Julkaistu: 9. syyskuuta 2007

Tuglaksen tuli palaa paikallisseurassakin

Kaisu Lahikainen

Palattuani perheen kanssa kotikaupunkiimme Lappeenrantaan olin jo jonkin aikaa miettinyt mahdollisuutta Viro-toimintaan. Joitakin keskusteluja pidemmälle en ollut silti päässyt. Luontevimmalta tuntui ajatus, että Viro-toiminta voisi olla yhteydessä Tuglas-seuraan, jonka jäsen olin ollut seuran perustamisvuodesta alkaen.

Istuin alkuvuodesta 1988 työhuoneessani Karjala-lehden toimituksessa, kun lehden pitkäaikainen avustaja, opetusneuvos Saul (Sakke) Nieminen pisti päänsä ovesta ja sen pitemmittä puheitta tokaisi: Eiköhän nyt perusteta se Tuglas-seura! Olimme varmaan puhuneet asiasta aikaisemminkin, mutta Saken reipas ehdotus sai saman tien pohtimaan käytännön järjestelyjä.

Niin sitten Lappeenrannan Tuglas-seura perustettiin tammikuussa 1989. Se oli paikallisseuroista ensimmäinen. Aluksi toimittiin valtakunnallisen Tuglas-seuran alaosastona.

Myönteisyyttä ja kiinnostusta

Otimme keväällä 1988 yhteyttä Tuglas-seuraan, jossa ideaamme suhtauduttiin myönteisesti, vaikka ehkä oltiinkin aluksi hiukan yllättyneitä. Saimme luvan perustaa Tuglas-osaston, ja sen muoto ja toimintamallikin jätettiin päätettäväksemme. Vuosi 1988 meni suunnitellessa ja miettiessä, miten lähteä liikkeelle. Vuoden 1989 alussa ilmoitimme paikallisissa lehdissä ja radiossa, että Virosta kiinnostuneet kutsutaan 11.1. kokoukseen pohtimaan Tuglas-seuran alaosaston perustamista. Työnantajani Karjalan Kirjapaino lupasi toimituksen tilat tätä kokousta varten. Karjala-lehden toimitus oli aivan alussa myös johtokuntamme kokouspaikkana.

Lappeenrannassa ja lähikunnissa Viro-toiminta herätti kiinnostusta. Seuran jäseniä oli paikkakunnalla joitakin jo ennestään. Kokoukseen tuli 32 henkilöä, jotka yksimielisesti päättivät perustaa Friedebert Tuglas -seuran Lappeenrannan alaosaston. Puheenjohtajaksi valittiin Sakke Nieminen ja sihteeriksi Kaisu Lahikainen. Alkuun ei aiottu rekisteröityä, mutta pian päätettiin laatia omat säännöt ja virallistaa seuran toiminta. Se oli tarpeen myös toiminta-avustusten anomista varten. Alusta alkaen alaosastomme toimintaan tuli ihmisiä, joilla oli monenlaisia yhteyksiä Viroon työnsä tai muiden sidosryhmiensä kautta. Aloitimme heti alkuun yhteistyön muiden paikallisten toimijoiden kanssa. Emoseura on alusta alkaen ollut erinomainen tuki ja turva, jolta olemme saaneet hyviä ideoita mutta myös konkreettisesti esiintyjiä. Lähes kaikki seuran vakituiset työntekijät ovat käyneet Lappeenrannassa esitelmöimässä.

Toiminta käynnistyi vilkkaana. Keväällä aloitettiin ystävyystoiminta Hiidenmaan Aino Kallas -seuran kanssa, kesällä päästiin matkalle Hiidenmaalle, ja vastavierailu toteutui jo samana syksynä. Kesällä järjestettiin setukaisryhmä Sõsarõn esiintyminen ja marraskuussa pidettiin oma Martinpäiväntilaisuus hanhilounaineen ja myyjäisineen. Siellä esiintyi osa Kihnumoa-yhtyeestä, joka oli vierailemassa Martin markkinoilla Helsingissä.

