Tartumaalla Peipsijärven rantaa reunustavaa Emajõe-Suursoota voi luonnehtia jokaisen luonnosta kiinnostuneen paratiisiksi – täällä ei ole massaturismia, metsänhakkuita, rikki myllättyjä metsäteitä, siivottomia nuotiopaikkoja eikä ihmisen aiheuttamaa melua. Alue on yksi Viron koskemattomimmista ja harvimmin asutuista, mutta samalla luonnoltaan monimuotoisimmista paikoista.
Emajõe-Suursoo muodostaa Peipsiveeren luonnonsuojelualueen ydinosan. Viron suurimpaan luonnonsuojelualueeseen kuuluu koko Võrtsjärvestä Peipsiin virtaavan Emajoen suiston suoalue eli Emajõe-Suursoon, Piirissaaren sekä niiden väliin jäävän Peipsijärven osan kosteikot ja vesialueet. Peipsiveeren luonnonsuojelualue on Ramsar-alue ja kuuluu Natura 2000 -verkostoon. Kyseessä on siis niin Viron kuin koko Euroopan mittakaavassa erittäin arvokas luontokokonaisuus, jossa elää ja kasvaa useita suojeltuja lajeja.
Kuten nimikin kertoo, Emajõe-Suursoo on suuri suo – mutta ei pelkästään sitä. Emajoen suistoon muodostuneella suoalueella on kymmeniä metsäisiä suosaarekkeita, eri kehitysvaiheessa olevia soita, lukuisia jokia ja pieniä järviä sekä paljon perinnekulttuuria. Vaikeakulkuisissa paikoissa tulee yllättäen vastaan kymmeniä vanhoja talonpaikkoja ja mittava historiallisten suoteiden verkosto – näiden vesistöjen äärellä on itse asiassa asuttu jo vuosituhansien ajan.
Nykyään tällä pinta-alaltaan suunnilleen Tallinnan kokoisella alueella ei ole käytännöllisesti katsoen lainkaan ihmisasutusta; ympärivuotisesti asutaan vain parissa talossa, ja niillekin johtavat tiet on puomein suljettu satunnaisilta kulkijoilta. Seudun viimeiset asukkaat rakastavat yksityisyyttä ja yhteiseloa luonnon kanssa.
Suo on rikkauksia pullollaan
Emajõe-Suursoolla kohtaa todennäköisemmin majesteettisia kotkia kuin muita ihmisiä. Ei ole mitenkään harvinaista, että pään yläpuolella kaartelee kymmenkunta merikotkaa kerralla. Merikotkia pidetään Viron luonnonsuojelun suurena menestystarinana: vielä 40 vuotta sitten ne olivat ympäristömyrkkyjen käytön seurauksena häviämässä Virosta kokonaan, pahimmillaan jäljellä oli vain muutamia yksittäisiä pesiviä pareja. Tätä nykyä kannaksi lasketaan noin 300 pesivää paria. Erityisen hyvin merikotkat näyttävät viihtyvän juuri Emajõe-Suursoolla. Eristyneiltä ja vaikeakulkuisilta suosaarekkeilta ne ovat löytäneet hyviä pesäpaikkoja, joissa voi kasvattaa seuraavaa sukupolvea ilman häiriötekijöitä, ja viereisessä Peipsijärvessä on ruokaa tarjolla yllin kyllin.
