Ei suinkaan, vaikka siltä voi kyllä tuntua, kun puhutaan käestä – niin kummallinen ja salaperäinen lintu on kyseessä. Viron kielen käkivertaukset eivät tosin viittaa hämmästykseen tai humalatilaan, vaan sen sijaan sanotaan, että luikuria laskeva eli kukkua puhuva ihminen ajab kägu tai ajab käojaani eli ’puhuu käkeä’.
Käki, hienommalta nimeltään cuculus canorus, on tämänkertaisen kertomuksemme päähenkilö ja myös vuoden lintu 2024 Virossa. Käki, viroksi kägu, on onomatopoeettinen nimi, joko balttilaista tai itämerensuomalais-saamelaista perua. Etymologisen sanakirjan mukaan kyseessä voi olla niin balttilaisissa, itämerensuomalais-saamelaisissa kuin samojedikielissä rinnatusten kehittynyt linnun nimi, jonka taustalla on käen ääntely.
Viron sanassa kägu on myös hieno astevaihtelu: kägu-käo-kägu. Laatuvaihtelussa klusiilin heikkoasteisena vastineena kato ja sen lisäksi vielä vokaalimuutos – voiko taivuttaminen enää tätä kiehtovammaksi käydä! Kun genetiivimuoto on tiedossa, pääsemme tarkastelemaan mielenkiintoisia yhdyssanoja ja miettimään, mitä ne mahtavat tarkoittaa. Käokell on tuttu juttu suomalaisillekin, mutta käosulane, sananmukaisesti ’käenrenki’, on suomeksi kultarinta, ja käokõrv eli ’käenkorva’ on suomeksi nimetty aivan toisenlaisen eläjän mukaan – se on nimittäin hirvenjäkälä. Käoking eli ’käenkenkä’ puolestaan tunnetaan suomeksi ukonhattuna.
Mutta palataanpa itse päätähteen. Käki on yksi Viron tunnetuimmista linnuista niin luonnossa kuin kansanperinteessä. Siitä ei ole kuitenkaan tehty kovin paljon tieteellisiä tutkimuksia, mikä saattaa omalta osaltaan olla syynä siihen, että kaikenlaisia uskomuksia on liikkeellä sitäkin enemmän. Vanha kansa on esimerkiksi uskonut yhtä lailla Virossa kuin Suomessakin, että käki muuttuu juhannuksen jälkeen petolinnuksi ja alkaa tappaa kanoja. Todennäköisesti tämä käsitys on syntynyt siitä, että käki muistuttaa ulkonäöltään melko paljon varpushaukkaa. Käki käyttää yhdennäköisyyttä varsin ovelasti hyväkseen, ja kaiken lisäksi naaraskäki osaa matkia varpushaukan ääntelyä. ”Keväällä kuului kukkuja, syksyllä kanat vievä kavala haukka”, tiedettiin ennen vanhaan. Käellä onkin viroksi monia kansanomaisia nimityksiä, jotka viittaavat haukkaan, kuten linnu-kull, kägukull, kukulinnu-kull ja tsirkhaugas, mutta myös pitkä liuta muita lempinimiä: kukulind, jürilind, suilind, metsakukk.
Käen kukkuminen saattaa olla pelottavaa, jos sitä sattuu keväällä kuulemaan ensimmäistä kertaa puoliltapäivin. Keskipäivän käen on nimittäin uskottu kukkuvan kuolemaa. Aamun käki sen sijaan tuo kuulijalleen tarmoa ja huolellisuutta, illan käki onnea. Kylän raitille lentänyt käki puolestaan on ennustanut tulipaloa.
Olen kotoisin Etelä-Virosta ja muistan hyvin, miten käet kukkuivat suorastaan kilpaa toukokuussa kasvimaan kevättöiden aikaan. Kasvimaalle pitikin mennä vasta illalla, jos halusi, että ensimmäisenä kuultu käki toisi tullessaan onnea loppuvuodelle. Nyt Etelä-Suomessa asuessani en ole enää kuullut samanlaista kilpakukuntaa; osittain varmasti sen takia, että asun kaupungissa, mutta kyse on myös käkikannan kutistumisesta viimeisten kymmenen vuoden aikana sekä Virossa että Suomessa. Syitä voidaan hakea niin ilmaston lämpenemisestä kuin käenpoikia kasvattavien lintujen määrän vähenemisestä. Käkikannan laskennassa käytetään apuna tietoa siitä, miten suurella alueella käkinaaras onnistuu pesimään muiden lintujen pesiin. Suomen käkikannan arvioidaan nykyään olevan noin 120 000 lintua ja Viron 100 000. Koska Suomi on pinta-alaltaan yli seitsemän kertaa Viroa suurempi, on selvää, että kukuntaa kuulee Virossa useammin.
