Dokumentaristi Mark Soosaar antoi elokuvillaan 1980-luvulla Aivar Ruukelille kimmokkeen haapioinnostukseen. Nyt Soomaan kansallispuiston haapioperinne on Ruukelin johdolla matkalla Unescoon.
Vanha nainen kahlaa syvässä vedessä navetalle ja aukaisee oven. Porsas livahtaa oven raosta ulos ja pakenee veden vallassa olevaan pihapiiriin. Seuraa hetken kestävä takaa-ajo tulvivalla pihalla, porsas edellä, nainen perässä. Porsas näyttää silmin nähden nauttivan vilvoittavasta vedestä ja vapauden huumasta.
Porsaan karkumatka on pätkä Mark Soosaaren vuonna 1986 valmistuneesta Ühepuulootsik-elokuvasta (suomeksi ruuhi tai haapio). Istumme Soosaaren kanssa Kihnun Kulttuuri-instituutin tiloissa Pärnussa ja katselemme haapion rakentamisesta kertovaa elokuvaa.
Soosaar muistaa elävästi porsas-episodin ja elokuvanteon Soomaalla.
”Minulla oli onnea, että Soomaalla oli sinä keväänä kunnon tulvat.”
Mieleenpainuva kohtaus porsaan kanssa teki vaikutuksen myöhemmin myös Pohjois-Amerikassa, jossa Soosaar oli kuvaamassa seuraavaa elokuvaansa.
”Sikäläiset intiaanit muistivat minut Soomaan haapioelokuvan ansiosta. Olin heille mies, joka tuli maasta, jossa porsaat uivat tulvivilla pihoilla”, Soosaar muistelee hymyssä suin 35 vuotta myöhemmin.
Katoavaa kansanperinnettä usein taltioineen dokumentaristin vei Soomaalle kiinnostus haapiokulttuuriin.
”Olin kuullut, että Tipun kylässä asuu mies nimeltä Jaan Rahumaa, joka veistää yhden puun veneitä eli haapioita. Niinpä lähdin hänen luokseen. Jaan lupasi valmistaa haapion myös elokuvaani varten.”
Haapion rakentaminen vaatii kärsivällisyyttä ja vakaata kättä
Elokuvassa Jaan Rahumaa aloittaa urakan etsimällä sopivaa haapapuuta Soomaan metsistä. Soosaaren mukaan puun ei tarvinnut olla kovinkaan paksu. Tärkeintä oli, että se oli suora ja alaosasta oksaton.
Elokuvassa Jaan Rahumaa kaataa haavan poikkeuksellisesti syksyllä. Kevät olisi parempaa aikaa, koska silloin kuori irtoaa paremmin.
Kiroilujen saattelemina kuori irtosi kyllä syksylläkin. ”Vähän kuin repisi karhulta nahkaa”, muistelee Soosaar hänen tokaisseen.
Varsinaiset veistopuuhat jäivät seuraavaan kevääseen. Soosaar kertoo käyneensä Rahumaan luona muutaman kerran kevään aikana. Haapatukki muuttui jokaisella käyntikerralla yhä enemmän veneen kaltaiseksi.
Haapion veistäminen vaatii taitoa ja vakaata kättä. Veneen sisusta koverretaan siihen soveltuvalla telsokirveellä.
Jaan Rahumaa oli Soomaan viimeisiä vanhan polven haapiomestareita. Kuvassa Rahumaa kovertaa haapiota kirveellä.
Kuva: Mark Soosaar
Elokuvassa Jaan Rahumaa näyttää, miten veistämisen jälkeen vene aukeaa kuin kukkanen, kun sitä lämmitetään nuotion äärellä.
”Kahdelle puolelle sytytetään nuotio ja veneen sisään kaadetaan vettä. Tulen ja veden avulla puu pehmenee ja vähitellen laidat avautuvat”, Soosaar kuvailee.
Haapion pohja ja laidat eivät saa olla liian paksut, mutta eivät liian ohuetkaan. Liian ohut pohja saattaa helposti haljeta, jolloin koko työ valuu hukkaan.
Soosaar kertoo, että Siperiassa hantit valmistavat ohutpohjaisempia veneitä kuin Soomaalla. Siihenkin on käytännöllinen syy.
”Hantit joutuivat vetämään veneitä joskus pitkiäkin matkoja kuivalla maalla. Painava vene olisi ollut siihen mahdoton.”
”Kahden elokuvani takia kävin 16 kertaa Siperian hantien luona 1980- ja 1990-lukujen taitteessa”, Soosaar kertoo.
Samankaltainen kulkupeli käytössä Virossa, Siperiassa ja Amazonilla
Yhdestä puusta veistetty vene on tuttu kulkupeli eri puolilla maailmaa. Mark Soosaar teki 1990-luvun alussa aiheesta elokuvan nimeltä Emavene eli äitivene.
Elokuvan teko vei virolaisohjaajan Soomaan lisäksi Siperiaan, Unkariin, Pohjois-Amerikkaan ja Peruun Amazonin alueelle.
Samantyyppinen vene oli käytössä niin suomalais-ugrilaisilla kansoilla kuin Etelä- ja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoilla.
Rakennusmateriaali toki vaihteli maantieteellisestä sijainnista riippuen. Käyttötarkoitus oli kuitenkin sama: kulkeminen pitkin jokia ja muita vesistöjä.
”Pohjois-Amerikassa Quileute-kansan valmistamat veneet olivat niin suuria, että niihin mahtui jopa 30 henkilöä kerrallaan”, Soosaar kertoo.
