Joidenkin tietojen perusteella Suomen ja Viron kulttuurisuhteita voidaan pitää kukoistavina ja kehittyvinä. Mutta on myös päinvastainen, synkkä ja tummanpuhuva näkökulma nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Suhteet voivat kyllä kehittyä, mutta ellemme keskustele kahta omaa kieltämme käyttäen, voidaanko ylipäätään puhua meidän suhteistamme tai erityissuhteista? Valitettavasti pelissä ovat mukana suuret voimat, jotka kiistävät, sivuuttavat tai pahimmassa tapauksessa vahingoittavat kansojemme erityissuhdetta suunnitelmattomuudellaan ja toimettomuudellaan.
Ja ovat vahingoittaneetkin, sillä vaikka Suomen ja Viron suhteissa on aina ollut niin myötä- kuin vastoinkäymisiä, milloinkaan ei ole koettu yhtä nopeaa ja laaja-alaista syöksykierrettä kuin viimeisten 20 vuoden aikana. Millä todistan väitteeni? Ennen kaikkea yleisellä toisen osapuolen kielitaidon heikkenemisellä puolin ja toisin. Jos jätämme huomiotta turistien asiakaspalvelutilanteissa käyttämät arkifraasit, pääsääntö on nykyään pikemmin se, että virolainen ja suomalainen puhuvat keskenään englantia. Näen tätä yliopistossa opiskelijoiden keskuudessa, kuulen sitä diplomatiassa ja politiikassa.
Nyt puhun nimenomaan Viron näkökulmasta, suomalaiset voivat halutessaan heittää itse ensimmäisen kiven niskaansa. Tilastollisissa tarkasteluissa mukaan voidaan laskea kaikki ne kymmenet tuhannet Suomessa vakinaisesti tai tilapäisemmin työskentelevät virolaiset, joiden on arjessa tultava jollain tavoin toimeen suomen kielellä, mutta kulttuuristen tai poliittisten erityissuhteiden kannalta he eivät ole olennaisia.
Miksi näin on käynyt, vaikka vielä 1980-luvulle tultaessa suomea osattiin omaehtoisen kielitaidon kartuttamisen tuloksena Virossa varsin laajalti? Auttavasta suomen taidosta, kiinnostuksesta suomalaista kulttuuria kohtaan ja sen seuraamisesta oli tullut hyvin leviävä kulttuurinormi. Uudelleenitsenäistymisen jälkeen kului kymmenen vuotta, kun tämä kehitys kohtasi äkkilopun. Heitimme hyödyllisen osa-alueen kulttuurinormistamme romukoppaan, tai tarkemmin sanoen emme enää välittäneet sitä uusille sukupolville. Siksi suomen kielen taito sekä kiinnostus suomalaisia ja Suomen tapahtumia kohtaan on jäänyt pikemminkin keski-ikäisen ja ikääntyneen sukupolven, siis minunlaisteni asiaksi, eikä sillä ole riittävästi elinvoimaa jälkipolvissamme.
Ainakin jokaisella Pohjois-Virossa varttuneella keski-ikäisellä on oma tarinansa siitä, millä tavalla hän oppi auttavan suomen kielen ja alkoi pitää yhteyttä yli Suomenlahden. Minun tarinani kuuluu isoäitini toiminnan ja perinnön myötä äärimmäisyyksien sarjaan, mutta yleisesti ottaen voidaan todeta, että siinä missä monet saivat kielitaidon 1980-luvulla aivan vaivatta ja lahjaksi, ilmiö ei kyennyt enää uusiutumaan itsenäisen valtion uusissa oloissa. Minä en voi välittää omaa suomalaisuuttani lapsenlapsilleni samalla tavalla, jolla isoäitini istutti sen minuun.
Luonnollisesti minulla on ”omia suomalaisiani”, ei enää isoäitini tai vanhempieni omia. Virossa puhumme näiden ystävien kanssa pääasiassa viroa ja Suomessa suomea. Tarkemmin sanoen olemme kehittäneet omalaatuisen suomalais-virolaisen sekakielen, jonka käyttäminen on meistä hauskaa, mutta opetettavaksi tai jälkipolville välitettäväksi siitä ei ole. Ja tämäkin vielä: kielitaitoa tukevaa televisiota ei enää ole. Niinpä edustan suomalaisuuksineni sukupuuttoon kuolevaa lajia. Tunnen olevani erämaassa harhaileva beduiini, joka ei saa näköpiiriinsä toista kaltaistaan.
