Akateemikko Paul Aristen hiljattain julkaistu muistelmateos on Viron historian ja kulttuurihistorian kultakaivos, vavahduttavaa ja suorasukaista luettavaa.
Vaikuttava kirjallinen omakuva voi syntyä punnitusta puheesta – tai pikaisesti tehdystä luonnostelusta. Ariste (1905–1990) aloitti muistelmansa jouduttuaan sairaalaan ja sanatorioon 73-vuotiaana, hän kirjoitti ilman lähdeaineistoja tietäen hyvin miten epäluotettava voi ihmisen muisti olla. ”Yritän panna paperille sen mitä olen itse kokenut. Infarktista puolittain selvinneenä tulee minulle varmasti muistikatkoja. Voin tehdä kirjoitusvirheitä, kirjoittaa vääriä sanoja ja ajatus voi katkeilla, mutta kirjoitan silti.”
Ajatus ei ole katkeillut. Sitä kuvastaa kirjan valtava ihmispaljous. Kun henkilöhakemistoakin on 14 sivua ja eläviä mainintoja leiskahtelee politiikan ja yliopistomaailman mahtajien lisäksi vatjalaisista ja liiviläisistä kielenopasmummoista Jyväskylän mustalaisiin, voi tätä rikkautta vain ihmetellä ja ihailla. Kielimiehen elämästä syntyy yksityiskohtainen kuva aina 1950-luvun alkupuolelle saakka. 350-sivuiselle teokselle on luvassa vielä ajallista jatkoa; päiväkirjat odottavat julkaisemistaan.
Aristen omakuva on myös kuva Viron kansasta ja sen uskomattoman nopeista kehityksen ja kohtalon vaiheista viime vuosisadan ensi puoliskolla.
Miten vanhaan maailmaan kirjoittaja syntyikään; Paul-pojan isä Aleksander Berg toimi puuseppänä eri kartanoissa, ja baltiansaksalainen kartanoelämä kulki entistä rataansa kaikessa rauhassa vallankumousvuoden 1905 jälkeenkin.
Aivan kuin huomaamatta, osuvin yksityiskohdin teksti havainnollistaa tuota erikoislaatuista elämänmuotoa. Virolaiset muonamiehet ja käsityöläiset eivät juuri lainkaan kohdanneet arkiaskareissaan kartanonherroja, heistä huhuttiin enemmän kuin heitä nähtiin. Puurmanin kartanon suureen puistoon rohjettiin mennä vain jos herrasväki oli Tartossa tai Italiassa. Renkipoika siisti puistokäytävät joka aamu hevosen vetämällä karhintapaisella, eikä hiekassa saanut olla ainuttakaan jalanjälkeä ennen kuin kreivitär astui ulos. Aamuvirkku kreivikin kulki nurmikoita pitkin ennen rouvan heräämistä.
Kouluvuosien kuvaus kiteyttää sen virolaisen sivistystahdon, johon koko kansakunnan identiteetti tuntuu perustuvan. Näihin vuosiin sisältyy suuria muutoksia aina Viron itsenäistymisestä alkaen, ja tietomme täydentyvät, kun Ariste kuvaa esimerkiksi vuoden 1921 ”suureksi optanttien vuodeksi” – optantit olivat paluumuuttajia eli Venäjälle leipäänsä ansaitsemaan lähteneitä virolaisia, jotka palasivat nyt kotimaahan.
Ylioppilasajan nuoren miehen otteista näkyy se miten tieteilijäksi tullaan. Siinä ei vuosikaupalla etsiskellä itseä – tai tyttöjä – vaan aloitetaan työ heti. Ensimmäisenä opiskelusyksynä Ariste valitsee jo lopputyönsä aiheen, ja kesät kuluvat kenttätutkimuksissa. Vähän myöhemmin Kansanrunousarkiston työntekijänä ja yliopiston assistenttina puitteet ovat niukat, mutta matkat Suomeen ja muihin maihin avartavat. On hyvä muistaa, miten esperanton harrastaminen avasi ovia maailmansotien välisenä aikana.
Paul Ariste kansanrunoutta keräämässä. Kuva vuodelta 1922.
Kuva: Tuglas-seuran arkisto
Sitten ovet sulkeutuivatkin. Venäläisten tulon ja saksalaismiehityksen yleispiirteet tiedämme, yksityiskohdat syventävät nyt käsityksiämme. Syvimpään epätoivoon tullaan Paul Aristen elämänhistoriassa hänen vankeusaikanaan, jota kesti toukokuusta 1945 alkaen vuoden verran. Silloin hän yritti itsemurhaa.