Sakke Nieminen ehti toimia puheenjohtajana vain kevääseen 1990, jolloin hän kuoli äkillisesti. Varapuheenjohtajaksi valittu Aune Hikipää tuli puheenjohtajaksi, jota tointa hän hoiti hyvin ja taitavasti vuoteen 2003 saakka. Seuramme pitkäaikaisia sihteereitä ovat olleet Heli Hartikainen ja Riita Pärtel. Viime vuosina olemme pyrkineet kierrättämään ehkä työläiksi koettuja sihteerin ja rahastonhoitajan tehtäviä.

Miten teemme Viroa tunnetuksi?

Lappeenrannan Tuglas-seuran toiminta on perusteiltaan pysynyt samankaltaisena koko toiminta-ajan. Olemme pyrkineet siihen, että kesää lukuun ottamatta järjestämme tapahtuman kerran kuussa. Suunnilleen kerran vuodessa järjestetyt matkatkin ovat sijoittuneet usein loppukevääseen tai alkusyksyyn.

Esitelmät Viron yhteiskunnasta ja kulttuurista sekä Viron ja Suomen suhteista ovat olleet helppoja järjestää, ja niiden pitäjien löytämiseksi olemme saaneet paljon apua emoseuran ohjelmasta. Usein – varsinkin aiemmin – Helsingissä esitelmöinyt asiantuntija on edellisenä tai seuraavana päivänä käynyt Lappeenrannassa. Nykyisin monet virolaiset esitelmöijät ovat niin kiireisiä, että he pistäytyvät vain pikimmiltään Helsingissä, eikä maakuntamatkailuun jää enää aikaa. Toki meillä on ollut omiakin ideoita, ja esitelmöijiä on käynyt mm. yhteistyöpaikkakunniltamme Rakveresta, Hiidenmaalta ja Tartosta. Yleisöä eniten kiinnostaneet esitelmät ovat käsitelleet Viron luontoa ja itsenäisyyden palautumisen ajan yhteiskunnallisia muutoksia.

Näyttelyitä ja konsertteja olemme järjestäneet vähemmän. Näyttelyille ei aina ole helppoa löytää paikkaa, mutta esimerkiksi Lappeenrannan maakuntakirjasto on ollut hyvä yhteistyökumppani pienimuotoisten näyttelyiden järjestämisessä, joista viimeisin oli virolaisten exlibristen näyttely tänä keväänä. Lappeenrannan käsityömuseossa 1998 esillä ollut Tuglas-seuran kiertonäyttely virolaisista kansallispuvuista on hyvä esimerkki paikallisten Tuglas-seurojen yhteistyöstä, samoin Setumaan tsasounat -valokuvanäyttely, jota ortodoksiseen seurakuntasaliin ripustaessamme keikuimme korkeilla tikkailla katonrajassa huimausta vastaan tapellen.

Varsinaisia konsertteja on näiden 18 vuoden aikana ollut vain muutama, mutta musiikkia on kuultu monen tilaisuuden yhteydessä. Usein se on ollut kansanmusiikkia ja -tanssia, joka on tuntunut kiinnostavan yleisöä. Suurimpia hankkeita oli Helmine-kuoron tuottaminen Mikitamäeltä Lappeenrannan kaupungin Kalevala-juhlaan vuonna 1999, jolloin yli 500 ihmistä innostui setolaulusta. Toisentyyppinen mutta yhtä kiinnostava oli tilaisuus, jossa Juhan Maiste kertoi Tallinnan vanhimmista rakennuksista ja Priit Pedajas soitti kitaraa Etelä-Karjalan museossa syksyllä 1994. Erittäin hauskaa oli myös kuunnella pari vuotta sitten vuosikokouksen yhteydessä Kulle Raigin kertovan Georg Otsista, Georg Ots -yhtyeen säestäessä hänen esitelmäänsä.