Viron uudelleenitsenäistyttyä Suomesta kiinnostuneet ja suomalaisuutta arvostaneet virolaiset odottivat, että virallinen valtiollinen diplomatia alkaa tukea ja täydentää ruohonjuuritason kansandiplomatiaa. Aina Viron EU- ja Nato-jäsenyyteen saakka joitain valtiollisia ponnisteluja tehtiinkin, jotta todellisuudessa ehkä jo olemattomaksi kuihtunut erityissuhde näyttäisi toimivalta. Tämä toiminta oli kuitenkin saman vanhemman sukupolven harteilla, ja kun politiikassa käytiin uuden vuosituhannen alussa läpi sukupolvenvaihdos, Suomi käytännöllisesti katsoen sysättiin syrjään. Kielellis-kulttuurisesta jälkikasvusta huolehtiminen jäi luonnollisesti täysin unohduksiin. Nyt olemme edenneet niin pitkälle, että vaikka suoranainen virallinen solvaaminen onkin Virossa tällä hetkellä tauolla, niin esimerkiksi päivittäistä Suomen-siltaa – ja myös kulttuurisiltaa – pystyssä pitävän Tallinkin johdolle on koronakriisin aikana ilmoitettu moneen otteeseen, että suomalaisten kanssa vehtaaminen on teidän omaa bisnestänne, toisin sanoen asia ei koske hallitusta ja päättäjiä.
Mutta jos kuitenkin hyväksymme tosiasiaksi sen, että naapurit ovat vääjäämättömästi naapureitamme ja ihannetilanteessa heidän kanssaan ollaan ystäviä, herää kysymys, miten naapureiden kanssa ylipäätään voisi ystävystyä, ellei tunne heidän kieltään ja kulttuuriaan?
Virossa on periaatteessa päätetty kansalaisilta kysymättä, että Virolla ei ole eikä sille tule sellaisia naapureita, joiden kanssa meidän olisi syytä olla tekemisissä. Pintapuolista, muodollista yhteydenpitoa on, mutta sillä tavalla voidaan olla vain tuttavia, ei ystäviä. Ystävyyteen tarvitaan muutakin kuin muodollisuuksista huolehtimista. Tarvitaan intohimoa, kiinnostusta, tunteita, rakkautta.
Nykyisen valtiollisen ajattelun mukaan Virolla on yksi vihainen ja kolme turhaa naapuria. Turhia he ovat, koska eivät ymmärrä meidän olevan heitä parempia eivätkä myöskään valtioina toimi meidän antamamme mallin mukaan. Ystäviä ei heidän joukostaan voi löytää, niinpä heitä ei myöskään tarvitse tuntea, ei osata heidän kieltään, ei ymmärtää heidän ajatteluaan.
Valtionhallinnon ylätasolla todella ajatellaan tällä tavalla, minkä osoittaa vaikkapa se, että vuosisadan vaihteeseen asti vallinneesta käytännöstä poiketen lähetämme naapurimaihimme häpeilemättä suurlähettiläiksi ihmisiä, jotka alkavat opiskella paikallista kieltä vasta asemamaassaan. He voivat olla päteviä diplomaatteja, mutta ystävyyttä ei edelleenkään synny ilman kielitaitoa. Eivätkä he liioin ymmärrä, mitä paikalliset heidän läsnä ollessaan omalla kielellään keskustelevat.
