Vuosien 1990–1991 taitteessa alkoi olla selvää, että Neuvostoliitto hajoaa. Myös koripallojoukkue Tallinnan Kalev oli äärimmäisen tiukkojen päätösten edessä: jatkaako pelaamista Neuvostoliiton pääsarjassa ja siten leimautua isänmaallisimpien virolaisten silmissä punaiseksi maanpetturiksi? Vai pelatako sittenkin sarjassa niin pitkälle kuin mahdollista ja siten näyttää, että pienestä Tallinnasta voi tulla pelaajia, jotka pystyvät kukistamaan esimerkiksi Leningradin Spartakin kaltaisen suurseuran? Liettuan Kaunaksen joukkue päätti jäädä pois Neuvostoliiton mestaruussarjasta. Toisaalta taas latvialainen VEF Riga päätti jatkaa. Tallinnan Kalev valitsi lopulta samoin.
Tästä tilanteesta käynnistyy syyskuussa Virossa elokuvateattereihin tullut elokuva Kalev, joka kertoo, miten Kalevin joukkue lähes uskomattomalla tavalla voitti kauden 1990–1991 Neuvostoliiton koripallomestaruuden toukokuussa 1991. Tallinnan Kalev on siten Neuvostoliiton viimeinen koripallon mestari, sillä Neuvostoliitto lakkautettiin saman vuoden joulukuussa.
Ajankohtaisempi kuin arvaisi
Tuskinpa elokuvan ohjaaja Ove Musting arvasi, kuinka monin tavoin ajankohtainen elokuva voi ilmestyessään olla. Suurvaltojen rajoja ravistellaan tänäkin päivänä eikä urheilu ole näistä tapahtumista irrallaan. Eri urheilulajien kansainväliset lajiliitot käyvät kuumeista keskustelua siitä, voiko venäläisiä pelaajia ottaa mukaan arvokisoihin.
Suomessa ehdittiin keväällä paheksua, kun Venäjän lentopallojoukkueen päävalmentaja Tuomas Sammelvuo ei tuntunut luopuvan pestistään tarpeeksi nopeasti. Viime vuosien ehkä puhutuin suomalaisesimerkki urheilun ja politiikan välisestä suhteesta on helsinkiläisen jääkiekkojoukkue Jokereiden pelaaminen Venäjän KHL-liigassa vuodesta 2014 kevääseen 2022. Apu-lehden haastattelussa tämän vuoden syyskuussa historiantutkija Markku Jokisipilä toteaa, että urheilutoimijoiden on oltava kärryillä siitä, että heidän tekemisillään on poliittisia ulottuvuuksia. ”Jokerit eivät pelanneet vain viattomasti jääkiekkoa, koska koko KHL-liiga oli osa Venäjän suurvaltapropagandaa”, Jokisipilä sanoo.
Myöskään Kalevin osallistuminen Neuvostoliiton pääsarjaan sen viimeiseksi jääneellä kaudella ei ollut vain viatonta koripalloa, vaan elämää suurempi asia. Elokuvasta hahmottuu katsojalle, kuinka viimeisen kauden aluksi Kalevin osallistumista sarjaan vielä kritisoidaan, mutta kevään finaalisarjan aikana jo tuntuu siltä, että koko kansa hengittää pelaajien tahtiin.
Elokuva täynnä symboliikkaa
Mutta entä itse elokuva? Se on hieno, sujuvasti kulkeva kokonaisuus, jonka imu pysyy alusta loppuun. Kalevin intensiivisimmän roolisuorituksen tekee lukemattomien virolaiselokuvien, tv-sarjojen ja näytelmien luottonimi Mait Malmsten Kalevin päävalmentajana Jaak Salumetsinä. Salumets on kiihkeä, tulisieluinen ja armotonkin, mutta rivien välistä käy ilmi suuri inhimillisyys. Salumets on valmis tekemään kaikkensa, jotta Kalev ja hänen valmentamansa urheilijat menestyisivät. Salumetsin rooliin on tarvittu konkari, joka pystyy siirtymään replikoinnissakin uskottavasti viron kielestä venäjään. Malmstenissa riittää vakuuttavuutta tällaiseen hahmoon. Ja kun Malmsten Salumetsin roolissa itseensä vetäytyen jännittää mestaruusottelun viime minuuteilla pelin ratkaisua, katsoja on pakahtua yhdessä Malmstenin kanssa.