Haapio oli Soomaan alueella 1960-luvulle asti tavallinen kulkuväline, jolla kuljettiin kauppaan, kouluun ja kirkkoon. Erityisesti kevättulvien aikaan se oli korvaamaton kulkupeli.
Kuva Mark Soosaaren elokuvasta Ühepuulootsik
Yli 50 dokumenttielokuvaa uransa aikana tehnyt Soosaar kertoo, että monet hänen elokuvistaan ovat syntyneet halusta tallentaa katoavaa kansankulttuuria.
”Että perinne säilyisi edes elokuvissa hengissä.”
Unelma Unescosta – tavoitteena haapioperinteen säilyminen
Mark Soosaaren haapiodokumentilla oli kauaskantoiset vaikutukset. Haapioperinteen ja Soomaan väsymätön puolestapuhuja Aivar Ruukel kertoo haapioinnostuksensa saaneen alkunsa juuri Soosaaren elokuvista.
”Oli oikeastaan kaksi asiaa, miksi kiinnostuin haapioista: Mark Soosaaren elokuvat ja Lennart Meren kirjat”, Ruukel kertoo puhelimitse.
Ruukel muistelee nähneensä Soosaaren haapiodokumentin jo nuorena poikana 1980-luvulla.
”Tuohon aikaan kolhoosissa järjestettiin kaksi kertaa viikossa elokuvanäytös”, kertoo lapsuutensa Soomaan kansallispuiston lähellä Torin Jõesuussa viettänyt mies.
Syvempi kiinnostus haapioihin syntyi myöhemmin, kun Ruukel kävi tapaamassa Soosaaren elokuvassa ollutta haapiomestari Jaan Rahumaata.
”Menin Jaanin luokse ja ehdotin, että voisimme järjestää yhdessä haapion valmistamisen leirin.”
Pienen taivuttelun jälkeen Rahumaa suostuikin ja ensimmäinen leiri järjestettiin vuoden 1996 kesällä. Toisena haapiomestarina leirillä opetti Rahumaan ystävä Jüri Lükk.
Haapioleirejä järjestettiin Soomaalla viitenä perättäisenä kesänä, mutta myös myöhemminkin.
Ruukel kertoo, että Jaan Rahumaa ja Jüri Lükk olivat viimeiset todelliset vanhan polven haapiomestarit Virossa. He olivat saaneet oppinsa legendaariselta Aleksander Oolepilta.
”Heiltä me taas opimme haapion tekemisen taidon.”
Ruukel arvioi, että haapiomestareita on Virossa jäljellä puoli tusinaa. Suurin osa heistä on jo yli viisikymppisiä.
”Olisi hienoa, että meidänkin jälkeen tulisi uusi sukupolvi, joka osaa valmistaa haapioita. Unesco-hankkeen tärkein tehtävä onkin kasvattaa nuorten kiinnostusta haapioita kohtaan. Että perinne jatkuisi myös tulevaisuudessa.”
Ruukel on Unescon suhteen toiveikas. Viron edellinen kulttuuriministeri Tõnis Lukas allekirjoitti Unesco-hakemuksen viime vuonna. Päätöksen pitäisi tulla tämän vuoden loka–marraskuussa.
Hän uskoo, että Unescon myötä koko Soomaan kansallispuisto saisi kansainvälistä huomiota ja alueen matkailu uutta puhtia.
”Haapion ympärille voisi rakentaa elämysmatkailua”, hän visioi.
Maailman ensimmäinen haapion valmistamisen verkkokurssi
Aivar Ruukel aikoo valmistaa ensi kesänäkin haapion. Sopiva puukin on jo löytynyt.
”Tuttu metsuri soitti ja kertoi, että eräällä hakkualueella on haapa, joka voisi sopia haapioksi. Kävin eilen katsomassa puuta ja hyvältähän se näytti. Miehet tuovat sen pihalleni.”
Hyvällä haapiopuulla on Ruukelin mukaan tiukat kriteerit: ”kaunis, paksu, suora ja terve haapa – kuin lyijykynä malliltaan”.
”Paljon riippuu haavan muodosta, millainen vene siitä tulee. Jokaisella haapiolla on omat kasvonsa.”
Puuhakkaana miehenä tunnettu Ruukel ei aio pelkästään valmistaa haapiota, vaan myös kuvata koko prosessin videolle.
”Teen haapion valmistamisesta verkkokurssin, jossa esittelen yksityiskohtaisesti haapion rakentamista. Yritän saada videon myös kansainvälisille markkinoille.”
Ruukel myöntää, ettei haapion valmistaminen ole helppo urakka.
”Tärkein vaihe on veneen muodon veistäminen. Siitä riippuu paljon, miten hyvä vene tulee. Sitä ei voi enää myöhemmin korjata.”
Hän tunnustaa, ettei ole mikään kirves kädessä syntynyt puuseppätaituri.
”En pidä itseäni kovin taitavana puuseppänä. Taitavampia mestareita kyllä löytyy Virosta. Keskityn mielelläni Soomaan ja haapioperinteen esittelemiseen.”
Miten kauan haapion valmistaminen sitten kestää?
”Taitavat mestarit valmistavat haapion parissa viikossa. Legendaarinen Aleksander Oolep kertoi 60-luvulla nauhoitetussa radiohaastattelussa, että häneltä haapio valmistui jopa parissa kolmessa päivässä”, Ruukel sanoo.
”Itse aion ottaa rennosti ja käyttää koko kesän haapion rakentamiseen.”