Vielä paljon viheliäisemmällä tavalla tämä ajattelutapa heijastuu peruskouluissa ja lukioissa opetettavien pakollisten vieraiden kielten jakautumasta. Tilanne on jo itsessään skitsofreeninen, mutta myös huutavassa ristiriidassa Viron pitkän tähtäimen turvallisuusintressien kanssa. Täsmällisemmin sanottuna se olisi ristiriidassa, jos meillä olisi asianmukaisesti muotoillut turvallisuusintressit, joita meillä ei kuitenkaan ole, sillä turvallisuuskysymyksiä pohtivat piirit ovat alueellemme huonosti sopivalla tavalla sotaisia; he ovat jo vuosikausia katsoneet maailmaa pelkästään Washingtonista saatujen silmälasien lävitse ja tietenkin englanniksi. Yhdysvallat on ainoa vuorenvarma liittolaisemme ja ystävämme, siispä ainoa tarpeellinen vieras kieli on englanti.
Monista muista oppiaineista poiketen kielten opiskelulla on ja voi olla peruskoulussa ja lukiossa mielestäni vain puhtaasti käytännöllinen tarkoitusperä. Kielestä täytyy olla hyötyä ja hyödyn saa irti vain kieltä käyttämällä. Omasta kiinnostuksesta voi opiskella myös kuolleita kieliä, mutta valtion politiikkaa rakennettaessa on pitäydyttävä hyötynäkökulmassa – ja tällöin on ajateltava niin yksittäisten ihmisten henkilökohtaista hyötyä kuin myös yhteiskunnan ja valtion strategista hyötyä. Nykymuotoinen pakollinen kieltenopiskelu ei palvele kumpaakaan tarkoitusta.
Aina on tietenkin myös vastarannan kiiskiä ja toisinajattelijoita. Jo yli sadan vuoden ajan Virossa on ollut Suomen suhteen myös eräänlainen rinnakkaistodellisuus, eivätkä nämä kaksi koskaan kohtaa. Unelmalla yhteenkuuluvuudesta Suomen ja pohjoismaiden kanssa on pitkät ja vahvat perinteet. Niiden historia yltää ainakin Gustav Suitsin ajatukseen Suomen ja Viron kaksoisvaltiosta tai unionista. 1930-luvulla se sai jatkoa Ilmar Tõnissonin esittelemästä ulkopolitiikan pohjoismaisesta suuntauksesta, jota Suomi sitten menestyksekkäästi toteuttikin.
Sotaa edeltäneenä ja varsinkin sodanjälkeisenä aikana avaintekijänä Suomen integroitumisessa Skandinaviaan ja hyväksymisessä pohjoismaiseen yhteistyöhön oli kuitenkin se, että Suomessa oli kaikilla aloilla liike-elämästä politiikkaan riittävästi ruotsin kielen taitoista väkeä. Uskoakseni tilanne on sama yhä edelleen. Pohjoismaiden neuvoston työssä saatetaan kyllä käyttää tulkkeja, mutta pääsääntöisesti kaikkien on osattava siellä yhteistä työkieltä. Tämä on samalla vastaus kysymykseen, miksi Viro tai Baltian maat, jotka 30 vuotta sitten otettiin suurin toivein mukaan pohjoismaiseen yhteistyöhön ns. 5+3-mallin puitteissa, eivät ole vuosien mittaan edenneet piirun vertaa lähemmäksi täysjäsenyyttä – eivätkä etene myöskään seuraavien 30 vuoden aikana, mikäli olemme siellä edelleen vieraita eli englanninkielisiä.
Mutta palatkaamme rinnakkaistodellisuuksiin. Myöhempi presidentti Toomas Hendrik Ilves kirjoitti vuonna 1998 lyhytesseen Joulumaa, jossa hän rekonstruoi alueen henkistä maantiedettä. Ilveksen keskeinen ajatus oli Viron pitkäaikainen kuuluminen pohjoismaiseen kulttuurialueeseen sekä hivenen verhottu toive edetä ns. Suomen tietä eli tulla hyväksytyksi muodollisesti ja juridisesti Pohjoismaaksi siinäkin tapauksessa, että se merkitsisi irtiottoa Latviasta ja Liettuasta. Ilveksen ajatukset saivat julkisuudessa laajaa kannatusta, mutta poliittisesti asia ei edennyt juuri minnekään, sillä prioriteetteina ja voimainponnistusten kohteina tärkeimpiä olivat EU- ja Nato-jäsenyydet. Niissä Viro myös onnistui.
