Eräs pari päivää Suomessa ollut virolainen kysyi kerran, mikä on se sana, jota suomalaiset toistavat: ”tos, tos, tos…”. Tietenkin se on kiitos, josta omituisen intonaation takia kuului virolaiseen korvaan vain viimeinen tavu.
Kuten tiedämme, vieraan kielen opiskelua vaikeuttavat eniten ne asiat, joita omassa kielessä ei ole. Viron ja suomen kielen opiskelussa lisääntyvät ne vaikeudet, jotka johtuvat kielten läheisyydestä. Voi sanoa, että kielten läheisyys helpottaa ymmärtämistä, mutta vaikeuttaa puhumista ja kirjoittamista.
Ensimmäinen vaikeus on d:n ja ng:n ääntäminen. Viron kielessa g, b, d eivät ole soinnillisia äänteitä, ja myös vieraassa kielessä on vaikea ääntää niitä soinnillisina. Myös englannin kielen opiskelussa menee kauan, ennen kuin girl ei kuulusta enää kuten kirl tai -ing kuten -ink. Enhän ollut minäkään iloinen osoitteestani Kelohongantiellä, joka nopeassa puheessani menee aina ”honkantieksi”.
Sinänsä aivan ymmärrettävästä syystä virolaisille on vaikeaa suomen kielen kieltosanan oikea käyttö. Alkeistasolla tapahtuu usein niin, että virolainen oppii muodon en ja käyttää sitä kaikissa lauseissaan. Jos kielitaitoa jo on, käy puhuessa monesti niin, että sanon väärän kieltosanan ja tiedän heti perään, että sanoin väärin. Mutta kun viron kielessä kieltosana ei riipu persoonasta!
Vaikka viron ja suomen kielen objektin sijamuodoissa on paljon samanlaista, niissä on sellaistakin, joka tuottaa vaikeuksia. Tiedän, että minun pitää sanoa tiedän sen, mutta puhuessani sanon kuitenkin usein tiedän sitä, koska viron kielessä muoto on tean seda.
Virolaisen on vaikea muistaa, että gi (kin) onkin kielteisessä muodossa kaan ja sanan pitää sijaan täytyy käyttää ei tarvitse, koska viron kielessä ei ole samoja eroja myönteisessä ja kielteisessä ilmaisussa.
Virolaiselle erittäin vaikeata on partitiivin käyttö predikatiivilauseissa. Helposti voi oppia, että suomalaiset ovat hauskoja. Mutta miksi Pekka on hauska, vaikka työ on hauskaa ja oppiminen on hauskaa? Huolimatta sääntöjen oppimisesta ja tietämisestä käytännössä kaikki menee sekaisin, koska viron kielessä Pekka on tore ja töö on tore sekä õppimine on tore.
Listaa voisi tietysti jatkaa. Puhumattakaan pulmasanoista, joista on laadittu sanakirjoja ja syntynyt vitsejä. Vielä on vaikea kysymys se, miten paljon pitäisi oppia ja opettaa puhekieltä. Yleensä opiskelu aloitetaan kirjakielestä. Mutta sitten oppilas sanoo, että hän ei ymmärtänyt mitään, he puhuvat toisella tavalla. Nyt täällä Suomessa asuessani ihmettelen jatkuvasti, miten sujuvasti suomalaiset tekevät sanoista puhekielisiä muunnelmia. Vaikkapa kaikki nuo Tanssii tähtien kanssa -ohjelman juontajien heittämät lattarit ja vakkarit. Useimmiten ymmärrän, mistä sanasta on kyse, koska tiedän kantasanan. Kieltä käyttäessä on vaikea löytää oikeata koodia – miten puhun? miten kirjoitan? missä tilanteessa mitä kielimuotoa sopii käyttää? Viron yleis- ja puhekielen erot ovat suomeen verrattuina pieniä, eniten yleiskielestä eroavaa kieltä käyttävät nuoret, ja nykypäivänä uusi ilmiö on tietysti se, että netissä kirjoitetaan puhekieltä.
On selvää, että kieltemme läheisyyden ansiosta virolaiset ovat kaikkiin muihin kansoihin verrattuina suomen kielen opiskelussa hyvässä tilanteessa, etulyöntiasemassa, kuten tietysti myös suomalaiset viroa opiskellessaan. Äsken eräässä maahanmuuttajien ryhmässä sanoi kaukaisesta maasta tullut oppilas kahdesta toisesta oppilaasta, että he edistyvät nopeasti kahdesta syystä – ovat nuoria ja virolaisia.
Nauttikaamme tästä edusta, mutta muistakaamme kuitenkin, että suomi on vieras kieli, jota täytyy opiskella. Olisi hienoa, jos virolainen ei luulisi osaavansa suomea ainoastaan sen takia, että hän on virolainen ja että ta meneb täna ravintolasse on suomen kieltä. Ja että virolainen linja-autonkuljettaja ei pitäisi onnistuneena työpäivänään Suomessa sellaista päivää, jolloin yksikään matkustaja ei kysy mitään.