On kiinnostavaa, että koripalloa käsittelevän elokuvan päähenkilöistä yksi on pelaaja, joka ei elokuvassa pelaa harjoituksia lukuun ottamatta kertaakaan. Näyttelijä Mihkel Kuuskin roolihahmo on Gert Kullamäe, joka läpi elokuvan odottaa vuoroaan päästä penkkipelaajan paikalta kentälle. Katsoja alkaa tuntea suurta sympatiaa nuorukaista kohtaan, jolle toistuvasti luvataan, että ”sinu kord tuleb veel”, sinun vuorosi vielä tulee.
Kullamäe voittaa osana joukkuetta Neuvostoliiton mestaruuden, ja totisesti hänen vuoronsa myöhemmin tuli. Kullamäe voitti pelaajaurallaan Viron mestaruuden seitsemän kertaa sekä kerran Liettuan, Belgian ja Hollannin mestaruudet. Menestystä on tullut roppakaupalla myös valmentajana. Ehkä voi ajatella, että Kullamäe on kuin Viro: hän odotti kärsivällisesti vuoroaan, piti itsensä kunnossa, teki töitä suuremman kokonaisuuden puolesta ja kasvoi lopulta henkilökohtaiseen menestykseen.
Kullamäe on myös se, joka voittoisan pelin riehakkaassa juhlinnassa tönäisee vahingossa rikki lasisen palkintopokaalin. Hetkessä on määrättömästi symboliikkaa. Syntymässä olevan valtion nuori tuleva supertähti hajottaa entisen maailman pieniksi paloiksi. Kuriositeettina mainittakoon, että palkintopokaalin sirpale on nähtävissä Tartossa Viron urheilu- ja olympiamuseossa.
Vahvasti urheiltu elokuva
Urheiluelokuva voisi olla vaivaannuttava, jos näyttelijöiden urheilusuoritukset eivät olisi riittävän hyvät. Stunttien käyttäminen on vaihtoehto, mutta Kalevissa näyttelijät pelaavat itse ja onnistuvat siinä ilahduttavan tyylikkäästi. Ammattilaistason joustoa ja ketteryyttä liikekielessä ei ymmärrettävästi ole, mutta se ei häiritse katsojaa eikä myötähäpeää tarvitse tuntea.
Päin vastoin voi nostaa hattua sille, miten sujuvan näköistä peliä elokuvassa nähdään. Postimees-lehden Kalev-elokuvaa käsittelevän erikoisliitteen haastattelusta selviää, ettei yhdelläkään pääosanäyttelijöistä ollut entuudestaan koripallotaustaa. Näyttelijät aloittivat vuosi ennen kuvausten alkamista tiiviin treenaamisen, jossa koripallon saloihin heitä opetti yksi elokuvan päähenkilöstä, Aivar Kuusmaa. Katsojalle tulevat tutuksi myös Kalevin käyttämät pelikuviot üks ja rist.
Tallinnaa tuntevalle katsojalle Kalev on herkullista katsottavaa. Tapahtumien avainpaikkoja on Tallinnan keskustassa Juhkentali-kadulla sijaitseva Kalevin urheiluhalli. Viimeksi vuonna 2017 täydellisen remontin läpikäynyt halli on edelleen maan tärkeitä koripallopyhättöjä. Runsaasti kuva-aikaa saa myös Piritan pyöräilyvelodromi, jossa koripalloilijat käyvät tekemässä juoksulenkkejään.
Ajan tunnelmaan vievät myös elokuvan värikäsittely ja pienet yksityiskohdat: Kalevin värimaailma lepää lastulevynruskeassa, ja päävalmentaja Salumets naksauttaa pysäköidessään Ladansa rattiin sujuvasti rattilukon. Setelit liikahtavat tiskin alta silloin kun tarve on.
Joukkue on tärkein
Kalev-elokuvassa ei ole yllättäviä juonenkäänteitä tai suuria henkilöhahmojen kasvutarinoita. Katsojana jäin hieman kaipaamaan lihaa luiden ympärille joukkueen muutamalle keskeiselle hahmolle. Odotin esimerkiksi, että Jonathan Petersonin esittämä Tiit Sokk nousisi hahmona enemmän esiin. Sokk oli kuitenkin pelinjohtajana täysin keskeinen hahmo Kalevin menestyksessä. Lisäksi Sokk on ainoa virolainen koripallon olympiavoittaja: hän voitti Neuvostoliiton joukkueessa olympiakultaa vuonna 1988.
Mutta ehkä elokuvan ohjaustyön valinnat ovat aikaa ja joukkueurheilua kuvaavia: yksilöä ei ole, on vain joukkue. Henkilöhahmoihin keskittyvän draaman sijaan Kalev on urheilun näkökulmasta tehty monumentti Viron itsenäistymisponnistuksille. Valmentaja Salumets sanoo ennen viimeistä finaaliottelua pelaajille ”olge üks”, olkaa yksi. Siihen Kalev pystyi – ja Viro.