Suomessa arvostetaan kotimaista lasisuunnittelua. Monissa perheissä on käytössä niin Iittalan, Riihimäen kuin Nuutajärven lasiesineitä, ja ihmiset tuntevat tuotteet ja niiden tekijät nimeltä. Viron Iittala on Tarbeklaas. Se on Tuhkimo, joka on viimein päässyt tanssiaisiin.
Neuvostoaikana kulutustavarassa ei ollut valinnanvaraa ja arkiympäristö muotoutui monella tapaa vakioksi ja standardisoiduksi. Niinpä siihen liittyneistä esineistä ja elementeistä tuli pitkäksi aikaa materiaa, josta haluttiin lähinnä hankkiutua eroon, eikä arvostuksesta ollut tietoakaan. Yksi keskeisistä virolaisten kotien ja julkisten tilojen ulkoasua määritelleistä yrityksistä oli Tarbeklaas (suom. käyttölasi), jonka lasiastioita oli neuvostoaikana käytännöllisesti katsoen kaikissa virolaisissa kotitalouksissa. Uuden ajan saapuessa Tarbeklaasin lasitavara vaihdettiin nopeasti tuoreempaan tai työnnettiin kaappien perukoille.
Nyt vuosikymmenten takaista aikaa voi jo tarkastella selkeämmällä katseella. Näkökulman ja etäisyyden muuttumisen myötä monista neuvostoaikaisista esineistä on tullut ihailtuja keräily- ja jopa sijoituskohteita, jotka tunnetaan ja joita esitellään ylpeinä. Viron taideteollisuus- ja designmuseossa järjestettiin vuonna 2016 laaja Tarbeklaasin tuotannon näyttely , jonka yhteydessä julkaistiin myös näyttelyluettelo. Samalla kun esineet etäännytettiin alkuperäisestä ympäristöstään, voitiin avata laajempaa kontekstia niiden taustalla. Oli hienoa havaita tietoisuuden lisääntyvän ja ihmisten kiinnostuvan Tarbeklaasista aivan uudella tavalla. Tämä on heijastunut myös jälkimarkkinoihin. Viron suurimman osto- ja myyntisivuston osta.ee:n tilastot kertovat, että viime vuoden tammikuussa hakusana Tarbeklaas kirjoitettiin sivustolle 1 528 kertaa, kuluvan vuoden tammikuussa 13 870 kertaa. Tammikuussa 2020 Tarbeklaasin tuotteilla tehtiin vajaat 1 800 kauppaa, joulukuussa jo lähes 6 000. Räjähdysmäisesti kasvanut kiinnostus on nostanut Tarbeklaasin harvinaisimpien esineiden markkinahinnan jo 500 euron tietämiin.
Tarbeklaas määritti ja kohensi kotien arkiympäristöä
Tarbeklaas oli vuosikymmenten ajan yksi Viron lasihistorian keskeisimmistä ja vaikutusvaltaisimmista toimijoista. Se, mitä yhtiössä suunniteltiin ja valmistettiin, määritti neuvostokauden alusta lähtien pitkälti virolaisten kotien arkiympäristön ja olennaisessa määrin myös designin ilmettä. Tarbeklaas perustettiin suurten muutosten keskellä vuonna 1941, pitkälti Johannes Lorupin vuonna 1934 perustaman ja miehityksen alettua valtiollistetun yrityksen pohjalle. Niin tehtaan sijainti, suuri osa työntekijöistä kuin ensi alkuun myös monet valmistuksessa käytetyt muotit jäivät ennalleen.
Yksi neuvostoyhteiskunnan keskeisistä keskustelunaiheista 1950-luvun keskivaiheilta lähtien oli elintason parantaminen. Yhtenä tavoitteena oli tuoda tarjolle laajempi valikoima kulutustuotteita ja käyttöesineitä, kehittää niiden muotoilua ja tätä kautta kohentaa koko elinympäristön ilmettä laajemmin. Jokapäiväisen aineellisen ympäristön uudistamista koskeva keskustelu keskittyi pitkälti juuri taideteollisuuteen. Sille annetiin suuri merkitys arkiympäristön muovaajana ja hyvän maun kehittäjänä. Käytännön toteutuksen kannalta oli olennaista, että muotoilijat ja suunnittelijat toimisivat yhteistyössä teollisuuslaitosten kanssa, ja tarve tuoda suunnittelijat lähemmäksi tuotantoprosessia puhutti runsaasti. Taiteilijoita alettiinkin 1950-luvun alusta lähtien määrätietoisesti ohjata töihin tuotantolaitoksiin. 1960-luvun alussa virolaisissa tehtaissa ja teollisuuslaitoksissa työskenteli jo toista sataa taiteellista suunnittelijaa eli ”teollisuustaiteilijaa” ja heidän määränsä kasvoi jatkuvasti.
