Biologi ja semiootikko Valdur Mikita (s. 1970) on mies, jonka juuret ovat syvällä etelävirolaisissa metsissä ja jonka sielussa asuvat virolaisten isoäitien ikiaikaiset opetukset. Hän harrastaa luovaa metsäkävelyä ja rakastaa luontoa maanmiestensä tavoin. Mikitan teos Lingvistiline mets (2013) kosketti syvästi virolaista sielua, oli valtava myyntimenestys ja voitti useita palkintoja. Kantarellin kuuntelun taito jatkaa samoilla linjoilla, se on kirjailijan kymmenes teos ja ensimmäinen suomennettu. Esseissään Mikita tutkii itämerensuomalaista maailmankuvaa ja virolaisen identiteetin rakennuspalikoita. Viro on pieni maa, pieni kansakunta ja pieni kielialue. Eurooppaan on menty ryminällä, mutta virolainen tuskailee identiteettinsä ja itsetuntonsa kanssa. Mikitan mukaan eurooppalaisuuteen solahtamisen vaikeus johtuu vahvasta vuosituhantisesta suomalais-ugrilaisesta perimästä.

Jotta virolainen (tai suomalainen) voi olla sinut itsensä kanssa, hänen on ymmärrettävä itämerensuomalainen puoli itsessään. Eurooppalaiset ovat small talkia puhuvia ekstroverttejä, mutta me olemme herkkiä introverttejä, jotka tarvitsemme omaa tilaa ja yksinäisyyttä. Hyvinvoinnin ehto meille on luonto ja erityisesti vanhat metsät, joista löytyvät kansakunnan sielun pyhät paikat. Luonnossa pääsemme hengentilaan, josta luovuus kumpuaa.

Mikitan missiona on auttaa virolaisia ymmärtämään itseään, millaisia he ovat ja miksi. Hän toivoo, että virolaiset olisivat ylpeitä juuristaan ja arvostaisivat kotimaansa puhdasta ja ainutlaatuista luontoa. On muutama seikka, jotka määrittelevät virolaisuutta eniten: metsät ja syvä luontokokemus sekä suvun tiiviys, vanha maalaistalo ja myyttinen isoäiti, perimätiedon pankki. Kaiken yllä leijailee animistinen sielu, usko luonnon elollisuuteen. Mikita siteeraa muutamaa tuoretta tutkimusta: kansainvälisissä vertailuissa Viro näyttäytyy vähiten uskonnollisena maana, valtionkirkkoa ei ole, mutta 60 % ihmisistä uskoo väkeen, aivan kuten islantilaiset sikäläiseen piilokansaan.

Mikita ylistää monesti Etelä-Viron haja-asutusta, joista edustavimmat Mulgimaan alueet pitäisi hänen mielestään suojella ja liittää Unescon maailmanperintökohteisiin. Hän ylistää myös hurmaavasti virolaisen maatilan poetiikkaa: vanhan lahoavan maalaistalon pihalta löytyy romun keskeltä se oikea hengentila, luovuus ja luontoyhteys. Ränsistyvä maalaistalo pihapiireineen edustaa Mikitan mukaan japanilaista wabi-sabia, karua zeniläistä kauneutta. Siellä on puuhaillut patriarkaalisen Kalevipoegin peittoava, virolaisen kulttuurin matriarkaalinen voimahahmo, isoäiti, jonka hillokellari on edelleen varanto pahan päivän varalle. Sinne karauttaa nuori sukupolvi katumaastureillaan – olemaan ja latautumaan. Nykyään moni muuttaa maalle pysyvästikin, kiitos tietotekniikan.

Mikita on terävä ja hauska; hän kirjoittaa vauhdikkaasti ja mukaansatempaavasti. Hän pudottelee virolaisia kirjailijanimiä A. H. Tammsaaresta kansanrunouden keräilijöihin Jakob Hurtiin ja Oskar Looritsiin. Tunnustusta saavat myös monet virolaiset huippuluonnontieteilijät. Lukijan iloksi on kymmenkohtainen luontoihmisen testi. Jos olet perusugrin tyyliin introvertti, sääherkkä metsästäjä-keräilijä, koet usein säästä riippuvia masennuksen puuskia, mutta myös ekstaattisia tiloja, joista tasaisempi eurooppalainen jää paitsi. Meidän on hyväksyttävä se, ettei eurooppalainen ymmärrä hiljaisuuttamme ja eleetöntä kehonkieltämme. Mikitan mukaan ugrilainen herkkyys on lahja, tuskallinen kyllä, mutta myös elämysten lähde.

Luonnonsuojelu on Mikitan sydämen asia. Hän esittääkin vielä toisen kymmenen kohdan toimenpideohjelman Viron luonnon ja kulttuuriarvojen suojelemiseksi. Hän toivoo mm. kuudetta kansallispuistoa ja peräänkuuluttaa nykyajan lapsille villiä lapsuutta. Ymmärrän hyvin mitä Mikita tarkoittaa. Hänen oma 70-lukulainen lapsuutensa maalla oli täynnä seikkailuja luonnossa ja ulkoilmassa, kun taas nykylapset on tiukka harrastusten lukujärjestys kahlinnut ja ohjelmoinut lähinnä sisätiloihin, usein tietotekniikan äärelle.

Lopuksi pitäisi varmaan päästä teoksen otsikkoon ja kantarelleihin. Edelleen vahvana elävä metsästäjä-keräilijätraditio toistuu teoksessa usein. Kun perinteinen kukkakalenteri ja sisäsyntyinen vihreä vaisto sanovat, että mustikat ovat kypsiä, metsään riennetään koko suvun voimin. Kantarelli on Mikitan mukaan jääräpäinen ja itsetietoinen itämerensuomalainen sieni: se ei suostu tehoviljelyn suoriin riveihin, vaan se kasvaa ja kukoistaa vain ja ainoastaan metsässä.

Suomalainen lukija löytää kuvauksissa paljon osuvaa itsestään, mutta mielenkiintoisia eroja virolaisen ja suomalaisen sielusta myös löytyy. Kirja on sivumäärältään pieni, mutta tietoanniltaan suuri.