Virossa ja Suomessa toistetaan usein väite, että Viro ja Suomi ovat pieniä maita ja viro ja suomi pieniä kieliä. Ne tuntuvat pieneltä siksi, että jotkut toiset kielet ovat mediassa ja matkaillessamme suuria ja hallitsevampia ympäröivässä maailmassa. Kansallisessa ympäristössään viro ja suomi ovat valtakieliä, läsnä kaikkialla ja perustuslain turvaamia. Niitä käytetään kotona, koulussa, radiossa, televisiossa, töissä ja vapaa-aikana, pankissa ja puhelimessa vuorokauden ympäri.

Viron kieli on malliesimerkki keskusteluun siitä, mikä tekee kielestä pienen tai suuren. Se viron kieli, jonka tunnemme Tallinnan ja Tarton kaduilta, ETV:n lähetyksistä ja Selverin kassoilta, on konstruoitu samalla tavalla kuin nykysuomikin. On kehitetty yhteinen standardi, kirjakieli, jonka kaikki lapset ovat oppineet viimeistään koulussa jo muutaman sukupolven ajan. On sovittu, että yhteinen normi helpottaa kielellistä vuorovaikutusta sen sijaan, että jokainen kirjoittaisi, miten milloinkin puhuu. On päätetty, että kielellä, sellaisena kuin se voidaan yhteisen standardin avulla tunnistaa, on julkisen yhteiskunnan tuki. Käytäntö on, että Virossa puhutaan ja kirjoitetaan viroa. Puhutaan venäjääkin, mutta venäjänkielinen kulttuurialue poikkeaa paljon virolaisesta.

Ajatus siitä, että viron kieli ei olekaan suuri vaan pieni, syntyy toisesta syystä. Viro oli aivan vastikään tilanteessa, jossa viron kielen tilaa eivät määrittäneet vironkielisen yhteisön omat tarpeet ja mahdollisuudet. Neuvostoliitto oli ennen hajoamistaan yksi kuudesta Euroopan valtiosta, jossa oli kielilaki. Käytännön kielipolitiikka lisäsi kielellistä eriarvoisuutta, vähensi mahdollisuuksia käyttää julkisesti muita kieliä kuin venäjää, eikä tähdännyt monikielisyyden ja sen ilmentämän moniarvoisuuden säilyttämiseen. Siksi virolainen älymystö julkaisi 1980 avoimen kannanoton, ns. neljänkymmenen kirjeen. Sen keskeinen huoli oli virolaisen väestönosuuden nopea väheneminen ja erityisesti viron kielen käytön rajoittaminen monella tavalla. Viron kielen suuruus korostui yhteiskunnallisessa kontrastissa.

Väite viron kielen pienuudesta on yhtä aito. Päivittäin on tilanteita, jossa jokin toinen kieli astuu viroa puhuvaa kieliyhteisöä suojaavien rajojen yli. Virolaiset liikkuvat tai asuvat ympäristöissä, joissa säännöt ja sopimukset tulevat muita kieliä puhuvilta. Jokainen joutuu itse tekemään kielelliset valintansa eri tilanteissa. Toimiako ympäristön mallin mukaisesti, ilmoitusten, hintalappujen ja kassapalvelujen kielellä? Voisiko oma ääni ja kieli olla julkisesti esillä myös toisessa ympäristössä? Kuuluuko viro Helsingin kaduilla, metrossa ja K-marketeissa, riippuu jokaisesta virolaisesta itsestään. Kieliyhteisön tai jonkin valtion asukasluku on siinä tilanteessa toisarvoinen. Ratkaisevampaa kuin oletus suuresta tai pienestä kielestä on se, kuinka kukin kielenpuhuja toimii. On luojan lykky, että viro ja suomi eivät ole sellaisia imperiumien kieliä kuin englanti, venäjä, kiina tai arabia. Imperiumin koko ei tee kieltä suureksi, eikä sen puhujaa onnellisemmaksi.

Kokemus siitä, onko viron kieli pieni vai suuri syntyy uudestaan eri tilanteissa. Havaintoa siitä, että oman kielen käyttöympäristö on rajallinen, ei pidä vähätellä. Pitää muistaa, kuinka hienoa on käyttää sitä eri ympäristöissä. Ajatuksen kielen koosta voi sen jälkeen unohtaa. Yhteisön tietoisuus kielen merkityksestä syntyy yksilöiden kokemuksesta.