Kuitenkin juuri Suomen ja Viron kahdenväliset suhteet nousivat joitain vuosia myöhemmin tapetille suorastaan valtiollisella tasolla, kun hallitus tilasi vuonna 2003 ensimmäisen ja vuonna 2008 toisen ns. viisaiden miesten raportin. Kuten tiedämme, nyt on työn alla jo kolmas raportti, jonka pitäisi valmistua alkaneen vuoden maaliskuussa.
On mahdollista, että raportit olivat alkujaankin vain poliittisen teknologian tuotteita: minun kaltaisiani oli äänestäjäkunnassa vielä paljon ja jollakin tavalla meitä kannatti kosiskella, vaikka Suomen kanssa pelehtimistä ei politiikan ylätasolla enää pidettykään merkityksellisenä. Raportit olivat hyvä vaalilupaus ja poliittinen syötti, mutta sisäistä vakaumusta ne eivät osoittaneet.
Ensimmäisen raportin laativat Jaak Jõerüüt ja Esko Ollila, toisen Jaakko Blomberg ja Gunnar Okk. Tekstit ovat vapaasti saatavilla ja paikoittaisesta konkreettisuudestaan huolimatta – joku saattaa jopa löytää jonkin toteutetun suosituksen – ne edustavat utopiakirjallisuuden tyylilajia. Havainnollistan tätä vain kahdella kielipolitiikan kannalta olennaisella suosituksella:
Jõerüüt/Ollila 2003: ”Suomi perustaa Helsingin yliopistoon viron kielen ja Viro Tarton yliopistoon suomen kielen professuurin.”
Todellisuus on se, että kummassakin yliopistossa on yksi lehtori, ja vähältä piti, ettei lehtoraattejakin lakkautettu kuluvan lukuvuoden alkajaisiksi. Professuureista ei ole tietoakaan.
Blomberg/Okk 2008: ”Edistetään suomen kielen opetusta ja suomenkielisen perusopetuksen antamista Virossa ja viron kielen opetusta ja vironkielisen perusopetuksen antamista Suomessa.”
Suomessa on epäilemättä luotu mahdollisuuksia Virosta tulleiden maahanmuuttajalasten äidinkielisen koulunkäynnin tueksi. Jotkut virolaisetkin poliitikot muistavat mainita tämän juhlapuheissaan. Mutta myös virolaisille Suomessa ja suomalaisille Virossa tapahtuu se, mikä tapahtuu maahanmuuttajille kaikkialla: heidän kansallinen samaistumisensa muuttuu kolmen sukupolven kuluessa. Ja sama tapahtuu myös Viron venäläisille, vaikka Moskovassa kuinka harattaisiin vastaan ja tehtäisiin kiihotustyötä. Avainkysymys siis ei ole äidinkielisen opetuksen tarjoaminen maahanmuuttajille, vaan naapurimaan kielen opettaminen vieraana kielenä kantaväestölle.
Mitä raporteilla lopulta tehtiin ja miksi? Ei mitään. Ainakaan Viron hallituksia ja sen taustavaikuttajia Suomi ei yksinkertaisesti ole kiinnostanut eikä kiinnosta, vaan raportit ovat puhdasta kohteliaisuuksien ilmaisemiseen soveltuvaa kaunokirjallisuutta. Todellisuutta on kuitenkin se, että Suomi on Virossa poliittisesti nollattu. Tosielämässä eivät ole merkityksellisiä viisaiden miesten raportit, vaan järjestelmään kirjatut strategiat ja kehityssuunnitelmat. Niillä on vaikutusta. Suomen (kuten myös Ruotsin) nollaamisen todisteeksi siteeraan vuoteen 2030 saakka voimassa olevaa Viron ulkopolitiikan kehityssuunnitelmaa, jossa Suomi on mainittu vain yhden kerran, ja tällaisessa kontekstissa:
”Osallistumme aktiivisesti Naton kumppanuussuhteiden kehittämiseen, keskittyen alueeseemme välittömästi vaikuttavaan yhteistyöhön, jota ovat Naton suhteet Suomen, Ruotsin, Ukrainan ja Georgian kanssa sekä dialogi Venäjän kanssa.” Yhtä hyvin olisi voitu kirjoittaa, että kahdenvälisiä suhteita Suomen kanssa ei ole eikä tule niin kauan, kun Viro ainoine ystävineen USA:ssa ei ole onnistunut kampeamaan Suomea Naton jäseneksi. Paljon onnea, Suomi!
