Julkaistu: 3. maaliskuuta 2008

Paluu perusarvoihin

Kalev Kesküla

Alussa oli Ansip. Pääministeri, joka otti ja vei Pronssipatsaan Tõnismäeltä halvemmille tonttimaille. Ei lienee tarpeen muistella mitä kaikkea tämä toi mukanaan, mutta ainakin se aiheutti isänmaallisuuskohtauksen, niin virolaisille kuin venäläisillekin.

Sitten tuli Savisaar, joka viritti aseensa Kristiine-keskuksen Prisman alkoholilupia kohti. Hän ei taistele tuulimyllyjä vaan olutkoreja vastaan, sillä ne uhkaavat lastemme tulevaisuutta.

Ja lopuksi tulee arvoisa kollegani Krister Kivi. Hän on sitä mieltä, että mikäli me virolaiset viljelemme rasistisia vitsejä, ei sitä kannata ainakaan julkisesti tunnustaa.

Nämä aloitteet eivät ole välttämättä huonoja, mutta ne kaikki puhuvat samasta asiasta; kääntymisestä järjestyksen ja perinteisten arvojen suuntaan.

Pronssisoturista puhuttaessa toistellaan innokkaasti, että patsas olisi pitänyt siirtää jo kymmenen vuotta sitten. Tajutkaamme kuitenkin historiaa – kymmenen vuotta sitten patsas ei kiinnostanut ketään. Isänmaallisena miehenä muistan, että vuonna 1997 isänmaallisuus ei ollut mikään puheenaihe. Puheet KGB:stä, kyydityksistä ja muusta sellaisesta olivat täysin out, ja puheenaiheena oli rahan tienaaminen, toimiminen ulkomailla ja pääsy Euroopan Unioniin. Olimme kiinnostuneita kaikesta, mikä oli rahakasta ja kansainvälistä. Meitä kiinnosti virolaisten nykyinen menestys, elämä tässä, nyt ja ulkomailla, mutta ei missään nimessä virolainen menneisyys ja kellastuneet arkistomateriaalit vanhoista huonoista ajoista.

Mutta nyt kollegani Tarmo Vahterin tieteellinen tutkimus Andrus Ansipin punavuosista herättää sellaista kansallista mielenkiintoa, että kohta voisi odottaa Jaan Krossin julkaisevan siitä historiallisen novellin. Sen selkärankana voisi olla öinen dialogi koiran kanssa, keskustelu siitä monestiko koiran pitäisi purra opiskelijaa, jotta Viron itsenäisyys saataisiin kohtuullisen kivuttomasti aikaiseksi. Ja pitäisikö piskin purra kompromissityyliin vai symbolisesti siihen saakka, kunnes se saa puolestaan jyystää puolueen luita.

Historia on kytenyt koko ajan kansainvälistymisen pinnan alla. Alkaen ”äänettömästi alistuneen” Konstantin Pätsin rikoksista (tästä tarinasta ei tiedä enää ollekaan, mitä uskoa) ja päättyen Arnold Merelle hiljattain esitettyihin syytöksiin. Muistaakseni Meri kirjoitti omasta kyydittämiseen liittyvästä toiminnastaan jo perestroika-ajan lehdissä.

Yleisessä viinan kiroamisessa minua häiritsee eniten häpeämätön tekopyhyys. Kiroamme sitä, kuinka alkoholi tappaa kansaamme, mutta emme muistele ollenkaan sitä, miten me rakastamme alkoholia. Miksi jokaisessa juhlahetkessä pöydälle nostetaan pullo, miksi liikelounaalla tilataan viiniä, miksi sopimukset vahvistetaan samppanjalla, miksi nostamme lasin syntyneiden terveydeksi ja kuolleiden muistoksi. Mistä tulevat ne tutkijat jotka lähettävät ovelleni tädin kysymään, monestiko kuussa nautin alkoholia, kaksi vaiko neljä? Laskisivat mieluummin, monestiko päivässä presidentin lasi täytetään ja paljonko hänellä on promilleja veressään ennen allekirjoitusten antamista. Enkä minä usko, että niitä olisi enemmän kuin eurooppalaisella keskivertopoliitikolla.

Maailmassa miljoonat ihmiset elävät ilman alkoholia, väitti eräs reipas raittiustaistelija. Tietenkin, mutta haluaisimmeko me elää heidän kanssaan? Suurin osa heistä asuu nimittäin Irakissa tai Burundissa. Meillä puolestaan ilmestyy jatkuvasti uusia kirjoja unelmaelämästä Toscanassa tai Provencessa, jossa ei ruuan ja juoman nauttimisen lisäksi muuta tehdäkään.