Neuvostokauden alussa teollisuus jatkoi monissa tapauksissa vanhojen, sotaa edeltävän aikakauden muotojen ja mallien hyödyntämistä. Myös Tarbeklaasissa alettiin valmistaa useita yleisliittolaisista tuoteluetteloista poimittuja malleja, joiden käyttöä puolsi tuotantomääriä korostava talousjärjestelmä sekä käytännön asioiden järjestämisen yksinkertaisuus. Tyypillisiä olivat yhtäältä massiiviset, leikkauksin koristellut muodot sekä toisaalta klassiset, somisteiltaan pelkistetyt esinetyypit. Taiteilijoiden kannalta tämä oli ongelmallista, he kokivat jäävänsä sivurooliin ja vaille mahdollisuutta antaa haluamaansa panos luovan työn saralla.
Tarbeklaasin varhaisimmat omat mallikappaleet suunnitteli taiteilija ja opettaja Maks Roosma, mutta ensimmäinen tehtaaseen taiteellisen suunnittelijan vakanssille tullut työntekijä oli Helga Kõrge vuonna 1953. Vuonna 1955 vahvuuteen liittyivät juuri taideinstituutista kaivertajaksi valmistuneet Ingi Vaher ja Mirjam Maasikas sekä vuonna 1965 Pilvi Ojamaa, joka oli hankkinut kannuksensa Leningradin taidelasitehtaassa. Nämä neljä naista suunnittelivat parin vuosikymmenen aikana vaikuttavan määrän nyttemmin ikoniseen asemaan nousseita käyttöesineitä. Virolaisen lasidesignin 1960- ja 1970-luvun olemus, jolle tunnusomaisia piirteitä ovat muun muassa rauhallinen muotokieli ja savulasin käyttö, on pitkälti juuri heidän aikaansaannostaan. Savulasin käytön mahdollisuuksia ryhdyttiin kokeilemaan Tarbeklaasissa 1950-luvun lopussa, ja seuraavalla vuosikymmenellä Tallinna oli koko Neuvostoliiton ainoa paikka, jossa sitä valmistettiin. Tarbeklaasin 1970- ja 1980-luvun tuotannon ilmeen takana olivat ennen kaikkea Eino Mäelt, Tiia-Lena Vilde, Elve Tauts ja Peeter Rudaš.
Tarbeklaasin tuotteissa heijastuvat kulloisellekin aikakaudelle tunnusomaiset piirteet: 1960-luvulla savulasi ja yksinkertaiset muodot, seuraavina vuosikymmeninä Suomesta tutut ns. jäälasiastiat, muhkeat värilasiset kulhot ja maljakot sekä keskipakoisvalamalla eli linkoamalla tehdyt esineet.
Tarbeklaasin tuotantoa
Kuva: Eesti Tarbekunsti- ja Disainimuuseum
Vuosien tie luonnoksesta tuotantoon
Tie uusien tuotteiden suunnittelusta tuotantoon oli pitkä ja vaivalloinen. Neuvostojärjestelmä edellytti, että muotoilun laadun ylläpitämiseksi jokaisen uuden luonnoksen oli ennen tuotantoon pääsyä läpäistävä taideneuvoston tiheä seula. Tämä menettelytapa koski myös Tarbeklaasia. Muotoilijan laatimat luonnokset esiteltiin ensin tehtaan omalle taideneuvostolle, joka puolestaan lähetti hyväksymänsä mallin neuvostotasavallan ministeriön taideneuvoston arvioitavaksi. Neuvostoon kuului alan asiantuntijoita, taiteilijoita ja kaupallisen sektorin edustajia. Hyväksytylle mallille tehtiin kustannuslaskelma ja siitä laadittiin tekninen kuvaus. Tätä vaihetta seurasi hyväksytyskierros eri ministeriöissä ja neuvostoissa (taloustarvikkeiden tukkukaupan keskus, rakennusmateriaaliteollisuuden hallintovirasto, suunnitelmaosasto jne.) materiaalien osalta sekä niin sanottu juurruttamisprosessi, joka edelsi tuotantopäätöstä. Tällöin tuotteesta valmistettiin ensin puumuottia käyttäen prototyyppi taideneuvostolle esiteltäväksi, ja vasta jos neuvosto näytti edelleen vihreää valoa, valmistettiin lopullinen metallimuotti. Luonnoksen saanti tuotantoon saattoi viedä useita vuosia. Esineen terävin nykyaikaisuus saattoi taipaleen varrella hieman himmentyä, mutta tuolloisten muotoilijoiden taiteellista potentiaalia monimutkainen järjestelmä ei – etenkään jälkikäteen tarkasteltuna – kahlinnut lainkaan.
