Mälestused

Andrus Kivirähk

Varrak, 2021

Mälestused -teoksen kansi

Niinpä tietenkin, virolaista huumoria!

”On todella kummallinen tunne olla luettavana – aivan kuin vähän kutittaisi ja vähän nolottaisi ja samaan aikaan kuitenkin tuntuisi tosi hyvältä. Sen oikein tuntee, miten jonkun silmät kulkevat rivejä pitkin, ja sitten kun sivua käännetään, väristykset kulkevat läpi, mutta ne ovat mukavia väristyksiä, sellaisia jotka melkein huimaavat”, mietiskelee pölyiselle vintille unohdettu kirja, jonka nimi on Klim Samginin elämä. Tätä kirjaa ei lue enää kukaan. Kirja itse ei osaa lukea itseään, mutta se muistaa, että joku joskus luki sitä. Tämä joku oli sivumennen sanoen opettaja. Muisto ainoasta lukukokemuksesta auttaa yksinäistä kirjaa palauttamaan mieleen kirjahyllyssä vietettyjä aikoja. Valitettavasti kirjat, joita kukaan ei lue, päätyvät kuitenkin lopulta kirjahyllystä jonnekin sotkuiseen ullakonnurkkaan, ruma rasvaläikkä selkämyksessään. (sivu 87).

Surullinen tarina! Kuka jaksaisi tuntea myötätuntoa yksinäisiä, olohuoneiden ja toimistojen hyllyiltä varastojen perukoille kulkeutuneita kirjoja kohtaan?

Ainakin Andrus Kivirähk, joka haastaa lukijansakin ajattelemaan, mitä pitäisi tehdä tavaroille, jotka ovat menettäneet käyttötarkoituksensa, mutta pitävät sisällään jonkin muiston, hetken, joka oli joskus jollekin tärkeä.

Vanhat esineet kytkevät menneisyyden nykypäivään ja välittävät kulttuuriperintöä eteenpäin ikiaikaisen kansanrunouden tavoin. Yhdessä nämä elottomat todistajat muodostavat esinemuistin, jolla on kiistatta oma arvonsa. Kivirähk kääntää hänelle tunnusomaiseen tapaan asiat hieman päälaelleen ja avaa yllättäviä näkökulmia: menneitä aikoja eivät nyt muistelekaan ihmiset, vaan esineet. Unohdetuille, syrjään siirretyille ja hukkaan joutuneille esineille annetaan ääni. Niiden ajatukset heräävät henkiin lyhyinä monologeina. Tämä tuntuu kiehtovalta aikana, jolloin ihmiset konmarittavat kotinsa kliinisen puhtaaksi kaikesta ylimääräisestä.

Kirjailija omistaa teoksensa juuri niille muistoille, jotka heräävät romuläjässä tai ullakolla. Onneksi muutamat tavaroista päätyvät kuitenkin myös museoihin, esinemuistimme pyhiin paikkoihin.

Kirja on jaettu alalukuihin: päiväkoti, häät, museo ja ullakko. Esineet, jotka ovat päätyneet museoon, vaikuttavat jollakin tavalla muita arvokkaammilta niin ajatuksiltaan kuin asenteeltaan. Arvokkaampia ne ovat myös virolaisen kulttuurin merkkihenkilöihin lukeutuvien entisten omistajiensa ansiosta. Museotavaraa ovat niin Voldemar Panson lätsä, Theodor Altermannin tulitikkurasian päällys, David Otto Wirkhausin kornetti, Ants Lauterin moottoripyörä, Liina Reimannin lelukoira, Raimund Kullin frakki, Mikk Mikiverin tuoli, Andres Särevin karttapallo, Heino Ellerin kynttelikkö, Urmas Kibuspuun isän talvipalttoo, Jüri Krjukovin rusetti ja niin edelleen ja niin edelleen. Kaikilla esineillä on oma erityisluonteensa, omat ajatuksensa, omat mielipiteensä. Yksi pieni muistikuva voi tuoda lukijalle melkoisesti tietoa Viron kulttuurihistoriasta. Ja esineillä on arvonsa, jonka museo muuttaa näkyvämmäksi.

Teoksen 21 muistoa esiintyvät myös Viron teatteri- ja musiikkimuseon audioesityksen tähtinä.

”Museo on täynnä tavaroita, suuria ja pieniä. Tavarat ovat vanhoja ja niillä on maineikas menneisyys – maestrot ovat niitä käyttäneet, kansantaiteilijat pitäneet käsissään. Niillä on ollut sijansa isäntiensä taskuissa tai vaatekaapeissa, emäntiensä sohvilla ja astiakaapeissa. Mitä kaikkea ne muistavatkaan! Kunpa ne osaisivat puhua!” kirjailija itse esittelee teksteihin perustuvan audioesityksen ajatusta.

Muut kertomuksineen esiin astuvat esineelliset olennot eivät ole lainkaan vähämerkityksisempiä. Häämuistoista tarinoivat morsiuskimppu, hääkakku, huntu, pölkky, viina sekä tavallinen maalaisvoi. Kaikilla on kerrottavanaan oma tarinansa ja oma totuutensa. Tämä alaluku on samalla erinomainen keino esitellä virolaisia häätapoja esimerkiksi kielenopiskelijoille. Andrus Kivirähkin sepittämiä muistelmia lukiessaan voi tietysti testata myös omaa huumorintajuaan: löytyykö siitä herkkyyttä virolaisille sukkeluuksille, jotka ovat sekoitus hauskaa huumoria, ironiaa ja toisinaan suorastaan sarkasmia? On kuin Kivirähk virittäisi hiljakseen kitaran- tai viulunkieliä – se, joka ymmärtää, saa naurusoittimen sisällään soimaan. Ja joka ei ymmärrä, voi aina rauhallisin mielin kohauttaa olkiaan. Niinpä tietenkin, virolaista huumoria!

Maiu Juurik
Suomennos Petteri Aarnos
Elo 2/2022