Tästä voimme tehdä johtopäätöksen, että mitä ikinä esimerkiksi presidenttien ja pääministerien välisissä virallisissa tapaamisissa – joita sentään edelleen järjestetään – puhutaankaan, Suomi on Viron ulko- ja turvallisuuspolitiikassa valkea läikkä kartalla. Jos sillä saralla on tyhjää, millään muullakaan politiikan osa-alueella ei voi olla täydempää, puhutaanpa sitten taloudesta tai koulutuksesta. Näin on siitä syystä, että Virossa kaikki muu politiikka on alisteista turvallisuuspolitiikalle.
Koulutuspolitiikassa tämän vahvistavat opetusministeriön tiedot vieraiden kielten opiskelijoista peruskouluissa ja lukioissa. Englantia opiskelee 127 600 ja venäjää (määrä kasvussa) 56 800 oppilasta.
Sen sijaan suomen opiskelijoita on vain 1 200 (määrä laskussa) ja ruotsin opiskelijoita 440. Latviaa ei Viron kouluissa opiskella lainkaan.
Ääripäiden väliin jäävät muutaman tuhannen opiskelijan saksa ja ranska. Kuva on äärimmäisen yksipuolinen. Silläkin on väliä, opiskellaanko kieltä alakoulusta alkaen ensimmäisenä vaiko vasta vanhempana aloittaen toisena tai kolmantena vieraana kielenä. En arastele sanoa, että kyse on laajamittaisesta ja pitkään kestäneestä rikoksesta.
Englannin kielen valintaan ajaa tietenkin ennen kaikkea usko, että koko maailma on nyt ja ikuisesti englanninkielinen (mitä se ei suinkaan ole, kun ajattelemme vaikkapa Brexitin ja Yhdysvaltain eristäytymispolitiikan mahdollisia seurauksia). Tämän ohella kannattaisi pitää mielessä se, että nykylapset aloittavat joka tapauksessa jo varhain englannin kielikylvyn verkossa, ja niinpä kieli on mahdollista oppia sitä erityisemmin opiskelematta, aivan kuten minä aikoinani opin suomea. Mutta muiden kielten puuttuminen englannin rinnalta on jo ehtinyt luoda yksipuolisen kuvan maailmasta, mikä, kuten sanottua, on ujuttautunut politiikan suunnitteluunkin.
Sen parempi ei ole tilanne venäjän kielen kanssa, jonka laajamittaista opiskelua virolaisissa kouluissa kutsuin edellä skitsofreeniseksi. Minulla ei ole asiasta tutkimustietoa, mutta olen satunnaisesti kysellyt ja tarkastellut asiaa omien lasteni ikäluokan parissa. Vastaukset vahvistavat, että vaikka venäjää olisi koulussa opiskeltukin, nuoret eivät yleensä sitä osaa eivätkä he liioin ole löytäneet tarvetta tai tilaisuutta kielen käyttämiseen. Tässä yhteydessä on todettava, että englannin kielen ylivalta kouluissa on osaltaan myös vanhempien tahtotilan seurausta, mutta venäjän suhteen ei voi sanoa samaa. Toki edelleen on vanhoja ja hyväuskoisia, jotka jaksavat hokea hautaan saakka, että ”kyllä venäjää aina tarvitaan”, mutta käytäntö ei tätä väitettä vahvista. Virossa on vielä puolen vuosisadan tarpeiksi äidinkielenään venäjää puhuvaa väestöä niin hallinnollisten, poliittisten kuin muidenkin Venäjän-suhteiden hoitoon. He ovat maahanmuuttajien jälkipolvia, joista on tullut lojaaleja kansalaisia. Äidinkielisillä puhujilla on idänsuhteissa aina etulyöntiasema, olkoonkin että kansainvälistä kauppaa tehdään jo Venäjälläkin pääosin englanniksi.