Alueen eläimistö on muutenkin monipuolista, ajatellaanpa sitten nelijalkaisia tai siivekkäitä asukkaita. Lintulajeja on laskettu kaikkiaan yli 170. Emajõe-Suursoon teerikanta on Viron mittavimpia, ja keväisin niiden pulputtavat soidinäänet kaikuvat pitkin kauniita suomaisemia. Myös nisäkkäille alue on erinomaista elinympäristöä, eiväthän ihmiset ole häiritsemässä käytännöllisesti katsoen lainkaan. Olen Emajõe-Suursoolle tekemilläni suoretkillä kohdannut kaikki Viron luonnossa asuvat isot nisäkkäät. Hilloja poimiessani jaoin marjapaikan kahden nuoren (ja marjastajasta erittäin yllättyneen) karhun kanssa ja eräänä varhaisena kesäaamuna kohtasin metsätiellä uteliaita sudenpentuja, jotka eivät minut nähdessään hoksanneet tai malttaneet edes juosta piiloon. Kanoottini editse on rynnistänyt suuri villisikalauma, joka ei ehtinyt hidastaa vauhtiaan suojokea ylittäessään, ja olenpa nähnyt myös metsäkauriin porskuttamassa joen poikki. Kohtaamiset majavien ja hirvien kanssa ovat päivittäisiä.
Unohtaa ei sovi sitäkään, mitä Emajõe-Suursoolla löytyy pinnan alta. Alueen joet ja järvet ovat tärkeitä Peipsijärven kalojen kutupaikkoja, ja lisäksi niissä elää monia suojeltuja kalalajeja. Myös kasvisto on runsasta ja kiinnostavaa, suosaarekkeilla ja soilla kasvaa monia harvinaisia lajeja.
Syksyisin Emajõe-Suursoo tarjoaa luonnossa liikkujille komean, asiantuntijoiden mukaan koko Viron suurimman karpalosadon. Ahkerimmat marjastajat ehtivät syksyisin kerätä alueelta toista tonnia karpaloita. Karpaloiden poiminta on alueella jo vuosisatainen perinne ja marjakauppa on tuonut seutukunnan väelle tienestiä sukupolvien ajan.
Edellä mainittujen lisäksi suomaiseman ainutlaatuisuuteen kuuluu muuan näkymätön luonnonvara: hiljaisuus, tai pikemminkin keinotekoisten äänien puuttuminen, ja suurella suoalueella sen kokeminen on mahdollista. Edes metsäisessä ja harvaan asutussa Virossa ei ole enää jäljellä monta paikkaa, jonne ei kantaudu mitään ihmisen toiminnasta aiheutuvia ääniä.
Soiden ihmiset
Emajõe-Suursoo kätkee sisäänsä satakunta suosaareketta. Niiden joukossa on isompia ja pienempiä, on sellaisia, joihin pääsee kulkemaan nykyäänkin, mutta myös sellaisia, joille joskus johtaneet kehnot tiet suo on vuosien mittaan nielaissut. Yllättävän paljon on ammoisia talonpaikkoja, joista on jäänyt jäljelle vain vähän perustuksia, pihapuita, hylättyjä maataloustyökaluja – sekä tietenkin tarinoita näiden talojen asukkaista. Nykypäivän näkökulmasta tuntuu usein varsin käsittämättömältä, miten ihmiset pystyivät asumaan keskellä suota.
Eletty suolla kuitenkin on, ja tuhansien vuosien ajan. Juuri tällaista tarinaa kertovat suojokien rannoilta löydetyt kivikautiset asuinpaikat. Siinä missä nykyihmiset liikkuvat paikasta toiseen lähinnä kuivaa maata pitkin, Emajõe-Suursoon asukkaiden ”maantiet” olivat vesillä. Suurimmasta osasta suosaarekkeilla sijainneita taloja oli kaivettu kanava jollekin suojoelle, ja tärkein kulkuväline oli vene. Kaivetut kanavat ovat edelleen olemassa ja paikoin myös käytössä. Tässä valossa on helpompi ymmärtää, miksi maita pitkin saavuttamattomissa olevan Kallijärven rannalla, keskellä ei mitään, sijaitsi krouvi. Keskellä suota nököttänyt ravitsemusliike oli toiminnassa aina viime vuosisadan alkupuolelle saakka. Kesäisin sinne pääsi vesitse, talvisin krouvin vierestä kulki talvitie. Asiakaskunta muodostui kartanoiden vallasväestä ja Peipsijärveä pitkin Venäjän ja Tarton väliä kulkeneista kauppiaista.
