Tammsaare on Viron kirjallisuuden Suuri Klassikko. Hänen Totuus ja oikeus -romaanisarjansa on virolaisten Täällä pohjantähden alla. Muitakin rinnakkaisuuksia suomalaisen kirjallisuuden klassikoista toki löytyy. Tammsaarea on suomennettu runsaasti jo vuosisata sitten. Vuonna 1922 ilmestyneen Korpiojan isännän suomensi Ida Grünthal 1929. Nyt siitä on ilmestynyt jo useita Tammsaaren teoksia uusiksi kääntäneen Juhani Salokantelen tuore suomennos.

Korpiojan isäntä on sosiaalihistoriallinen maaseuturomaani, joka on myös romanttinen traaginen rakkaustarina. Ja samalla se on vaikka mitä, juonenkuljetukseltaan ja ilmaisultaan täysin omaperäinen ja omalaatuinen. Minut se tempaisi kohta ensisivuilta mukaansa: ihmettelemään, viehättymään, miettimään ja lopuksi lukemaan uudestaan, löytämään yhä uutta ja uutta. Virikkeitä ja rinnakkaisuuksia voi löytää Raamatusta eksistentialisteihin, mutta ihan juonenkuljetuskin pitää pihdeissään. Ja välillä pysähdytään, tunnelmoidaan, rakkaus ja viha yhdistävät ja erottavat.

Keskuksena on vauras Korpiojan talo, jonka naapurissa on köyhä Katkun talo. Korpiojan uusi emäntä etsii uuttaa isäntää, joksi valitsee Katkun talon renttuilevan väkevän ja väkivaltaan taipuvaisen isännän. Tämän hahmo on romaanin ehdoton keskus. Mutta Katkun Villusta ei tule Korpiojan isäntää. Hänen itsemurhansa kerrotaan romaanin loppupuolella miltei vain yhdellä lauseella. Pitkin romaania hänen kuvansa hahmottuu monesta näkökulmasta. Väkivahvan kivien vääntäjän, riehuvan juopon ulkoisen ja sisäisen maailman kuvaus romaanin ensi sivuilla on lyyristä romantiikkaa herkimmillään ja koreimmillaan:

”Tänään Villu haluaisi ylistää tuota nimetöntä lintusta, sitä joka mielellään tekee pikkuruisen pesänsä tuoreisiin puupinoihin keskelle hakkuuaukeaa, jossa loistaa polttava auringonpaiste ja jossa ilma on makeaa pihkan tuoksusta, Villu haluaisi ryhtyä itse laulamaan ja huikkailemaan niin, että metsät ja metsän jätit soiden ja nevojen keskellä vastaisivat kaikuna. Villu tuntee tänään täällä aitan lakassa, että myös hänessä etsii lauluaan jokin nimetön, joka tulee ties mistä tuoden mukanaan ennen aavistamatonta iloa, kepeyttä, miltei huimausta.
Se on se sama tuntematon, joka on kiusannut häntä tähän päivään saakka pitkin maailmaa, saanut hänet juomaan ja tappelemaan, vakuuttanut hänelle, että tässä tai tuossa hiuspalmikossa on autuus ja ikuisuus. Tuota tuntematonta on hän, Villu, aina uskonut, on uskonut ja uskon vuoksi pannut kaiken peliin aivan kuin kävi viimeksikin, kun hän taisteli kymmentä miestä vastaan ja joutui vankilaan telkien taakse yli kokonaisen vuoden ajaksi.”

Romaanissa yhdistyvät poikkeuksellisen herkällä tavalla traaginen ja koominen, lyyrinen ja dramaattinen, kaunis ja karkea. Herkät hetket ja kova arki ovat yhtä, ilman keinotekoisia keinoja – ne vain ovat. Arjen hurja dramatiikka syntyy maaseutuelämän pienistä tapahtumista. Korpiojan nuori emäntä ja Katkun renttu nuori isäntä Villu ovat romaanin rakastava pari. Keskeinen juonellinen jännite on tuleeko Villusta isäntä. Nuoren ”parin” tunnot ja niiden häilyväisyys kuvataan kiehtovasti, yhtä aikaa dramaattisesti ja runollisesti, viipyilevän tarkkaavaisesti.

