Keväinen Tallinna sykki toukokuussa 1967 neljän päivän ajan jazzin riemua kansainvälisillä Tallinn ’67 -festivaaleilla. Juhlien kohokohta, amerikkalaisen Charles Lloydin kvartetin esiintyminen osoittautui samalla myös kuoliniskuksi hyvään nousukiitoon päässeelle tapahtumalle.
Tallinnan jazzfestivaalien juuret olivat vuodessa 1949, jolloin paikalliset muusikot alkoivat järjestää yhteisiä kokoontumisia. Festivaalien aktiivinen alkuunpanija ja monivuotinen puuhamies oli Uno Naissoo (1928–1980), joka tunnetaan myös ansiokkaana elokuva- ja iskelmäsäveltäjänä sekä musiikkipedagogina.
Vuodesta 1954 tapahtuma oli järjestetty lähes vuosittain, ja vähitellen mukaan oli tullut esiintyjiä myös muista neuvostotasavalloista. Tallinna saavutti mainetta vireänä jazzkaupunkina. Jazz säilytti elinvoimansa, vaikka poliittinen toimintaympäristö asetti muusikoille omat haasteensa. Virallisten tahojen suhtautuminen alkuperältään amerikkalaiseen musiikkiin oli usein epäluulojen sävyttämää.
Vuoden 1966 festivaali toi Tallinnaan ensimmäiset ulkomaiset esiintyjät: pianisti Jan Johanssonin trion Tukholmasta ja saksofonisti Seppo Rannikon johtaman kvartetin Helsingistä.
Seuraavana vuonna odotukset olivat korkealla. Luvassa oli neljä loppuunmyytyä konserttia Kalevin urheiluhallissa. Virallista hyväksyntää tapahtumalle haettiin painottamalla festivaalin merkitystä neuvostokansojen ystävyyden lujittajana. Ohjelmalehtisessä muistettiin myös mainita, että tapahtuma on omistettu lokakuun vallankumouksen 50-vuotismuistolle.
Kiistanalainen amerikkalaisyhtye
Ohjelmistossa oli yhtä lailla perinteistä kuin moderniakin jazzia. Neuvostojazz oli hyvin edustettuna Baltian tasavalloista aina kaukaiseen Habarovskiin. Monipuoliseen tarjontaan kuului muun muassa big band -musiikkia, laulettua jazzia ja jopa pantomiimia. Nuorin esiintyjä oli 16-vuotias pianisti Tõnu Naissoo, Uno Naissoon poika, jolle festivaalit olivat komean jazzuran lähtölaukaus.
Jan Johansson palasi Tallinnaan tyylikkään saksofonistin Arne Domnéruksen yhtyeen mukana. Muita eturivin ulkomaisia saksofonistivieraita olivat suomalaisen Erik Lindströmin kvintetin Pekka Pöyry ja puolalainen Zbigniew Malysłowski.
Huomionarvoisin asia kuitenkin oli, että festivaaleille saatiin ensi kertaa kokoonpano Yhdysvalloista. Charles Lloydin kvartetti edusti modernia hard bopiin pohjautuvaa, free jazz -vaikutteista tyyliä. Tenorisaksofonisti-huilisti Lloydin lisäksi kokoonpanossa musisoivat pianisti Keith Jarrett, basisti Ron McClure ja rumpali Jack DeJohnette.
Lloydia olivat Tallinnaan suositelleet venäläiset jazzharrastajat, jotka olivat edellisenä vuonna kuulleet nauhan kvartetin Helsingin-konsertista. Yritys kutsua yhtye Tallinnaan, Leningradiin ja Moskovaan oli tuolloin epäonnistunut, sillä amerikkalaiset olivat jo ehtineet palata Suomesta kotimaahansa.
Kutsun Lloydille lähetti festivaalien järjestelykomitean puolesta Heinrich Schultz, Tallinnan kaupungin toimeenpanevan komitean kulttuuriosaston johtaja. Virallista Neuvostoliiton kulttuuriministeriön kutsua yhtyeellä ei ollut. Sopimus esiintymisestä syntyi, vaikka yhtye ei hyötynyt konserttimatkasta taloudellisesti. Hotelli ja ruokailut luvattiin maksaa, mutta matkakuluista piti huolehtia itse.
Tallinnaan saavuttuaan amerikkalaiset saivat huomata, että eivät ole varauksettoman tervetulleita. Lloyd sai kiusakseen kuulla kommentteja Vietnamin sodasta, eikä varmaa tietoa tuntunut olevan siitä, pääseekö yhtye edes esiintymään. Järjestelykomitean esimies Rein Ristlaan ei ollut saanut asiasta mitään kunnollisia ohjeita ylemmältä taholta.
Festivaalien toisena iltana 12. toukokuuta Lloydin yhtyeellä piti olla esiintyminen, joka kuitenkin peruttiin viisi minuuttia ennen lavalle nousua. Odottaminen alkoi jo turhauttaa amerikkalaismuusikkoja. Aikansa kuluksi he pelasivat koripalloa Hirveparkissa. Lloyd alkoi jo epäillä rasismia, olivathan hän ja rumpali DeJohnette tummaihoisia.
”Kuin musiikki olisi avannut portit vapauteen”
Lloydin kvartetti pääsi vihdoin töihin sunnuntaina 14. toukokuuta, festivaalien viimeisenä päivänä. Esiintyminen katsottiin parhaaksi sallia, sillä kansainvälinen skandaali uhkasi. Tietoa yhtyeen kohtelusta oli jo vuotanut ulkomaiseen lehdistöön.
