa. Käytti vasiten pisintä reittiä kartanonpuiston halki ja pääoven edestä. Paroni näki ja torui: ”Kuule, Kaarel, tätä tietä käyttävät minun vieraani. Älä sinä tule tänne.” Kaarel vastasi: ”Tässä mitään paronin veljeksiä olla, ihan vieraita vain”, ja jatkoi kulkuaan sontakuorman huojuessa vankkureilla.

Kaarel uhkustanud naise ees: ”Mool aa sama palju rammu kui mei va mustal ruunal” ”Mis sa ullu jüttu aad,” vaidles naine vastu. ”Ma käisi metsast puid toomas, panin reele koorma pääle, aga ruun äi vidand ää. Ma vetsi ruuna ree eest ää ja proovisi ise – ka äi vidand ää.”
Kaarel leuhki kerran vaimolleen: ”Minä olen yhtä vahva kuin meidän musta ruuna!” ”Älä hulluja puhu,” vaimo väitti vastaan. ”Kävin eilen metsästä puita hakemassa, tein kuorman, mutta hevonen ei jaksanut vetää. Otin hevosen aisoista ja kokeilin itse – mutta en jaksanut minäkään.”