Varsin tyypillistä oli, että tuotteen muoto ja koristelu olivat eri taitelijoiden käsialaa, eikä koristelu suinkaan aina vastannut muotoilijan mieltymyksiä. Toimintatapaan johti yhtäältä tarve tarjota työntekijöille tehtäviä, toisaalta mahdollisuus peitellä tuotantovirheitä ja samalla saada tuotteista korkeampi hinta. Samaan muotoiluun voikin törmätä sekä vaihtelevan kokoisina että eri tavoin koristeltuina versioina. 1960-luvun lopussa tuotannossa oli 65 eri tuotetta, ja vuosittain tuotevalikoima uudistui noin 30 tuotteella.
Tarbeklaasin erityinen ja yhtenäinen muotokieli
1960-luvun alussa uudet käytännölliset ja kauneusstandardit alkoivat realisoituessaan vaikuttaa voimakkaasti virolaisten kotien ilmeeseen. Uusia tyylejä esiteltiin lehdistössä kotikulttuuria ja hyvää makua käsittelevillä palstoilla, muodikkaiden kodinsisustusten sekä taideteollisuuden ja teollisuustuotteiden näyttelyissä. Tarbeklaasin tuotanto sopi näihin uusiin tarpeisiin kuin valettu. Ingi Vaher kuvaili savulasia – jota valmistettiin samalla menetelmällä kuin laboratoriolasia – esineen ääriviivojen korostajaksi, joka tuo esiin muodon plastisuuden ja sopii erinomaisesti yhteen nykyaikaisen vaalean kalustuksen kanssa. Tarbeklaasin tuotantoa esiteltiin säännöllisesti vuodesta 1958 saakka ilmestyneessä Kunst ja Kodu -lehdessä, joka oli pitkään koko Neuvostoliiton ainoa kodinsisustuslehti. Vuodesta 1964 lähtien julkaistiin vaihtelevin väliajoin myös Tarbeklaasin tuotteita, toimintaa ja materiaaleja esitteleviä tuoteluetteloita, joissa usein kerrottiin myös suunnittelijoiden nimet. Koska Tarbeklaasin arkisto tuhoutui tulipalossa vuonna 1963, luettelot ovat arvokasta lähdeaineistoa kartoitettaessa tietoa tehtaan tuotannosta.
Tehtaan alkuvuosina Tarbeklaasin palkkalistoille tulleet kahdeksan ”teollisuustaiteilijaa” eli nykyaikaisemmin ilmaistuna teollista muotoilijaa pysyivät yhtiössä vuosikymmenten ajan. 1950-luvulla saattoi panna merkille vähittäisen siirtymän yleisliittolaisesta ja yhtenäistetyn anonyymistä muotokielestä yksilöllisempään suuntaan, mutta seuraavina vuosikymmeninä Tarbeklaasin taiteilijoiden muotokieleen kehittyi erityislaatuisella tavalla yhtenäinen, kollektiivinen ja universaali käsittelytapa, jossa tekijät eivät niinkään erotu yksilöinä, vaan muodostavat omaleimaisen kokonaisuuden. 1970-luvun lopulla avautuneet uudet mahdollisuudet tarjosivat tilaisuuden kokeiluihin ja muutoksiin, kuten keskipakoisvalamalla valmistettavien ja vapaasti puhallettujen sarjojen suunnitteluun ja tuotantoon. Siinä missä ensin mainitut olivat väreiltään tiukan standardisoituja ja arkisia, jälkimmäisiä voi luonnehtia mielikuvituksellisiksi ja käsityön leimaa kantaviksi, omalla tavallaan ainutlaatuisiksi ja juhlaviksi – ei siis ihme, että juuri ne ovat tällä hetkellä keräilijöiden suurimmassa suosiossa.