Virolaisissa kouluissa tuhlataan siis rikollisella tavalla kymmenien tuhansien lasten aikaa täysin hyödyttömään opetukseen, sillä yksi asia on varma: kansojen ystävyys itärajan yli ei ole toteutumassa lähivuosikymmeninä. Voisiko koulujen kieltenopetus olla edes jonkinlaisessa vastaavuudessa sen kanssa, miten läheisiä muut kansat meille ovat, tai olisiko mahdollista käyttää lähtökohtana esimerkiksi taloussuhteita, vaikkapa ulkomaankauppaa? Tärkeimmät vientimaamme ovat Suomi, Ruotsi, Latvia, Yhdysvallat ja Saksa, tuontimaamme Suomi, Saksa, Latvia ja Liettua. Eikö olisi Viron elinkeinoelämän etujen mukaista, että pystyisimme tärkeimmillä markkina-alueillamme hoitamaan asiamme paikallisella kielellä sen sijaan, että kumpikin osapuoli mongertaa omanlaistaan englantia?
Vakiintuneen olotilan muuttaminen ei ole helppoa. Lainsäädännön ohella painavan sanansa Viron koulujen kielivalikoimaan sanovat koululaisten vanhemmat, jotka tätä nykyä jo kuuluvat Suomesta vieraantuneeseen sukupolveen. Merkittäviä muutoksia ei siis saada tehtyä ”kansan tahdosta” ja vastauksena demokraattiseen kysyntään, vaan ne on tehtävä ylhäältä alaspäin ja voimalla. Tällainen toiminta taas edellyttää asioiden ymmärtämistä, analyyttistä perustelua ja poliittista tahtoa.
Oikeutuksena voisivat toimia juuri ne samat turvallisuuspoliittiset painotukset, joiden takia olemme nyt hylänneet suhteet naapureihimme ja heidän kieliinsä. Vain ryhtymällä laajalla rintamalla opettamaan ja oppimaan naapureidemme kieliä luomme edellytykset sille, että meillä on tulevaisuudessa tiiviit ja vastavuoroiset ystävyyssuhteet naapurimaihimme ja -kulttuureihimme, ymmärrystä ja asiantuntemusta, joka avaa Virolle mahdollisuuden päästä myös sellaisiin rakenteisiin ja yhteisöihin, joihin meillä ei lähiaikoina ole asiaa kielitaidottomuuden takia. Tai jos ajattelemme asiaa synkemmältä kannalta, olemme nyt rauhan aikana harkitsemattomasti hukanneet jotain, mikä saattaisi pahan päivän tullen osoittautua kultaakin kalliimmaksi.
Koska Viron kansa sen enempää kuin maan vallanpitäjätkään eivät ole löytäneet hyvää vastausta kysymykseen, mitä kieliä olisi tarpeen ja hyödyllistä opiskella ja osata, jotta elämä maapallomme tällä kulmalla kukoistaisi, pyydän hyväksi lopuksi kaikilta suomalaisilta palvelusta viestinnän ja yhteydenpidon kaikilla tasoilla: antakaa meille hyviä neuvoja eli kertokaa meille suomen – ja miksei myös ruotsin ja latvian – taidon hyödyllisyydestä, kunnes me lopulta uskomme. Ja ryhdymme tekoihin. Päätämme ja teemme, kuten Pohjoismaissa on tapana. Tai sitten jatkamme utopistisessa unessamme ajatellen, ettei meidän tarvitse tehdä mitään, koska jo lähitulevaisuudessa älysilmälasit ja korvan taakse asennettavat implantit puhuvat ja kirjoittavat naapurikielillä meidän puolestamme. Siihen saakka, kunnes tulevaisuus kolmen vuosikymmenen kuluttua tavalla tai toisella toteutuu, toistelen toiveikkaana ikivanhaa pohjanmaalaista viisautta: koskaan ei olla kiirusta piretty, mut’ aina on keritty.
Artikkeli perustuu Suomen Viron-instituutin 30-vuotisjuhlaseminaarissa 11.11.2021 pidettyyn esitelmään.
Esitelmä on katsottavissa Suomen Viron-instituutin Youtube-kanavalla.