Silloin tällöin olemme avustaneet muita tapahtumajärjestäjiä: Vöökudujad Kadrinasta tulivat esiintymään Lappeenrannan Linnoituksen yöhön 2005 ja tämänkeväisessä Ugrijuhlassa Imatralla oli mukana laulajia Helmisestä ja Tsibihärblaseq-ryhmästä Setumaalta. Heidän tulonsa sai aikaan vähäistä paniikkia: esiintymiset olivat Imatralla ja majoitukset pääosin 30 kilometrin päässä Lappeenrannassa, eikä suunniteltu omalla bussilla tulo onnistunutkaan. Niinpä ne Tuglas-seuran aktiivit, joilla ei ollut muuta tekemistä helatorstaiviikonloppuna, sahasivat omilla ja lainatuilla autoilla kaupunkien väliä.

Seminaarit, joissa on laajemmin kerrottu Virosta, ovat yleensä olleet onnistuneita sekä ohjelmaltaan että yleisömäärältään. Tarttolaiset Elias Lönnrot -seuran edustajat kävivät Lappeenrannassa vuonna 1992 aiheenaan Viron ja Suomen välisen kanssakäymisen historia ja nykypäivä. Mitä kuuluu Viro – Kuidas elad Eesti? -seminaari liittyi seuramme 10-vuotisjuhlintaan 1999 ja Etelä-Viroa Etelä-Karjalassa -seminaarissa vuonna 2005 selvitettiin laajasti Etelä-Viron asukkaiden setujen ja võrulaisten alkuperää, historiaa ja nykytilannetta.

Yhteistyökumppaneita Hiidenmaalta ja Rakveresta

Seuramme varhaisimpia yhteistyökumppaneita Virossa oli Hiidenmaalla toiminut Aino Kallas -seura, Elias Lönnrot -seuran alaosasto. Museonjohtaja Urmas Selirand saattoi erilaisten onnellisten sattumien kautta yhteydenpidon alkuun jo keväällä 1989. Hiidenmaan ystävyysmatkat olivat hienoja kokemuksia. Itse olin ensimmäistä kertaa Hiidenmaalla 1991 – se oli jo kolmas seuramme ystävyysmatka saarelle. Erityisen vaikuttavaa oli runsaiden hiidenmaalaisten tarinoiden, majoittajien lämpimän ystävyyden ja Kassarin katajien lisäksi se, että tuolla kertaa ryhmässämme oli seuramme johtokunnan jäsen Osmo Meilahti, jonka sukujuuret olivat Hiidenmaalla, mutta joka koskaan sitä ennen ei ollut käynyt siellä.

Jo syksyllä ensimmäisen matkan jälkeen, lokakuun lopulla 1989, 20 Aino Kallas -seuran jäsentä tuli vastavierailulle Etelä-Karjalaan – omalla bussilla Leningradin kautta. Odottelimme sovitussa tapaamispaikassa neljä–viisi tuntia, sillä hiidenmaalaiset olivat tulleet Leningradiin juuri silloin kun sillat oli yöllä nostettu ylös, eivätkä olleet päässeet jatkamaan matkaa. Muutaman päivän ohjelma oli tiukka: tehtiin kierros Etelä-Karjalassa sekä tutustuttiin vieraiden toivomuksesta seurakunnan ja pankin toimintaan. Muutaman seuraavan vuoden ajan vierailimme vuosittain Hiidenmaalla, ja sieltä tuli vastavierailuja meille. Hiidenmaalainen Arvo Haav suunnitteli seuramme logonkin, joka on edelleen käytössä.

Välillä yhteydenpito harveni, matkoja ei juuri tehty, Aino Kallas -seurankin toiminta hiipui, mutta Urmas kävi aina silloin tällöin, esim. vuonna 1998, Lappeenrannassa esitelmöimässä. Hiidenmaan matkailuakaan ei ole kokonaan unohdettu. Viimeksi kaksi vuotta sitten seuramme teki taas matkan Hiidenmaalle – siitä poikikin museoamanuenssi Helgi Põllon tulo Lappeenrantaan esitelmöimään hiidenmaalaisista käsityö- ja muista perinteistä seuramme vuosikokouksessa 2006.

