Astun ulos autosta, lokakuinen tuuli puhaltaa Karuskosen parkkipaikalla. Kaikesta huomaa, että syksy on jo pitkällä. Puut pudottelevat keltaisia lehtiään ja metsä kuulostaa hiljaiselta. Vain muutama närhi rikkoo vaitonaisuuden rääkäisyillään.

Ingatsin luontopolku vie kulkijan Kuresoolle, joka on Soomaan, ja ehkäpä koko Viron, vaikuttavin lajissaan. Tarvon pitkin haavanlehtivaippaan kietoutunutta polkua. Metsä vaikenee, jostain kuusikon syleilystä kantautuu hippiäisten vaimeaa rupattelua.

Lyhyen patikkamatkan jälkeen saavun portaille, jotka nousevat suolle. Aika hassua, että suolle pitää kavuta, mutta niin se tosiaan on. Kuresoo kohoaa muuta maastoa korkeammalle, 6–8 metrin nousu on ainutlaatuinen koko maassa.

Edessä avautuva maisema kuuluu mielitiettyihini. Silmänkantamattomiin vain ja ainoastaan suota: käkkärämäntyjä, vaivaiskoivuja ja keltaisenvihreitä kanervikkoja heinätupsuineen. Ja sitten uskomattoman kauniita suolampia, jotka syksyllä saavat punaiset raamit rahkasammalista. Siellä täällä nököttää yksinäisiä karpaloita sammalmättäillä.

Ingatsin luontopolun vasta uusittu sininen torni tarjoaa tähän maisemaan komean näkymän. Suon vastaranta häämöttää jossain kaukaisuuden sinessä, alue on valtava. Kokoa Kuresoolla on peräti 11 000 hehtaaria, se on Viron yksittäisistä soista suurin. Vastaavaa ei löydy edes koto-Suomesta.

Toki Soomaan muutkin suot, Riisa, Valge, Öördi ja Kikepera, ansaitsevat maininnan. Kokoa niillä on kuitenkin vähemmän.

Astelen pitkosta kohti suolampareita, kun ensimmäisestä nousee siivilleen vesilintu. Kappas, naarastukkasotka lennähtää seuraavalle suolammikolle, josta se tähyilee kaula pitkänä tulijaa.

Lintuja näkyy suolla enemmän kuin metsässä: pieni hanhiaura pyyhältää ylitseni, punatulkku viheltää surumielisesti, jostain suon avaruudesta kuuluu aavistuksenomaisesti laulujoutsenten trumpetti. Kaiho valtaa sydämen, nuokin jo lähtevät – talven ovia kolkutellaan.

Suon yksinvaltias, korppi, ronkahtelee ikimännyn latvassa. Sitä ei tuleva talvi hetkauta. Mestariselviytyjä kyllä löytää murua kuvun alle paukkupakkasissakin, heikommat pitävät siitä huolen.

Pitkoksella pötköttää karvainen perhosentoukka, aika hauska näkymä syksyisellä suolla.

Olen joskus ajatellut, että suo on virolaisten sielunmaisema. Se on tarjonnut ravintoa, turvaa vihollisilta ja paikan, jossa hiljentyä – kääntyä jonkin suuremman puoleen.

Suon merkityksestä kielivät virolaisten uskomukset. On tarinoitu suohon peitetystä aarteesta ja kulkijaa houkuttelevista virvatulista.

Kertomus Sookollista, suohirviöstä, on ikuistettu luontopolun opastetauluun. Kyseessä on hyväntahtoinen, karvainen otus, jonka lempipuuhia ovat mietiskely ja suolla kuljeskelu. Voisin samaistua kaveriin hyvillä mielin.

Soomaan paikannimissäkin on jännittävää kutinaa: Vidukäär, Viinahaua, Kiusupaisu ja Vommikoobas. Mistä lienevätkin saaneet nimensä. Ja kyllä suossa jotain mystistä on: olla yksin luonnon keskellä, tuntea avaruus ja luonnon suuruus.

Lokakuinen tuuli puhaltaa koleasti ja vie siniset ajatukset mennessään, kiirehdin takaisin metsän lämpöön. Lopputaival kulkee erilaisten metsien halki. Matkan varrelle jää kirveenkoskematonta vanhaa kuusikkoa, vehmaista koivikkoa ja sekametsää. Tuoksuu syksyltä, makean imelältä ja kostealta samaan aikaan.

Jotain liikkuu ojan pohjalla, lehdet kahisevat. Säpsähdän, kun mustarastas pinkaisee juoksuun äänekkäästi säksättäen.

Takaisin Karuskoselle päästyäni käyn riippusillan luona. Raudnajoki virtaa hiljalleen sillan ali kohti suurempia vesiä. Viljandijärvestä alkunsa saava 58 kilometrin pituinen joki toimi aikoinaan metsätyömiesten apuna uitoissa, niin kuin muutkin Soomaan joet. Hallisten metsistä tukit saatiin uitettua kolmessa päivässä Pärnuun, aika hyvin 120 kilometrin matkalta.

Nyt omissa uomissaan vapaana virtaavat joet tarjoavat elämyksiä luontomatkailijoille. Kiehtovinta aikaa melontaretkelle on Soomaan viides vuodenaika keväällä, jolloin iso osa kansallispuistosta on veden valtaama. Meloen pääsee silloin metsienkin siimekseen ja niityille.

Parhaimmillaan vesi nousee 2–3 metriä normaalitasosta, vallaten niin talot kuin tietkin. Vuonna 2010 tulva nousi lähes viisi metriä jokien minimitasosta, tulvan alle jäi yli 140 neliökilometriä. Joistakin taloista olivat näkyvissä vain katot.

Paikalliset asukkaat ovat kuitenkin tottuneet tulva-aikaan. Paras menopeli on silloin vene tai kanootti. Soomaan perinteisin vesikulkuneuvo on haapio, joita valmistettiin suurista haavoista ja lehmuksista. Haapiomestarit valmistivat parhaimmillaan kymmeniä haapioita vuodessa.

Haapiopajassa on nyt kuitenkin hiljaista. Pari jättihaapaa pötköttää katoksen alla, odottamassa ensi kesän veistäjiä.

On aika lähteä kotiin. Tulipa taas huomattua, että Soomaan viehätys pitää pintansa mihin vuodenaikaan tahansa. Lumen tultua palaan takaisin sukset mukana. Silloin pääsen kokeilemaan soiden yli vieviä talviteitä, jotka aikoinaan yhdistivät hankalissa paikoissa sijaitsevat talot muuhun maailmaan.