Käkien sekavalta vaikuttavaa perhe-elämää on tutkittu paljon ja on kyseenalaista, kannattaisiko ihmisten ottaa siitä opikseen. Käet nimittäin harjoittavat pesäloisintaa. Naaraskäki valitsee sopivat kasvattajat ja munii niiden pesään yhden munan. Tämä ei ole aivan yksinkertainen suoritus, sillä kookkaan linnun on ahtauduttava paljon pienemmän linnun pesään. Varkain munimisen jälkeen on tietenkin poistuttava pikaisesti paikalta ja annettava pesän asukkaan päättää, mitä se munalla tekee: se voi hautoa munan ja kasvattaa käenpojan, mutta myös vyöryttää vierasesineen yli laidan. Yhden käkiäidin jälkeläisillä voi olla monia kasvattajia. Kaikkiaan käen munia on löydetty melkein 300 eri lintulajin pesästä, Euroopassa kuitenkin tavallisimmin 15–20 lajin pesistä. Virossa käki munii tyypillisimmin harmaasiepon, rautiaisen, niittykirvisen, lehtokertun ja rytikerttusen pesään. Myös kultarinta, punarinta, pensastasku, leppälintu, rastaskerttunen ja västäräkki ovat mahdollisia kasvattajalajeja. Suomessa käenmunia on löydetty leppälinnun ja punarinnan pesistä.
Pesäloisinta edellyttää naaraskäeltä oveluutta ja älykkyyttä. Ensinnäkin on valittava sopiva kasvattajalaji, jonka pesänhaltija ei heitä vierasta munaa ulos pesästä. Tätä tarkoitusta varten käenmunan pitäisi olla mahdollisimman samankaltainen kasvattajalajin omien munien kanssa. Pitkän ja monimutkaisen geneettis-evolutionäärisen prosessin tuloksena naaraskäkien munimat munat ovat alkaneet yhä enemmän muistuttaa kasvattajalajin naaraiden itse munimia munia. Itse asiassa prosessi on nerokkaan yksinkertainen perustuen yritykseen ja erehdykseen: naaraskäet pyrkivät aina munimaan juuri sen lajin pesään, jossa ovat itsekin kasvaneet. Käenpoika on pesän ensimmäinen kuoriutuja. Sen selän tuntohermot ovat hyvin herkkiä, ja kevytkin kosketus selkään aiheuttaa epämukavan tunteen: niinpä se jo pian kuoriutumisensa jälkeen tuuppaa pesän oikean omistajan munat pesästä alas. Ja jos joku munista jääkin pesään ja siitä vieläpä kuoriutuu poikanen, suurisuinen käenpoika pitää huolen siitä, että kasvattivanhempien pesälle tuoma ruoka päätyy vain ja ainoastaan sen suuhun. Usein käykin niin, että pieni harmaasieppoäiti onnistuu kasvattamaan isoksi vain yhden käenpojan, ja sen omat poikaset nääntyvät nälkään. Käki voisi toki ottaa huomioon, että kasvattajalintujen kannan vähentyminen johtaa myös sen omien elinmahdollisuuksien heikkenemiseen. Mutta eiköhän näin viisas lintu ajan mittaan älyä tämänkin näkökulman ja keksi jonkin uuden ja entistä ovelamman keinon.
Sekä virolaiset että suomalaiset matkivat käen kukkumista hyvin samalla tavalla. Kevään ensimmäisestä kukunnasta saattoi perimätiedon mukaan ennustaa, montako elinvuotta kuulijalla vielä on jäljellä. Nuoret naiset tosin pyrkivät samalla perusteella päättelemään, monenko vuoden päästä menevät vihille. Se, oliko kyse avio-onnesta vai -onnettomuudesta, riippui kaiketi jo tuolloin kummastakin tulevasta puolisosta. Käestä itsestään ei riippunut mitään, se vain kukkui.
Itse asiassa vain käkikoiraat kukkuvat. Ne tekevät olemassaolonsa ja reviirinsä tiettäväksi kilpakosijoilleen. Paljon huonommin tunnetaan koiraan kähisevä ääni, jota se saattaa päästää kukkumisten välillä. Naaraan ääntely puolestaan on omintakeista pulinaa tai pilitystä, jota on toisinaan verrattu naisen nauruun. Naaras ääntelee tällä tavalla juuri ennen munintaa ja heti sen jälkeen. Naaraallakin on myös toinen ääntelytapa, hiljaisempi naukuminen, jota voi samaten kuulla pesän lähellä. Erään teorian mukaan naaras pyrkii varpushaukan ääntelyä muistuttavalla ”naurullaan” häiritsemään pesän oikeaa omistajaa ja varmistumaan siitä, että se pääsee muninnan jälkeen poistumaan pesältä huomaamatta. Teorialla on kuitenkin epäilijänsä, sillä käet munivat pääsääntöisesti iltapäivällä, mutta naaraan naurua kuulee useammin aamulla. Käenpoika vaatii ruokaa kovalla ja tiheästi toistuvalla kurkkuäänisellä kirskunnalla, joka saattaa kuulua 50 metrin päähän.
Vuonna 2024 kuuntelemme huolellisesti, missä ja miten käet kukkuvat, ja jos suinkin mahdollista, koetamme saada vuoden linnun myös kameran tähtäimeen. Viron ornitologinen yhdistys on erittäin kiinnostunut uusista käenkuvista.
Ja vielä yksi viisaus: jos käet kukkuvat keväällä paljon, perunasadosta tulee hyvä.
Inspiraation käen esittelemiseen sain Viron ornitologisen yhdistyksen verkkosivulta: eoy.ee/kagu/