2.2.2010 tuli kuluneeksi 90 vuotta siitä kun Viro ja Neuvosto-Venäjä solmivat Tartossa rauhansopimuksen. Sopimuksella lopetettiin sotatila Viron ja Venäjän välillä, määriteltiin maiden välisen rajan kulku, ja Neuvosto-Venäjä tunnusti Viron itsenäisyyden. Kaiken kaikkiaan Tarton rauhasta piti tulla Viron ja Venäjän suhteita määrittelevä perussopimus. Sopimuksen toinen artikla on erityisen merkittävä. Siinä sanatarkasti todetaan, että ”…Venäjä tunnustaa ehdoitta Viron valtion riippumattomuuden ja itsenäisyyden, luopuen vapaaehtoisesti ja ikuisiksi ajoiksi kaikista valtaoikeuksista, joita Venäjällä oli Viron kansaa ja maata kohtaan…” sekä lopuksi vahvistetaan, että ”…Viron kansalle ja maalle ei seuraa entisestä kuulumisesta Venäjän valtion yhteyteen minkäänlaisia velvollisuuksia Venäjää kohtaan”. Sopimus ei jätä mitään tulkinnanvaraa näissä kohdissa.

On syytä muistaa, että Neuvosto-Venäjä ei suinkaan ollut halukas luopumaan Venäjän imperiumin reuna-alueista, jotka pyrkivät itsenäistymään Venäjän sisällissodan aikana. Neuvosto-Venäjä kukisti itsenäisyysliikkeet Valko-Venäjällä, Ukrainassa, Kaukasiassa, Keski-Aasiassa, Siperiassa ja Uralin läntisillä alueilla (paikalliset turkin- ja suomensukuiset kansat), lyhyesti sanottuna kaikkialla missä pystyi vuosina 1918–1922. Samaa Neuvosto-Venäjä yritti Puolassa, Baltian maissa ja Suomessa, mutta joutui siellä taipumaan sotilaallisten tappioiden seurauksena. Miten sitten on mahdollista, että Viro pystyi itsenäistymään Venäjästä? Tarton rauhassa Viro vieläpä sai virolaisten historiallisesti asuttaman alueen lisäksi sotilaallisen turvallisuusvyöhykkeen itärajansa turvaksi. Valtioraja siis kulki 10–30 kilometriä idempänä kuin mihin virolaisten enemmistönä asuttama alue ulottui. Kaiken huipuksi Neuvosto-Venäjä myöntyi antamaan Virolle 15 miljoonan kultaruplan (noin 11,6 tonnia kultaa) suuruisen summan Venäjän kultavarannoista, mikä Virossa tulkittiin ikään kuin sotakorvauksiksi.

Viron selviämistä voittajaksi Neuvosto-Venäjää vastaan käymässään vapaussodassa voidaan hyvällä syyllä pitää pienenä ihmeenä. Toki on selvää, että bolševikkihallitus ei pystynyt keskittämään läheskään kaikkia voimiaan Viroa vastaan Venäjän sisällissodan riehuessa kaikilla rintamilla. Venäjällä oli kuitenkin koko ajan selkeä määrällinen ylivoima myös Viron-vastaisessa taistelussa. Puna-armeija kärsi silti tappion ja menetti taisteluissa moninkertaisen määrän sotilaita ja kalustoa. Ratkaisevaa on epäilemättä ollut taistelutahto. Kotiseutuaan ja vapauttaan puolustaneilla virolaisilla oli henkinen yliote kaukana kodeistaan epämääräistä ideologista ja valloitussotaa käyneistä vastustajistaan. Lopputuloksena oli Viron kiistaton torjuntavoitto ja Virolle kaikilla ajateltavissa olleilla mittareilla erittäin edullinen rauhansopimus.

Itse asiassa Viron torjuntavoitolle ja Tarton rauhansopimukselle ei ole juuri löydettävissä mitään vertailukohtaa historiasta, kun ajatellaan osapuolten mittasuhteita. Virossa oli asukkaita hädin tuskin miljoona, Neuvosto-Venäjällä ehkä 140 miljoonaa, jos imperiumin väkiluvusta lasketaan pois jo irrottautuneet reuna-alueet. Syystäkin Viron vapaussota on virolaisille heidän Talvisotansa isolla T-kirjaimella, ehkä enemmänkin. Sitä voidaan verrata historian klassikkoon – Raamatun Daavidin voittoon Goljatista – tai modernin populaarikirjallisuuden Asterix-tarinaan. Siinähän piskuinen kylällinen voittamattomia gallialaisia nöyryyttää Rooman legioonia ja säilyttää riippumattomuutensa. Gallialaisille voimat antanut taikajuoma vain oli korvattu Viron tapauksessa henkisellä lujuudella.

Virolle Tarton rauha on yksi maan itsenäisyyden peruskivistä. Sopimus on yhä voimassa, koska sitä ei ole kansainvälisen oikeuden kannalta kestävällä tavalla kumottu. Siksi Viro katsoi myös vuonna 2005 välttämättömäksi viitata Tarton rauhansopimuksen olemassaoloon, kun Venäjän kanssa neuvoteltiin uudesta rajasopimuksesta. Viron parlamentin ratifiointilain johdannossa todettiin, että rajaa voidaan tarkistaa Venäjän kanssa jo sovitulla tavalla mutta että Tarton rauhansopimus jää muuten muuttumattomaksi. Se oli liikaa Venäjälle, jonka kieltäytyminen rajasopimuksen ratifioinnista tällä perusteella osoittaa, että maa ei edelleenkään tunnusta miehittäneensä Viroa vuonna 1940 (ja 1944). Venäjän tulkinnan mukaan Tarton rauha mitätöityi, kun Viro ”liittyi Neuvostoliittoon”. Todennäköisesti Venäjää kismittää eniten juuri toinen artikla, jossa Venäjä ilmoitti vapaaehtoisesti luopuvansa ikuisiksi ajoiksi kaikista vaateista Viron suuntaan. Kuluneet 90 vuotta ovat osoittaneet, että lupaus oli kovasti liioiteltu. Virolle Tarton rauha on kuitenkin tasavertaisten sopijapuolten välinen sitova sopimus, jota ei voida muuttaa yksipuolisilla päätöksillä, eikä siten, että toinen osapuoli käyttää väkivaltaa tai uhkailee sillä.