Rakvereläisiin tutustuimme ensi kertaa Tuglas-talkoiden yhteydessä vuonna 1992. Muutama seuramme jäsen oli muiden tuglasseuralaisten kanssa Rakveressa pystyttämässä leikkipuistoa Kaurin koulun pihamaalle. Samalla he saivat osallistua komeaan kulttuuriohjelmaan. Rakvere on pysynyt monella tapaa aktiivisen yhteydenpidon kumppanina. Heti alussa seuramme puheenjohtaja, kirjastotoimenjohtaja Aune Hikipää loi yhteistyösuhteet Rakveren kirjastoon, ja sieltä oli Lappeenrannassa seuramme stipendiaattina kirjastonhoitaja. Vierailut kirjastojen kesken jatkuvat edelleen. Lisäksi Aune Hikipää sai aikaan sen, että Lappeenrannan kirjastoauton vaihdon tultua ajankohtaiseksi se lahjoitettiin Rakvereen, kunhan se oli ensin maalattu sopivan väriseksi. Nykyinen auto onkin valmiiksi sini-musta-valkoinen. Rakveren suunnasta yhteistyön aktiiveja olivat Raivo Riim ja Rein Sikk. Raivo kävi Tuglas-seuramme tukemana myös silloisen Lauritsalan ala-asteen rehtorin puheilla, ja tuloksena oli pitkään jatkunut ystävyyskoulutoiminta, jonka rakverelaisena osapuolena oli Rakvere Linna Algkool.

Muutaman vuoden takaista Jõulupiduamme tähditti ja tahditti Kungla-yhtye Rakveresta – siinä panivat jalalla koreasti niin lapset kuin aikuisetkin. Samaa leikin ja tanssin iloa koimme seuraavana vuonna 2004 Rakveren matkallamme Raivon ja kunglalaisten seurassa. Hauskuutta oli myös kunglalaisten tullessa Lappeenrantaan pikkujoulujuhlamme esiintyjiksi, ainakin minulla. Ajoin elämäni ensimmäistä kertaa pikkubussia ja hain heidät iltapimeällä Katajanokan terminaalista Lappeenrantaan. Autossa ei ollut liiemmin tavaratiloja, mutta basso ja pyykkilauta mahtuivat laukkujen ja kassien sekaan. Laulua ja naurua piisasi pitkin matkaa, eikä ajomatka – yhteensä 500 kilometriä – tuntunut palatessa yhtään niin pitkältä kuin yksin Helsingin suuntaan körötellessä.

Tuglas-seuramme oli aloitteentekijänä, kun Lappeenrannan ja Rakveren kaupunki solmivat ystävyyskaupunkisuhteet 1994. Seuramme edustus oli mukana Rakveren 700-vuotisjuhlissa vuonna 2002, samoin kuin Suomi-päivillä toukokuussa 2005.

Viron-matkailua ja matka-aiheita kotimaassa

Viron-matkat ja matkailutiedon jakaminen ovat olleet tärkeä osa Lappeenrannan Tuglas-seuran toimintaa. Matkat on pidetty avoimina kaikille kiinnostuneille ja matkanjärjestäjäksi on aina otettu paikallinen matkatoimisto. Onnistuneiden matkojen jälkeen on seuran jäsenmäärä aina vähän kasvanut. Pienessä kaupungissa on ollut myös tarpeen tehdä yhteistyötä muiden yhdistysten ja seurojen kanssa. Mainioita matkoja ovat olleet muun muassa Lappeenrannan Killan kanssa vuonna 2004 tehty Virumaan ja Narvan matka, jonka aikana tutustuttiin Juhan Maisten opastamana niihinkin kartanoihin, jotka tavallisesti eivät ole yleisölle avoinna, sekä 1994 kulttuurikeskus Kiurun ja valtakunnallisen Tuglas-seuran kanssa toteutettu matka Aino Kallaksen jalanjäljille Viipuriin, Pietariin, Tallinnaan, Hiidenmaalle ja Kassariin, erikoisasiantuntijana Kai Laitinen.