”Jostakin syystä Korpiojan emännän mielen valtasi taas hiljainen apeus, aivan kuin siellä liikuskelisivat äskeiset murheelliset varjot, Korpiojan varjot. Niin hirveän nopeasti ja odottamatta syttyivät järven peilissä valot ja värit ja niin hirveän nopeasti ne taasen sammuivat, aivan kuin pakenisivat jotakin, aivan kuin ne pakenisivat seuraavia valoja ja värejä. Mutta Korpiojan emännästä tuntuu tänään ettei ole hyvä, kun syttyneet valot ja leikkivät varjot sammuvat niin nopeasti, sillä hän etsii, hän halajaa pysyvämpää, hän ajattelee jotakin, millä olisi osansa pysyväisyydestä, vaikka ikuisuudesta.
Villu ei sano sanaakaan, hän vain askaroi aivan kuin hänellä ei olisi mitään muuta itsellään eikä osaa tai arpaa mihinkään muuhun. Ville askaroi itselleen tulipyrstöä jonka haluaisi lähettää onnen perään, mutta kaikki ne tahtovat nousta lentoon ennen kuin mestari ehtii sanoa niille mihin, miten tai koska.”

Tammsaare yhdistelee patetiaa ja groteskia huumoria, verbaalista räiskyttelyä seuraa miltei aina lyyrinen jakso tai ainakin lause, väliin vain ihan yksi sanakin, jolla kuvattu tapahtuma, kuvatun sankarin tunnot ja tunnelmat monivalotetaan. Rempseä realismi onkin yhtäkkiä lyyristä tunnelmointia. Kahden edellisen vuosisadan maaseuturomaanien keskeinen aihe – sukupolvien vaihdos, soveliaat ja edulliset tai aivan väärät naimakaupat – väritetään aivan poikkeuksellisin keinoin, niin perinteistä kuin kerronta toisaalta onkin. Rakenteeltaan romaani on harvinaisen ehyt, ihailtavan taidokas.

Tammsaare on myös dialogin mestari. Hänen henkilönsä, erityisesti Villu ja Korpiojan nuori emäntä, puhuvat arjen asioista, siitä mitä tuli tehdyksi tai jäi tekemättä ja ennen muuta siitä mitä pitäisi tehdä. Dialogissa arjen proosa puhkeaa kesken kaiken runolliseksi, kauniiksi ja kuvalliseksi ja palaa sitten taas arkitasolle. Arki on perinteistä maaseutuelämää ongelmineen. Ongelmat kasvavat hetkessä suuriksi, elämää suuremmiksi niin silkkaa elämää kuin ovatkin. Dramatiikka ja jännitteet ilmaistaan ja puretaan parilla repliikillä, joskus vain yhdellä. Kylän suuressa pähkinäjuhlassa juodaan, tanssitaan, riehutaan Villu ylimpänä. Ongelmana on se, ettei mikään määrä viinaa riitä hänelle kunnon humalaan. Riehunnan päätteeksi Korpiojan nuori emäntä toteaa Villulle heidän päästyään olemaan kahden: ”Ettehän te kaadu ollenkaan, kun niitä muita ei ole jalkoineen roskina tiellä.” Se on suuri rakkauden tunnustus. Toteamusta seuraa dramaattinen ja suuria tunteita purkava niukkasanainen dialogi, jonka lopuksi Korpiojan emäntä uusii kutsunsa Villulle tulla Korpiojan isännäksi aloittaen pyyntönsä ”Villun muistin mukaan” puhuttelulla ”senkin nykerönenä, senkin nykerönenä”. Eikä Villu malta olla kiertämättä tervettä kättään emännän vyötäisille, ”sillä emäntä seisoi niin, että oli hyvä ottaa.” Yöllä Villu ei saa unta. Seuraava tieto Villusta on, että hän ”oli yöllä ampunut itsensä haulipanoksella”. Dramatiikka syntyy siitä, että tapahtuma kerrotaan yhdellä lauseella. Korpiojan isännäksi emännän päätöksellä otetaan viimeisessä luvussa Villun avioton pieni poika, sen äiti ”pääsee” Korpiojaan myös. Kertoja toteaa: ”Kevyempi oli nyt myös Korpiojan emännän sydän, sillä hän oli löytänyt Korpiojalle isännän punaisten marjojen keskeltä.” Melodraamaa, huikeaa patetiaa! Toki, mutta kiedottuna osaksi taidokasta, herkkää ja yksinkertaisuudessaan niin kaunista kerrontaa, että paatunut kaunokirjallisuutta vuosikymmenet lukenut kirjallisuudentutkija evp herkistyi Korpiojan isäntää lukiessaan sivu sivun jälkeen – ja toisella lukukerrallakin vielä. Juhani Salokantelen suomennos on huikean hyvä, se välittää herkästi ja oivaltavasti alkutekstin vivahteet.