Perusteellisissa ruumiintarkastuksissa NKVD:n miehiltä oli jäänyt huomaamatta partakoneenterä housujen kellotaskussa. Sillä pidätetty veti valtimon auki niin että veri suihkusi korkealle. Hän halusi kuolla, jotta perhe ei joutuisi kärsimään niin kuin Siperiaan tuomittujen omaisille kävi. Hän rukoili Jumalaa säästämään perheensä ja antamaan itselleen tämän teon anteeksi.
Mutta taintuneena Ariste löydettiin, ja myöhemmin lääkäri selvitti pelastumisen syyn: hän oli kaatunut kätensä päälle, ja se oli sulkenut valtimon.
Niin vähästä voi olla kiinni koko elämä. Ajatuksia antava tapaus – niinpä se onkin vedonnut Jaan Krossiin, suureen tarinankertojaan, ja saanut hänet kirjoittamaan siitä muunnelman romaaniinsa Syvyydestä. Jatko on sekin yhtä paljonpuhuvaa: miten heikentynyttä vankia sitten hoidettiin, miten omaiset saivat tietää tapahtuneesta – kaikki se puhuu Stalinin ajan kummallisuudesta.
Vähemmän veristä mutta vielä kummallisempaa tapahtui sitten kun Ariste saattoi taas jatkaa työtään Tarton yliopistossa. Vallanpitäjät painostivat tutkijoita opettamaan Nikolai Marrin äärimarxilaisten teorioiden mukaan, ja painostus kävi yhä ankarammaksi. Mutta päivänä muutamana vuonna 1950 ilmestyi Pravdassa artikkeli, jossa itse Stalin, suuri kielitieteilijä, osoitti Marrin teoriat perättömiksi. Viron tiedemiehet pantiin siitä paikasta junalla Moskovaan, jossa suuren konferenssin voimin nuijittiin äskeiset totuudet maan rakoon.
Muistelmissa dokumentoituu hyvin myös eräs tärkeä seikka: terroria ja kärsimyksiä eivät tuoneet vain venäläiset sotilaat vaan myös oman maan kansalaiset toinen toisilleen. Kun kuulustelija syytti vangittua tutkijaa neuvostovihamieliseksi englantilaisten vakoojaksi, Ariste näki pöydällä monisivuisen ilmiantokirjeen, tunnisti käsialan ja näki allekirjoituksenkin. Aikanaan hän sitten kohtasi jälleen tämän rouva Eritsin:
”Kun olin päässyt vankilasta kotiin, kävelin Tähtveren puiston halki. Madame Erits tuli vastaan musta Boby-koira mukanaan, oli pelkkää hymyä: ’Miten onnellinen minä olenkaan kun te olette taas Tartossa. Nyt on täällä taas ihminen, jonka kanssa voi puhua tieteestä.’ Vastasin hänelle: ’Tehän kantelitte. Luin teidän ilmiantonne. Silti pääsin vapaaksi.’ – Tähän madame Erits sähähti: ’Hävytön!’ Ja meni matkoihinsa. Hän eli vanhaksi. Kun hän teki kuolemaa, hän lähetti miehensä hakemaan minua, jotta antaisin hänelle anteeksi. Hän muka ei voisi kuolla ellei hänelle anneta anteeksi. Muitakin oli kutsuttu, sillä hän oli tehnyt monille pahaa. Minä en mennyt. Sanoin vain miehelle, etten ole madamelle vihainen. Annan hänelle anteeksi.”
Terrorin, terrorijärjestelmän kauhein puoli taitaakin olla siinä, että se tekee niin monista terroristeja.
Paul Ariste aloitti muistelmansa joulupäivänä 1978, ja alkupuolella kirjaa on välihuomautus: ”Tänään on tammikuun ensimmäinen 1979. Uusivuosi. Sanatorio on hiljainen. Istun pöydän ääressä ja kirjoitan. Vuoteella luin Joenpellon Sataa suolaista vettä.”
Kirjan lopussa on samantapainen kommentti vuodelta 1984. Ariste kuoli Viron uudelleenitsenäistymisen kynnyksellä eli lähes kaksi vuosikymmentä sitten. Miksi muistelmat julkaistaan vasta nyt?
Ehkäpä tekstin painokuntoon toimittaneella Mart Oravilla on ollut muitakin töitä tässä välillä, kenties ajan on annettu vasiten kulua: niin suorasukaisia huomautuksia kirjoittajalla on aikalaisistaan. Tärkeintä on että rikassisältöinen muistelmateos on nyt julkaistu – ja että vanha professori sai sen sairasvuoteellaan kirjoitetuksi.
Paul Ariste: Mälestusi. Eesti Kirjanduse Selts, 2008.