Ehkä erikoisimpia oli marraskuussa 1991 tehty kulttuurimatka Tarttoon. Luvattu bussi ei päässytkään bensiinipulan vuoksi tulemaan meitä vastaan Tallinnan satamaan. Kyydin tarjoajia kyllä oli, ja ajelimme sitten pienen ryhmämme kanssa Tarttoon kahdella autolla, pikkubussilla ja epävirallisella taksilla, joiden kuljettajista emme olleet aivan varmoja, vievätkö he meidät tosiaan sinne minne pitääkin. Perille kuitenkin päästiin, joskin aamupuolella yötä. Seuraavien päivien kiinnostavat teatteriesitykset saivat menomatkan hankaluudet unohtumaan, ja paluu sujui huomattavasti luistavammin vuorobussin kyydissä. Omat vahvimmat muistoni matkasta liittyvät 9-vuotiaaseen poikaani, joka laivalla maisteli innokkaasti simpukoita ja makasi koko viikonlopun hotellin sängyssä vatsataudin kourissa.

Matkailu on ollut aiheena myös yleisöä kiinnostava. Erilaisia Viron-matkojen mahdollisuuksia ovat esitelleet niin matkatoimistojen kuin Tuglas-seurankin edustajat. Tavallisesti yleisöä on ollut meitä ilahduttaneet 40-50 henkilöä. Koska seuramme aktiivit Tuija Aartolahti ja Jukka Pulli ovat matkustelleet paljon Virossa omin päin, ajattelimme keväällä 2005 pitää pienimuotoisen jäsentilaisuuden omatoimimatkailusta. Tapamme mukaan ilmoittelimme lyhyillä puffijutuilla lehdissä ja radiossa – ja hämmästyimme, suorastaan järkytyimme, kun perinteisen tilaisuuspaikkamme, Lappeenrannan maakuntakirjaston musiikkisalin istuimet loppuivat kesken jo neljännestunti ennen tilaisuuden alkua. Tavallisestihan sitä itse norkoilee ovella ja koettaa nykiä hihasta mahdollisia kuulijoita täyttämään salia, jotta ainakin toivottu 20-30 henkilön yleisömäärä tulisi täyteen. Tilaisuus alkoi, ja koko ajan vain lappoi lisää väkeä sisään. Kirjaston henkilökunta pyöritteli päätään kun sallittu yleisömäärä alkoi pahasti ylittyä. Oma joukkomme seisoi seinänvierillä, ja aina vain tuli ihmisiä. Alustukset kuunneltiin, mutta sitten alkoi tulvia kysymyksiä ja omia kokemuksia. Ilta oli kiinnostava, joskin jo melkein kaoottinen. Suunnitelmissa on uuden, isomman matkailutapahtuman järjestäminen, mutta tuleeko silloin väkeä? Vieläkään ei osaa arvata, mikä ja milloin yleisöä vetää.

Arvaamaton yleisö itkettää ja naurattaa

On joitakin tapahtumia, joista ei aikoinaan tiennyt, nauraako vai itkeä. Jälkeenpäin on enemmän naurattanut. Joka vuosi johtokunnan suunnitellessa uusia tapahtumia Aune tai minä tulemme sanoneeksi: mitenkäs olisi dokumenttielokuvafestivaali? Johtokuntamme jäsenet, jotka eivät tuolloin olleet mukana, ovat saaneet kuulla marraskuussa 1996 järjestetystä festivaalistamme kyllästymiseen saakka. Idea oli hieno: virolais-venäläis-suomalainen dokumenttielokuvien pienoisfestivaali. Apunamme ja tilaisuuden juontajana toimi itse Mark Soosaar valtavine tietoineen ja verkostoineen; valtakunnallinen Tuglas-seura tuli monella tapaa tueksemme, apurahakin saatiin. Tapahtumamme teemana oli Menneisyys, kansa, nykyaika.

