Pojista, jotka eivät osanneet elää

Dagmar Raudamin esikoisromaani on kertomus erään pojan kasvusta mieheksi ja miehenä olemisesta. Teos on saanut yksinkertaisen ja selkeän nimen: Paul. Tavallinen pojan tai miehen nimi, ja kyseessä onkin kertomus täysin tavallisesta pojasta tai miehestä. Toivoisin silti hartaasti, että tarinan sisältö ei ole tavanomainen – se tieto lisäisi tuskaa. Kirjan sivuilla tuli kuitenkin vastaan niin paljon niin tutulta tuntuvia tilanteita, että pelkään lukeneeni hyvinkin tavanomaisen tarinan neuvostoaikana syntyneestä ja kasvaneesta ihmisestä, joka ei koskaan löytänyt omaa polkuaan elämässä.

Kerronta on tyyliltään kevyttä, suorastaan valoisaa, vaikka tarina itsessään on surullinen. Alakuloisesta perusvireestä huolimatta lukeminen ei aiheuta ahdistusta, vaan halun jatkaa eteenpäin ja päästä perille siitä, miten tarina päättyy. Itse asiassa kyse on sikäli epätavallisesta romaanista, että loppu kerrotaan ikään kuin ennakolta jo ensimmäisessä luvussa. Jännitys pysyy kuitenkin yllä viimeiseen lukuun asti, sillä kysymykset miten ja miksi odottavat vastauksia. Itse palasin kirjaa lukiessani monta kertaa takaisin ensimmäiseen lukuun, aivan kuin toivoen, että olen ymmärtänyt jotain väärin tai että loppu olisi vielä jotenkin muutettavissa.

Ajallisesti romaani kattaa noin 45 vuotta erään 1960-luvun lopulla, syvällä neuvostokaudella syntyneen miehen elämästä, joka katkeaa ennen puolen vuosisadan ikään ehtimistä. Uskon, että tarina on universaali ja sitä voi hyvin lukea myös neuvostotaustaa tuntematta, mutta minulle saman aikakauden ihmisenä Paulin elämä tuntui jotenkin erityisen läheiseltä ja helposti samaistuttavalta. Ymmärsin Paulia, hänen tunteitaan ja ajatuksiaan sekä tilanteita, joihin hän joutui. Voi olla, että olen omassa elämässäni ollut tekemisissä liian monien Paulien kanssa – niin tutulta kaikki kuulosti.

Dagmar Raudam on itsekin kertonut saaneensa inspiraatiota elävästä elämästä ja käyttäneensä kertomuksessaan todellisia tapahtumia. Koska minulla ja Dagmar Raudamilla ei ole yhteistä tuttavapiiriä, kyse on ilmeisesti neuvostoaikaisen elämän yhdestä mahdollisesta yleispätevästä muodosta. Tämän vahvistaa myös kirjan omistus: ”Pojille, jotka eivät osanneet elää”. Valitettavasti monikossa. Ympärillämme on elänyt ja elää liian paljon Pauleja. Poikia, jotka eivät osaa elää.

Lopetan duurissa, sillä mollivoittoisesta sisällöstä huolimatta kirja herättää minussa positiivisia tunteita. Haikean toiveikkaasta tunnelmasta saa parhaiten kiinni lukemalla Paulin, mitä lämpimästi suosittelen. Ukrainalaistaustaisen graafikon Jarõna Ilon suunnittelema kansi ansaitsee kauneudessaan erityismaininnan, ja nimiölehden kääntöpuolella on lueteltu kaikkien kirjan julkaisemista Hooandja-joukkorahoitusalustan kautta tukeneiden nimet. Olen hyvin pahoillani, ettei omaa nimeäni löydy listalta – olisi ollut kunnia tukea tämän teoksen julkaisemista! Dagmar Raudamin Paul oli ehdolla Viron kulttuurirahaston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.