Julkaistu: 1. tammikuuta 2008

Runoja

Indrek Hirv

Aivan alussa
emme tarvinneet kotia

olimme aina kotona
joka katon alla

ja emajoen poppeleiden alla
ja toomemäen holvien alla
ja purjeiden alla järvellä
ja tähtien alla

emme tarvinneet kotia

alussa

*

Elämäni rakastaa sinua
sillä on käytössään sydämeni
uneksiva sydämeni heitettäväksi
sinun tummaan hiljaiseen uneesi

nyt kääntelehdit lakanoissa
vaikerrat hiljaa omassa sylissäsi

nyt liukuu aurinko unesi yli

nyt olet ulkoisesti alaston
mutta syvällä sisälläsi
unen tummuus odottaa yötä

*

Muistan sen illan apeuden
kun näin sinut ensi kertaa

tiesin heti paikalla
mistä niin kauan olin
jäänyt osattomaksi

*

Ennustin kerran tulevaisuutta
sinun huultesi
värinän mukaan

se oli oikein kaunis tulevaisuus

*

Välillä tulet
unessa lähelleni

ja muutut utuiseksi

silloin olet niin lähellä minua
että sydäntä painaa

tai olet mennyt
jonkun toisen uniin

sydäntä alkaa painaa

*

En kai minä sinua enää kohtaa

tai jos niin unessa

kun alaston sieluni
lähtee aamuvarhain kävelylle
mäkikadun portaita ylös

*

Iäisyyskuvissa sinä olet
ainoa joka jää sumeaksi

näen ammoin kuolleet vanhempani
vielä syntymättömät lapsenlapset

johonkin kadonneet lelut
valon pestyllä lattialla

sinäkö et kuulukaan iäisyyteen?

*

Meidän
viimeisten puhujien
uudessa kehonkielisessä maailmassa

pitää puhua
rohkaista toisiamme
vakuuttaa itsellemme sitä
mitä olemme jo sanoneet

sitten meidän pitää käyttää kieltä puukon tavoin

avata hiljaisuuden paise

päästää ulos sanomatta jääneet sanat
viha, pahamieli ja asioiden sivuuttaminen

sillä jos emme sitä tee
rupeaa kielikin mätänemään

*

Olen käynyt pitkän tien sielunmaisemassani
nähdäkseni sinut jälleen rakkaani

sinä piiloudut kaukaiseen maastoon
ja hajoat sitten härnätäksesi minua
katoat silmistäni – minuun

etäisissä puissa olet todellinen
kaunis kuin valo, kaunis kuin varjo
nyt olet taas vain uni

käyn pitkän tien sielunmaisemassani
nähdäkseni sinut jälleen rakkaani

etäisissä puissa

*

Sinä olet varma kuin menneisyys
varma kuin daavidin virsi

minä en koskaan menetä uskoani
meidän yhteiseen menneisyyteemme

*

Maahan lankeaa lunta ja pimeyttä

hiljaisuus murtautuu sydämeen
maailma katkeaa kahdeksi

meidän välissämme

*

Rakastan pysyvyyttäsi

sitä miten seisot
jokaisen mietteeni lopussa

sitä miten huudat
niin hiljaa
minun nimeäni
vieraissa maissa
sitä miten pysyt
kaikessa mitä kirjoitan

*

Elämä ei ole
mitään varmaa
jossain syvällä sisälläsi

valokaan ei ole
mitään varmaa
sekin voi olla houre

on vain
kevyt tuulen henkäisy
taivaasta taivaaseen
ja jumala tietää mihin

*

Hissuksiin ja varovasti
kulkee kuolema keskellämme

ne jotka se merkitsee
ovat kohta kovin kalpeita

hiljaisuus kiertää heidän suonissaan
niin kuin ennen syntymää – sama hiljaisuus

hiljaisuus täynnä pilvien ääntä

*

Nämä sanat ovat aina olleet
hämärässä odottaneet
että joku niitä kuiskailisi

nämä sanat ovat aina olleet
kadulla odottaneet
että joku niitä huutelisi

tahdotko että sanon ne taas
minä en niitä enää muista
eivät ne olekaan minun sanojani

nämä sanat ovat aina olleet

*

Kohta kuu katoaa
puiden varjoon

tähdet vilkkuvat
lohduttoman kaukana
jokainen niistä kietoutuneena
oman itsensä yksinäisyyteen

tästä lähtien pitää
jokaisen tähden
itse puolustaa
itseään

*

En tahdo koko totuutta yhdellä kertaa
en tahdo koko kaivollista
kun minulla on jano

puhtaan veden
tunnistaa kulauksesta

*

Runot kuolevat

pitkien lumettomien talvien
myrkyllisen kaupunkipölyn
herkeämättömän melun kynsissä

*

Epäilenpä että todellisuus
on epäluotettava

suojelusenkelini on samaa mieltä

*

Pidämme
kaksinpuheluamme
yhdessä

niin kuin käsiä

ennen viimeistä hetkeä

Suomentanut Raija Hämäläinen
2008


Käännökset Illimarissa


Runoja

format_quote
Aivan alussa
emme tarvinneet kotia
olimme aina kotona
joka katon alla
ja emajoen poppeleiden alla
ja toomemäen holvien alla
ja purjeiden alla järvellä
ja tähtien alla
emme tarvinneet…
subject