Vareda on kirja nuorista ja nuorille, ja miksei myöskin vanhemmille, jotka helposti menettävät yhteyden teini-ikäisiin lapsiinsa ja ovat täysin tietämättömiä nuoren sielua ja mieltä riivaavasta tunteiden sekamelskasta. Teoksen päähenkilö, 16-vuotias Johannes, elää juuri tällaisessa tunnekaaoksessa. Kesä yksinäisessä ja aavistuksen pelottavassa Varedan pikkukylässä ei vie tilannetta parempaan suuntaan, vaan pikemminkin vahvistaa pettymyksen tunteita. Johannes on pettynyt vanhempiinsa, itseensä ja mentoriinsa, joka kuoli eikä ehtinyt antaa Johannekselle tästä maalaamaansa muotokuvaa. Pettymyksen tunteet eivät ponnahda pintaan traagisina vuodatuksina tai marttyyrimaisena itsesäälinä, vaan ne jäytävät päättymättöminä jossain taustalla. Johannes ei pohdi tai analysoi raskaita ajatuksiaan valmiiksi saakka, vaan antaa niiden tulla ja toisinaan myös mennä. Aivan kuten elävässä elämässä muutenkin tehdään, ja aivan kuten virolaiset miehet tekevät. (Ja ehkä myös suomalaiset miehet.) Miehet eivät itke, surkuttele eivätkä valita. Tällä asenteella poikien on annettu kasvaa ja aikuistua sukupolvesta toiseen. Ajatusten puolitiehen jääminen tuntuu aika ajoin häiritsevältä. Lukija haluaisi tietää enemmän, mitä päähenkilö ajattelee tai muistaa. Mutta taas kerran, näinhän elämässäkin on: epämukavia muistoja on parempi olla muistelematta jokaista yksityiskohtaa myöten.

Taidehistoria ja antiikin ajan taide ovat joka tapauksessa paljon turvallisempia ajattelemisen aiheita. Johannes mietiskelee taiteilijoita ja taideteoksia, analysoi auringon ja varjon leikkiä puutarhassa ja koettaa vangita sävyt omiin töihinsä, koska on pyrkimässä taidekouluun. Taidemaailmaan tehtävät sivupolut tuovat teokseen kiinnostavan ja sivistävän sivumaun.

Kirja olisi jossain määrin masentava, ellei Johannes lopulta rakastuisi. Lukijana en mitenkään ymmärrä, mikä näitä kahta ihmistä yhdistää, mutta juuri niinhän nuoruuden rakkauksien kanssa tapaa olla. Nuori ihminen rakastuu, koska tarvitsee rakastumista. Ja kahden nuoren miehen välinen ehdoton rakkaus on kaunista. Lukijalle tosin näytetään vain suhteen alku, mutta se on puhtoisuudessaan todella suloinen. Se ikään kuin ravistelee Johanneksen hereille horroksesta, johon hän on itsensä sulkenut, ja auttaa häntä pääsemään perille omasta itsestään. Jos ajattelemme Viroa, niin missään Varedan tapaisessa kylässä ei varmasti edelleenkään ole kovin tavanomaista rakastaa samaa sukupuolta olevaa kumppania avoimesti ja häpeilemättä.

Sven Mikserin Vareda onkin siinä mielessä merkittävä teos, että kahden nuoren miehen välinen rakkaus kuvataan yhtä yksinkertaisena, luontevana ja kauniina kuin rakkaus eri sukupuolten välillä.

Entisenä kirjallisuudenopettajana toivon, että Vareda raikastaa omalta osaltaan edes hieman virolaisten koulujen pakollisen kirjallisuuden luetteloa, josta yhä edelleen löytyvät Ferenc Molnárin Koulupoikia ja Silvia Rannamaan Kadrin päiväkirja.