Viron kielen konsonanttiloppuiset erisnimet, olivat ne sitten henkilöiden tai yritysten nimiä, aiheuttavat toisinaan pähkäilyä, kun nimeen haluaa liittää taivutuspäätteen.
Tällaisilla nimillä tunnetaan esimerkiksi Viron suurimmat sanomalehdet Postimees ja Eesti Päevaleht. Uskon, että moni kirjoittaja on hakenut esimerkiksi oikeaa genetiivimuotoa pohtimalla, olisiko se Postimeesin, Postimehen, Postimiehen – vai sittenkin Postimees-lehden? Yhtä kehnosti, ellei vielä huonommin, genetiivi istuu jälkimmäiseen: Eesti Päevalehtin, Eesti Päevalehen vai Eesti Päevalehden? Vai peräti Eesti Päevaleht -lehden? Ei kai nyt sentään?
Viimeinen vaihtoehto on pleonastinen eli tårta på tårta: se toistaa suotta sen, mikä jo tiedetään. Lisäksi se on toivottoman kömpelö. Yhtä hölmöä olisi kaavanimissä ”suomentaa” esimerkiksi: ”Tartu maantee -maantie”. Vaikka nimien kanssa pitää joskus temppuilla, niin on tuskin mieltä tuottaa normaaliin (asia)proosaan moisia kökkäreitä.
”Postimehen” ja ”Päevalehen” ovat viron ja suomen genetiivimuotojen yhdistelmiä, kun taas ”Postimeesin” ja ”Päevalehtin” perustuvat virolaiseen nominatiiviin, sidevokaaliin sekä suomalaiseen taivutuspäätteeseen. Eli jos konsonanttiloppuista sukunimeä voi taivuttaa Rüütel : Rüütelin, niin miksei sitten yrityksen nimeä Postimees : Postimeesin? Sitä onkin hankala perustella, mutta silti Postimeesin kuulostaa suomalaisen korvaan aivan hirveältä. Ja siitäkin voi kysyä: miksi?
Syy piillee siinä, että suomalaiset tunnistavat useista virolaisilmauksista tuttuja aineksia, kuten kielenhuoltaja E. A. Saarimaa totesi jo muinoin. Vaikkapa paikannimien jälkiosien -mägi, -laht ja -saar ymmärretään kyllä. Samalla tavoin on selvää, että -leht on (sanoma)lehti, eikä myöskään -mees ole ihan mahdoton tajuttavaksi. Tässä mielessä viro tuttuuttaan eroaa useista muista kielistä.
Saarimaa ehdotti, että eräissä tapauksissa yhdyssanan jälkiosan voisi suomentaa. Ehdotus ei ollut loppuun asti harkittu sen enempää paikannimien osalta kuin tulevan ohjeistuksen kannaltakaan. Emmehän ole enää ”suomentaneet” esimerkiksi Mäekülaa, vaikka Selma Patajoki käänsi 1920 Eduard Vilden suositun romaanin Mäeküla piimamees nimellä Mäenkylän maitomies. Saarimaalle olisi varmaan kelvannut myös Mäekylä tai ehkä jopa Mäkikylä. Ajatusleikkiä voi jatkaa kysymällä, olisiko kirjan nimi nykyisin – sittenkään – Mäekülan maitomies, jos otsikko kustantajan mielestä näyttää liian kimurantilta.
Joskus ”saarimaalainen” lähestymistapa silti ratkaisee taivutuspulman helpoiten. Vaikka juuri tapauksessa Eesti Päevalehden. Sen sijaan muodosta Postimiehen sopii kysyä, onko se suomennettu osaksi vai kokonaan. Se ei tunnu vallan mahdottomalta, joskin vaisto ohjaa käyttämään neutraalimpaa ilmausta Postimees-lehden. Jääkö siinä sittenkin hiertämään pieni ero mees- ja mies-sanojen taivuttelussa? Tiedämme myös, ettei nimiä ole tapana kääntää kokonaan, ja siksi vierastamme ”Postimiestä” valmiiksi.
Luontevia ilmauksia tekstiin tarvitaan silti oikeasti. Kirjoitin tämän jutun havaittuani, että kokenut toimittaja ja estofiili Jarmo Virtavirta oli Varsinais-Suomi ja Viro -kirjassa julkaisemassaan valaisevassa artikkelissa lehdistösuhteista käyttänyt muotoja Postimees-lehden ja Eesti Päevalehden. Yhdyn tähän näkemykseen.