Mukaan oli saatu paikallisten elokuvaharrastajien ja filmi- ja videokuvaajien järjestöt, ikään kuin yleisöä varmistamaan. Oli kutsuttu kiinnostavia filmintekijöitä: Viroa edustivat Mark Soosaar, Mati Põldre ja Andres Sööt, Venäjää Igor Alimpijev ja Vitali Manski sekä Suomea Arvo Ahlroos ja Jaakko Virtanen. Läheteltiin kirjeitä, puhuttiin puhelimessa, laadittiin kutsuja Venäjälle, neuvoteltiin Soosaaren kanssa moneen otteeseen.

Dokumenttielokuvien festivaali oli varsin hyvin saanut etukäteen palstatilaa paikallisessa mediassa. Ohjelma oli erittäin kiinnostava, juontaja mainio, Lappeenrannan ylioppilastalon sali moderni. Mutta yleisöä oli Lappeenranta-aiheisten dokumenttien esitystä lukuun ottamatta viitisen ihmistä. Eivätkä paikallisten kuvaajien tekemät dokumentitkaan kiinnostaneet kuin noin 20 ihmistä. Urheasti toistelimme toisillemme, että onhan yleisön laatu tärkeämpää kuin määrä. Jälkeenpäin olemme pohtineet monta vuotta, mikä meni vikaan. Vai olimmeko vain aiheinemme ja dokumentteinemme edellä aikaamme? Mark Soosaar tosin sanoi, että festivaalin nimi ei ollut oikein vetävä. ”Jos olisitte järjestäneet tapahtuman, jonka nimenä olisi ollut Seksiä ja shamanismia, yleisömäärä olisi voinut olla toinen”, hän vihjaisi ja lupasi olla käytettävänä, jos sellainen järjestettäisiin.

Eesti kohvikista jõulupiduun

Heti 1990-luvun alussa huomasimme, että Etelä-Karjalassa asuu aika lailla virolaisia. Kutsuimme heitä lehdissä Eesti kohvik -tapaamistilaisuuteen. Sinne tulikin parikymmentä seudulla asuvaa virolaista tai viroa puhuvaa inkerinsuomalaista, joiden kanssa tapasimme vuoden verran Eesti kohvik -tilaisuuksissa kerran kuussa. Sittemmin tästä joukosta muodostui oma seuransa Eesti Selts. 90-luvulla toiminta seudun virolaisten kanssa oli hyvinkin tiivistä: vuosittain järjestettiin Suve avamine nyyttikesteineen ja saunoineen sekä virolaisten joululaulujen ilta, josta vuosikymmenen lopussa muodostui virolainen joulujuhla, Jõulupidu. Kerran meillä oli laskiaistilaisuuskin. Virolais-suomalaista keskustelukerhoa on Eesti kohvikin jälkeen kokeiltu pariin otteeseen: ensimmäisellä kerralla 90-luvun lopulla se toimi aika pitkään aktiivisesti perhekahvilan muodossa, mutta 2000-luvun alkuvuosina kuihtui jo parin yrityksen jälkeen.

Nykyisin kokoonnumme Jõulupiduun yhdessä virolaisten kanssa: syömme verimakkaraa ja hapankaalia, seuraamme Virosta tulleiden soittajien ja laulajien esityksiä, laulamme ja tanssimme mukana. Samoin Viron itsenäisyyspäivän juhlaan kutsumme seuraan kuulumattomat virolaiset sähköpostitse mukaan. Itsenäisyyspäivän vieton muodot ovat vaihdelleet 2000-luvulla: juhlallisin tilaisuus oli Skinnarilan hovissa, yleisömäärältään vaikuttavin oli lähes täydessä elokuvateatterissa, jossa katsottiin Nimet marmoritaulussa, ja kotoisin tämänvuotinen maljannosto ja leikekirjan katselu Aune Hikipään luona.