Neuvostoliiton hajottua yhtiö ajautui pahoihin talousvaikeuksiin energian kallistuessa ja viennin tyrehtyessä. Vuonna 1994 tehdas päätyi ulkomaiseen omistukseen ja jatkoi toimintaansa nimellä Skankristall. Entisistä 800 työntekijästä jäi jäljelle alle sata. Vuonna 2004 tehdas toimi taas hetken aikaa nimellä Tarbeklaas, vuosina 2005–2007 nimellä Glasstone. Tuotanto loppui lopullisesti vuonna 2007 ja nyttemmin myös Koplin kaupunginosassa sijainneet tehdasrakennukset on purettu. Värikkäiden vaiheiden ja toiminnan päättymisen jälkeen Tarbeklaasin arvostus on tänä päivänä korkeammalla kuin koskaan aiemmin.
Tarbeklaasin suunnittelijat
Kosmos
Helga Kõrge (1926–2012)
Helga Kõrge oli Tarbeklaasin ensimmäinen taiteellinen suunnittelija ja samalla koko tasavallan teollisuuslaitosten ensimmäinen tutkinnon suorittanut lasitaiteilija. Kõrge tuli Tarbeklaasin palvelukseen heti valmistuttuaan valtiollisesta taideinstituutista vuonna 1953, ja vuosina 1960–1981 hän oli yhtiön johtava taiteilija. Juuri Kõrgea voi suurelta osin pitää Tarbeklaasin vahvan muotokielen alullepanijana, ja hän ehti uransa aikana suunnitella yli 500 tuotemallia. Kõrgen tuotannolle ovat tunnusomaisia pehmeät, virtaavat muodot ja koristeiden säästeliäs käyttö sekä erilaisiin muotoihin perustuvista astioista muodostuvat tuoteperheet. Esimakua hänen muotoilutyylistään antoivat mansikkakuvioin somistetut astiat sekä kannu- ja karahvisarjat. Tunnetuimpia ja valmistusmääriltään suurimpia ovat kuitenkin lasisarja Eve vuodelta 1967 ja booliastiasto Kosmos 1970-luvun alusta.
Ingi Vaher (1930–1999)
Ingi Vaher työskenteli Tarbeklaasissa vuosina 1955–1965 kaivertajana ja taiteellisena suunnittelijana. Vuosina 1965–1969 hän suoritti jatko-opintoja V. Muhhinan korkeammassa taideteollisuuskoulussa Leningradissa. Savulasin kehittämisen ja käytön kultakaudella Vaherin muotoilulle oli tunnusomaista savun sävyn ohella juuri selkeisiin geometrisiin perusmuotoihin pelkistetty, siluettia korostava yksinkertaisuus. Toisaalta Vaher on suunnitellut myös monia vapaasti puhallettuja maitolasikoristeisia maljakoita ja vaaseja. Vuosikymmenten ajan (1966–1989) Ingi Vaher omistautui työlleen Viron SNT:n ministerineuvoston teollisuusosaston vanhempana neuvonantajana taideteollisuuden alalla. Vaherin suunnittelemiin tuotteisiin kuuluu lukuisia elegantteja yhden kukan maljakoita ja astiasarjoja, joista tunnetuimpia ovat jalkalasisarjat Tulp ja Rita 1960-luvun alusta sekä liköörikarahvi ja -lasisarja Koit ja lasiastiasto Õun saman vuosikymmenen lopusta.
Inna
Mirjam Maasikas (1916–1992)
Mirjam Maasikas liittyi Tarbeklaasin taitelijarivistöön valmistuttuaan valtiollisesta taideinstituutista vuonna 1955. Aluksi hän työskenteli yhdessä Ingi Vaherin kanssa kaivertajana, tämän jälkeen vuosina 1960–1983 taiteellisena suunnittelijana. Mirjam Maasikasin erinomainen mittasuhteiden taju ilmenee monissa hänen suunnittelemissaan tuoteperheissä ja astiasarjoissa, mutta myös yksittäisissä maljakoissa. Huomattavan suuressa osassa Maasikasin – aivan kuten monien muidenkin hänen aikalaiskollegoidensa – suunnittelemia astioita käytetään materiaalina savulasia. Yksi hänen varhaisimmista astiasarjoistaan on monin erilaisin somistuksin valmistettu Hurm, ja valmistusmäärältään suurimmista ovat tunnetuimpia Atland-tarjoiluastiat sekä Salat-kulhosarja. Yksi pisimpään tuotannossa pysyneistä astiasarjoista oli Inna, jota valmistettiin uusin osin täydennettynä aina vuoteen 1984 saakka.