Piinallisen odottamisen kasaama paine purkautui energisenä soittona. Luvattu 20 minuutin esiintyminen venyi lopulta yli 40 minuutin mittaiseksi. Lloyd muisteli esiintymistä 30 vuotta myöhemmin: ”Oli kuin musiikki olisi avannut portit vapauteen, ja yleisölle olisi näytetty tie valoon.”
Äänekkäät suosionosoitukset kestivät yli kahdeksan minuuttia. Ylimääräisiä numeroita ei kuultu, sillä DeJohnetten rummut vietiin pois. Haltioitunutta yleisöä yritettiin hillitä: ”Olkaa hiljaa, käyttäydytte kuin lapset!” Lopulta lavalle tuotiin jousiorkesteri tunnelmaa rauhoittamaan.
Tallinnasta kvartetti siirtyi Leningradiin, jossa vastoinkäymiset jatkuivat. Konsertti ammattiliiton elokuvateatterissa peruuntui, ja tilalle järjestyneen kahvilaesiintymisen jälkeen yhtye ehti täpärästi Moskovan-junaan. Moskovassa amerikkalaiset esiintyivät Yhdysvaltain lähetystön henkilökunnalle ja jammasivat paikallisten muusikoiden kanssa.
Kymmenen päivää Neuvostoliitossa oli yhtyeelle intensiivinen kokemus. Lloyd kertoi Down Beat -lehdelle paluusta Lontooseen konserttikiertueen jälkeen: ”Ruumiimme olivat tulleet perille, mutta sielumme olivat vielä jossain muualla”.
Jäähyväiset kansainvälisille festivaaleille
Lloydin manageri George Avakian luonnehti tuoreeltaan Tallinnan-konserttia ”yhdeksi kvartetin parhaista esiintymisistä koskaan” ja toivoi, että yhtye ”on avannut oven joka pysyy auki”.
Avakianin optimismi osoittautui toiveajatteluksi. Valtaapitävien mielestä vapauden tuulet olivat saaneet puhaltaa Virossa liiankin raikkaasti. Syyttävä sormi osoitti Lloydin yhtyeen lisäksi Voice of America -radioaseman jazztoimittajaa Willis Conoveria, joka oli tullut puolisoineen Tallinnaan nauttimaan rakastamastaan musiikista. Missä hän liikkuikin, ympärillä parveili joukko jazzharrastajia ja ulkomaisia lehtimiehiä.
Conover oli kiusallinen vieras, sillä hän edusti suosittua ja siksi erityisen vaarallista ulkomaista tiedotusvälinettä, jonka toimintaa Neuvostoliitto yritti kaikin voimin häiritä.
Tallinnan jazzjuhlat olivat tulleet tiensä päähän, eikä kansainvälisyydestä enää haluttu puhua. Kuvaavaa oli, että festivaaleilla kuvatusta tv-dokumentista Jazz 67 puuttuvat kokonaan ulkomaalaisten muusikoiden esiintymiset. Heidän saapumisensa Tallinnaan kyllä näytetään – ikään kuin he olisivat olleet paikalla ainoastaan kuuntelijoina.
Virallista kieltoa festivaaleille ei koskaan tullut, mutta myöskään lupaa järjestämiseen ei enää annettu. Syntipukin osan sai Heinrich Schultz, joka menetti paikkansa Tallinnan kaupungin korkeana virkailijana. Seuraavia festivaaleja oli kaavailtu syyskuulle 1968, mutta ajankohta osoittautui tulenaraksi. Tsekkoslovakian miehityksen jälkeisessä kireässä tilanteessa ajatus kansainvälisestä jazzjuhlasta oli Moskovan johtajille kauhistus.
Viron jazzväen toive uusista festivaaleista odotti pitkään toteutumistaan. Tienavaajana toimi opiskelijatapahtuma Tudengijazz, joka järjestettiin ensi kertaa 1982. Kansainvälistä jazzjuhlaa Tallinna sai seuraavan kerran isännöidä 1990. Tällöin järjestettiin ensi kertaa jokakeväinen Jazzkaar, josta on muotoutunut Baltian suurin jazzfestivaali.
Charles Lloyd palasi Tallinnaan 1997, jolloin Jazzkaar kunnioitti 30 vuoden takaisen festivaalin muistoa. Kvartetin kokoonpano oli muuttunut, mutta nostalgiahenki oli vahva. Jazzkaar sai Lloydin vieraakseen myös 2005 ja 2013. 79-vuotias ikämies jatkaa edelleen aktiivista musiikkiuraansa.
Jazzjuhlan kiinnostavat tallenteet
Kevään 1967 jazzjuhla oli onnistunut tapahtuma ja muistelemisen arvoinen vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Neuvostoliiton valtiollisen levy-yhtiön Melodijan julkaisemat kaksi kokoelmalevyä Tallinn 1967 Vol. 1 ja 2 osoittavat ohjelmiston omaleimaisuuden. Levyillä kuultavat kokoonpanot eivät tyytyneet kopioimaan amerikkalaisia esikuviaan, vaan toivat rohkeasti esiin omia ideoitaan.
Kakkoslevyn päättää Lloydin kvartetin esitys Love Song to a Baby. Kvartetin koko konsertin julkaisi lännessä lp-levynä Atlantic-yhtiö nimellä Charles Lloyd in the Soviet Union. Levyn takakannessa on kiinnostava yksityiskohta – valokuvaa yhtyeestä ympäröi sini-musta-valkoraidallinen reunus.