Eurooppalaisessa kulttuurissa alkoholia on nautittu ainakin Platonin ajoista saakka, hänen valtio-opissaan viinille on annettu asukkaiden yhteishengen säilyttävä tehtävä. Toisaalta humaltumista on pidetty aina barbaarisena.

Miksi emme tunnusta, että eurooppalaisessa kulttuurissa alkoholin välttäminen on mahdotonta, ja sen kanssa tuleekin vain oppia elämään. Neuvostovenäläinen juomatapa pitää vaihtaa eurooppalaiseen, juuri niin kuten olemme viime vuosina opetelleet muitakin eurooppalaisia tapoja. Ja mitä nopeammin, sen parempi, sillä pian voimaantuleva liikennelaki laskee rattijuopumuksen rajan 0.5 promilleen niin kuin muuallakin Euroopassa. Emme ole siitä haltioissamme, mutta ilmeisesti kyseessä on välttämättömyys. Kuten oli kuolemanrangaistuksen poistaminenkin.

Olemme päätyneet moralisminaikaan, jonka avaukseksi voisi laskea erään toimeliaan, lapsenlapsiaan Kadriorgissa kasvattaneen vanhan parin avoimen ahdistelun sen jälkeen, kun kyseiset lapset pitivät omatoimisesti parit linnanjuhlat.

Toisaalta hitaasti venyvä lakituvan näytelmä erästä arkaa Prisman myyjää vastaan – hän ei uskaltanut kysyä nuorilta papereita – on tietenkin myös hyvä merkki. Se osoittaa, että elämä on muuttunut vallan mukavaksi aivan kuin oikeita ongelmia ei enää olisikaan. Ihan kuin historia olisi loppunut, vaikka juominen ei olekaan. Tutkimuslaitoksillekin riittää työtä, yksi tuli tulokseen, että kansa haluaa, oluenmyynnin Prismassa loppuvan, toisen tuloksen mukaan kansa ei nimenomaan halua sitä. Ilmeisesti tarvitaan täydentäviä tutkimuksia.

Jossain luodaan metodia virolaisten rasismikertoimen mittaamiseksi. Kieltämättä mielenkiintoinen tieteellinen kysymys, mutta paljonko meillä yleensäkään voi olla mielipiteitä tai ennakkoluuloja tummaihoisista – sen lisäksi että vanhempi polvi muistaa Angela Davisin ja nuoremmat Joel de Lunan. Muutoin virolaisilla ei ole perusteita muodostaa tummaihoisista juurikaan minkäänlaista mielipidettä.

Konservatiivisen ja moralistisen aikakauden haittapuolia ovat populismi, itsepetos ja halu helppoihin ratkaisuihin. Kiinnostusta historiaan voisi pitää ehkä hyvänä puolena, mutta isänmaallisuuden kanssa on vähän niin ja näin – internetkeskusteluiden isänmaallisuus on suorastaan pelottavaa.

Kaikista pahinta on ongelmien katsominen sormien läpi, itsepetos. Ilmojen kylmetessä televisiossa näytettiin taas kuvaa kodittomista, jotka kokoontuvat kainalosauvoineen ja pyörätuoleineen yömajan oven taakse. Talo on sortumaisillaan ja kaikki eivät edes mahdu sisälle, joidenkin on vietettävä yönsä ulkona kylmässä. Sama meininki jo 15 vuoden ajan. Eikö tämä todellakaan vaivaa vähälukuisen mutta huimaavan menestyvän kansamme itsetuntoa? Ehkä Prisman olutmyynnillä voisi rahoittaa samantien uuden yömajan perustukset? Minun tyhjentämieni viinipullojen veroilla maksaisi hyvänkin peruskiven.

Suomennos Tuula Lyytikäinen
Tuglas-seuran jäsenlehti 2/2008


Lue myös


Paloja Viron historiasta
Heikki Rausmaa

Satavuotias Tarton rauhansopimus

Viron vapaussota Neuvosto-Venäjää vastaan päättyi Tartossa 2. helmikuuta 1920 solmittuun rauhansopimukseen. Itsenäisen Viron valtion tärkein oikeudellinen asiakirja on varmasti itsenäisyysjulistus, joka…
subject

Kai Aareleid: ”Historia on tarinoiden taustakangasta”

Kirjailija Kai Aareleid kertoo vastikään suomeksi ilmestyneestä romaanistaan Korttitalo sekä matkoista juurilleen ja salaisiin elämiin.
subject

Paloja Viron historiasta
Heikki Rausmaa

Taistelu Valgasta Pajun kartanossa

Tänä syksynä Martin markkinoiden teema-alueena on Valga ja Valgamaa. Tänä vuonna tuli myös kuluneeksi 100 vuotta Valgamaalla käydystä Pajun taistelusta, jossa suomalaiset vapaaehtoiset kärsivät suurimmat…
subject