Talvella elämyksiä tarjoaa suolla risteilevien talviteiden verkoston etsiminen maastosta. Talvitiet kulkivat vuosikymmeniä ja -satoja samoja reittejä pitkin. Niitä rakennettiin sinne, missä tien pinta jäätyi hyvin ja lumi pysyi pitkään maassa. Soiden yli talvitiet kulkivat viivasuorina, sillä niin välimatkat pysyivät mahdollisimman lyhyinä. Nykyään tiet erottuvat muun luonnon keskeltä vain vaivoin, mutta historiallisten karttojen avulla ne ovat edelleen löydettävissä.
Toisen maailmansodan jälkeen Emajõe-Suursoon talot tyhjentyivät ja ihmiskäden vaikutus suoluontoon väheni olemattomiin. Suoniittyjen ja talviteiden käyttö loppui, ihmisasutuksen määrä väheni vähenemistään ja entiset pellot metsittyivät. Meistä tavanomaisista ihmisistä koko suuri suoalue saattaa nykyään tuntua aivan tyhjältä, mutta luonnollinen ”tyhjyys” on juuri sitä, minkä avulla tiedonpaljouden uuvuttama nykyihminen voi ladata akkujaan ja lepuuttaa aistejaan. Juuri sellaista tyhjyyttä me kaikki tarvitsemme.
Millä lailla suolla retkeillään?
Luonto-oppaana kuulen suoretken alkajaisiksi usein kaksi kysymystä: onko siellä paljon villieläimiä ja emme kai me uppoa suohon? Vastaukset ovat lyhyitä: kyllä, eläimiä on paljon ja monenlaisia, ja ei, me emme uppoa suohon.
Luonnonsuojelualueen keskus sijaitsee Kavastussa, Emajõe-Suursoon pohjoislaidalla. Sieltä lähtevät myös kolmen kilometrin mittaiset pitkospuut, joita kulkemalla ei tosin valitettavasti saa kunnollista kuvaa suuresta suoalueesta. Matka suolle kannattaakin aloittaa etelämpää, Ahunapalun kylästä, joka sijaitsee suoalueen sydämessä ja josta käsin pääsee paremmin tutustumaan luonnonnähtävyyksiin.
Talvella alueeseen voi tutustua jäitä pitkin kulkien – vaikkapa koiravaljakolla, mikä on Viron oloissa eksoottinen mahdollisuus. Ahunapalussa toimii Viron ja samalla koko Baltian suurin alaskanmalamuuttikennel, jossa kasvatetaan ja koulutetaan rivakoita pohjoisiin oloihin sopivia rekikoiria, jotka voivat vetää valjakkoa jopa satoja kilometrejä.
Ja tietenkin suosaarekkeelta toiselle voi taivaltaa myös omia jalkojaan käyttäen. Lumikengät tai lumisimpina aikoina eräsukset helpottavat matkantekoa merkittävästi. Paras retkeilykausi kestääkin syksystä kevääseen, sillä silloin eivät kiusaa sen enempää hyttyset kuin hellekään. Mukaan tarvitaan kunnollinen kartta (älä luota GoogleMapsiin ja internetiin, sillä verkko on monin paikoin olematon!) ja täyteen ladattu GPS-laite. Eksymisen vaara on suuri, sillä suosaarekkeita on paljon ja kaikki näyttävät hämäävän samanlaisilta. Umpimähkään eteneminen voi johtaa kilometrien pituiseen näännyttävään harhailuun, sillä mahdollisuus päätyä sattumalta jonkin talon pihaan tai maantielle on olematon. Marjastuskauden ulkopuolella ei myöskään ole todennäköistä, että vastaan tulisi toinen kulkija, jolta voisi kysyä tietä ihmisten ilmoille.