Ivar Põllu (s. 1974) on yksi Viron arvostetuimpia ja palkituimpia teatterintekijöitä, Tartu Uus Teaterin perustaja ja sen taiteellinen johtaja.

Mistä sai alkunsa Tartu Uus Teater?
Kymmenen vuotta sitten Tartossa tuntui olevan suuri tilaus uudenlaiselle voimalle, uudelle lähestymistavalle teatterin tekemiseen. Ammattiteattereista puhuttaessa Vanemuise-teatterin ohella Tartossa toimi tuolloin Emajoen Kesäteatteri (Emajõe Suveteater), joka oli enimmäkseen ulkoilmateatteri sekä Viron Teatterifestivaali (Eesti Teatri Festival), joka keskittyi lähinnä Draamafestivaalin järjestämiseen. Nämä teatterit olivat kaikessa suhteessa jo ”valmiita”. Me halusimme luoda teatterin, josta ei tulekaan koskaan ”valmista”, joka muuttuu yhtenään. Aloitimme Tarton Kulttuuritehtaan tiloissa Hiivatehtaassa, mutta toimimme ensimmäisten vuosien ajan enimmäkseen Genialistide Klubissa, koska teatterilla ja klubilla olivat samat hallinnolliset työntekijät.

Mikä on muuttunut vuosien aikana?
Kaikki on muuttunut. On jäänyt vain pari samaa teatterintekijää, jotka ovat olleet mukana alusta lähtien taukoja lukuun ottamatta. Olemme saaneet omat tilat eli olemme muuttuneet produktioyksiköstä teatterisalin omistajiksi. Aikomus on muuttua vieläkin avoimemmaksi esityskeskukseksi niin, että lavalla nähtäisiin lisää uutuuksia teatterintekijöiltä, joita emme edes tunne vielä. Siksi alamme järjestää ohjelmiston kokoamiseksi myös kilpailuja.

Ennen teatteria kirjoitit lauluja ja lauloit suositussa Genialistid-yhtyeessä. Myöhemmin olit perustamassa musiikkiklubia Genialistide Klubi ja johdit sitä kymmenisen vuotta. Mikä sai sinut vaihtamaan musiikin teatteriin?
Näen itse laulaja-ajan pikemminkin sivujuonteena. Olen pitänyt itseäni aina teatterintekijänä. Olen valmistunut Tarton yliopistosta teatteritieteestä ja työskennellyt myös teatterikriitikkona ja -toimittajana lehdistössä, televisiossa ja radiossa. Suurempi muutos tai päätös oli yhtyeen ja klubin jättäminen ja keskittyminen entistä enemmän ohjaamiseen ja kirjoittamiseen.

Olet kirjoittanut noin 15 näytelmää, joista monet kertovat Viron teatterihistoriasta, pääosissa suuret persoonat kuten Vaino Vahing, Kaarel Ird ja Eino Baskin. Mikä sinua kiehtoo Viron teatterihistoriassa?
Niin vain on mennyt. Jonkunhan täytyi tehdä näytelmä Irdistä – Voldemar Pansostahan tehdään yhtenään näytelmiä. Sama juttu Baskinin kanssa. Vahing ja Unt ovat Tarton tiedostamattoman tajunnan mestareita – uusi tarttolainen teatteri ei voi sivuuttaa heitä. Me teemme henkisiä tutkimusmatkoja, ja silloin esiin nousevat ajoittain myös tunnetut nimet. Olemme tehneet näytelmän myös esimerkiksi Gunnar Grapsista ja Raimond Valgresta.

Näytelmäsi Praktiline Eesti ajalugu (Käytännönläheinen Viron historia) painottaa virolaisten käytännöllisyyttä. Miten päädyit siihen?
Tarkoitus oli tehdä historiaan perustuva näytelmä tavallisista ihmisistä, ei hulluista eikä neroista, joista joka tapauksessa aina kirjoitetaan ja puhutaan. Historiaahan tekevät lopuksi ihan tavalliset ihmiset ja asiat.

Nero voi olla suuri ajattelija, ja hullu voi viedä kansan sotaan, mutta tärkeämpää on lopuksi se, että saa vatsansa täyteen. Yhtä tärkeää on sekin, mitä syödään. Ruokailutottumukset muuttavat elämää ja vastaavasti muuttuva elämä tuo mukanaan uusia ruokailutottumuksia ja ruokia.

Käytännöllisyys näytelmässä tarkoittaa sitä itseään, sitä perustaa, mistä yleensä ei puhuta. Tai jos puhutaan, niin sitä ei analysoida laajempaa taustaa vasten. Minusta pitäisi puhua sotien ja tuhon sijaan enemmän ilosta, onnesta ja henkiinjäämisen historiasta – kaupunkien polttamisethan on dokumentoitu, mutta onni ja ruoka ovat ainoita asioita, jotka antavat meille voimia jatkaa eteenpäin.

Miksi valitsit Kukerpillid-yhtyeen musiikin näytelmääsi?
Kukerpillid on käytännönläheinen yhtye. Se käyttää vanhoja lauluja ja sävelmiä, jotka ovat peräisin suoraan kansalta tai arkistoista. Yhtye on tehnyt samalla periaatteella myös omia laulujaan. Riippumatta siitä, missä yhtye esiintyy, se kokoaa eri sukupolvet ja yhteiskunnalliset luokat yhteiseen juhlaan. Yhtyeen lauluissa on aina käytännönläheinen sanoma, mutta se on verhottu huumoriin tai nokkeluuteen.

Minun sukupolvelleni Kukerpillid on kuin aikakone, joka kuljettaa melko aidosti ja elävästi muinaisen ja käytännönläheisen perinteen (joka ei ole kansatieteellisesti konservoitua) neuvostoajan läpi nykyisyyteen. Kukerpillid on aitoa kansanomaisuutta.