Jäsenmaksupalautus ja talkootyö

Miten paikallinen Tuglas-seura saa toimintavaroja? Ehdottomasti tärkein tulonlähde meille on emoseuran jäsenmaksupalautus, joka on huomattava: ¾ jäsenmaksusta. Samalla säästymme vaivalloiselta jäsenmaksujen keräämiseltä. Palautuksen osuus on vielä vuosien kuluessa kasvanut, joten on syytä olla todella kiitollinen. Toinen päätulolähde on Lappeenrannan kaupunginhallituksen avustus, jonka saamme Viron ystävyysseurana, ja joka aikanaan liittyi Rakveren ja Lappeenrannan ystävyyskaupunkisopimukseen. Satunnaisia apurahoja olemme saaneet muualtakin.

Lamavuosina kaupungin toiminta-avustus lakkasi ja jouduimme kehittelemään erilaisia varainhankintakeinoja. Silloin suositut kirpputorit toivat meille tarpeellista toimintarahaa, kunhan vain aktiiviset naiset jaksoivat seisoa torilla. Joskus ovat matkat ja retketkin tuottaneet, mutta päämääränä on ainakin nollatulos.

Erilaiset yhteistyötahot jakavat kustannuksia, kun tilaisuuksia ja tapahtumia järjestetään yhdessä. Silloin tietysti Tuglas-seuran näkyvyys vähenee, mutta tilaisuus saattaa olla suurempi ja näyttävämpi kuin yksin toimittaessa.

Talkootyö ei näy talousarviossa eikä tilinpäätöksessä, mutta se lienee tärkeimpiä tapoja, joilla monet tilaisuudet yleensä tulevat mahdollisiksi. Majoitus ja kuljetus ovat erityisen tärkeä talkootyön muoto, joka varsinkin alkuvuosina oli itsestäänselvyys. Kuudenkymmenen jäsenen seura majoitti 30 virolaisen ryhmän – liioittelen tässä vain aivan vähän. Nykyisin meillä on jo mahdollisuus sijoittaa yksittäinen esitelmöijä edulliseen majapaikkaan, jos hän ei satu olemaan jonkun tuttu. Majoittamisesta on syntynytkin monia tuttavuus- ja ystävyyssuhteita, jotka edelleenkin jatkuvat.

Jokaisella paikallisella Tuglas-seuralla on omat toimintamallinsa, omat vahvuutensa ja ongelmansa. Yhteistä meillä on palava kiinnostus Viroa kohtaan, halu tehdä virolaista kulttuuria tunnetuksi omalla kotiseudulla, matkustella Virossa ja viedä muita kiinnostuneita mukaan. Yhteistä on myös kiinteä yhteistyö emoseuran kanssa, joka todella emon tavoin pitää meistä huolta. Paljon olisi ideoita, paljon mahdollisuuksia esimerkiksi paikallisseurojen väliseen yhteistyöhön, mutta niin kauan kuin ainakin Lappeenrannan Tuglas-seuran johtokunnan enemmistön kohdalla työ häiritsee Viro-kutsumusta, on tyydyttävä siihen, mitä rajalliset aika ja voimat mahdollistavat.


Tuglas-seuran jäsenlehti 4/2007


Lue myös


Riho Laurisaar

Eesti on My Mind

Eesti on My Mind on Ville Hytöneni päevaraamat, kus peategelaseks on tema ise ja kõrvaltegelasteks postkaardid Tallinnast ja hiljem Eesti kolgastest. Sekka eksivad pildikestesse Eesti kultuuritegelased…
subject

Paloja Viron historiasta
Heikki Rausmaa

Apua yli Suomenlahden

Suomalalais-virolaisella yhteistyöllä on pitkät juuret. Suomessa olemme tottuneet ajattelemaan, että Suomi suurempana maana on ollut antavana osapuolena ja Viro saajana. Näin useimmiten on ollutkin, mutta…
subject

Riho Laurisaar

Helsinki-Tallinn Express

Eestlasest soomlaseks muutunud Antto Terras kirjutab raamatuid seepärast, et mitte kunagi enam kaubakeskustes sulisid taga ajada. Seda jõudis ta Helsingi Stockmannis teha 18 aastat. Ja ta tegi seda tööd,…
subject