Gondel
Pilvi Ojamaa (1930)
Pilvi Ojamaa aloitti uransa Tarbeklaasissa vuonna 1965 Ingi Vaherin siirryttyä toisiin tehtäviin. Ojamaa pysyi tehtaan palveluksessa vuoteen 1991 saakka. Hän oli hankkinut teollisen alan työkokemusta Leningradin taidelasitehtaassa vuosina 1956–1958 ja työskennellyt tämän jälkeen taiteellisena suunnittelijana Flora-tehtaassa vuoteen 1965 saakka. Ojamaan tyyli sulautui Tarbeklaasin tuolloiseen muotokieleen suorastaan erinomaisesti. Hänen ensimmäisiä tunnetuksi tulleita astiastojaan olivat pelkistetyn yksinkertainen lasisarja Re (1966) ja astiasto Valli (1969), jonka vastakohtana voi pitää Kuljus-maljakkoa vuodelta 1968. Ojamaa suunnitteli 1980- ja 1990-luvuilla joukon lasisarjoja (Holly, La), puristelasisen Adam-astiasarjan sekä rehevän koristeellisen, vapaasti puhalletun Gondel-sarjan.
Rock
Eino Mäelt (1940)
Eino Mäelt työskenteli Tarbeklaasissa lasinhiojana vuosina 1958–1963, opiskeli tehtaan stipendiaattina lasitaiteilijaksi valtiollisessa taideinstituutissa ja jatkoi valmistumisensa jälkeen uraansa Tarbeklaasissa kokeellisen lasinpuhalluksen ja muotoilun parissa vuoteen 1993 saakka. Mäelt ehti pitkän uransa aikana suunnitella koko joukon tunnettuja Tarbeklaasin astiastoja Akva-viinikarahveista vuonna 1971 aina 1980-luvun tunnetuimpiin kulhosarjoihin, joista mainittakoon Kaali (1986) ja Kraater (1990). Mäelt myös hyödynsi vahvasti Suomessa erityisen suosituksi tullutta ns. jäälasiestetiikkaa vaasisarjoissaan Põhjarannik ja Kuru (molemmat 1986). 1990-luvun vaasisarjoista tunnetuin on Nurk.
Alfa
Peeter Rudaš (1942)
Peeter Rudaš työskenteli Tarbeklaasissa kahteen otteeseen: vuosina 1959–1962 ja 1970–1978, aluksi koristehiojana, myöhemmin kokeellisena kaivertajana, taiteellisena suunnittelijana ja lasinpuhaltajana. Rudaš tunnetaan parhaiten yksittäisteoksistaan, mutta hän suunnitteli Tarbeklaasille myös useita sarjoina tuotettuja lasiesineitä. Yksi hänen tunnetuimmista töistään Tarbeklaasissa oli karahvi- ja lasisarja Alfa.
Kassikakk
Elve Tauts (1942)
Elve Tauts työskenteli Tarbeklaasissa vuosina 1978–1994. Helga Kõrgen manttelinperijäksi eli Tarbeklaasin johtavaksi taiteilijaksi hänet nimitettiin vuonna 1981. Elve Tautsin johdolla Tarbeklaasin tuotevalikoima uudistui reilun vuosikymmenen aikana merkittävästi ja tunnusomaisiksi muodostuivat eri väreissä valmistetut koristeelliset astiastot. Hänen oma muotokielensä on pehmeää ja yksinkertaista; tunnetuimpia sarjoja ovat Pesa ja Kassikakk (molemmat 1986) sekä maljakkosarja Alla (1990).
Sammal
Tiia-Lena Vilde (1944)
Tiia-Lena Vilde työskenteli Tarbeklaasissa vuosina 1969–1994 ja tämän jälkeen Tarbeklaasin toimintaa jatkaneen Skankristallin palveluksessa vuodesta 1994 lähtien. Vilden tuotannossa korostuvat yksinkertaiset ja selkeät muodot. Varhaisista töistä tunnetuimpia ovat Priit-sarjan lasit, 1980-luvulta Maara-sarja sekä lukuisat lasisarjat, kuten Lena (1990), Leht-sarjan (1986) kulhot sekä maljakkosarja Sammal (1990).