Julkaistu: 10. tammikuuta 2005

Viro ja vuoden 1905 vallankumous

Heikki Rausmaa

Venäjän keisarikunnan hajoamista enteilevät, vuoden 1905 vallankumouksen nimellä tunnetut levottomuudet saivat Suomessa ja Virossa varsin erilaiset muodot. Viron tapahtumia ei Suomessa yleisesti juurikaan tunneta. Vuosi 1905 kuitenkin vaikutti monella tapaa Viron itsenäistymiskehitykseen ja sotienvälisenkin ajan poliittiseen historiaan.

Tapahtumien taustaa

Venäjän keisarikunnassa saatettiin voimaan elinkeinovapaus 1860-luvulla, joka samoihin aikoihin aloitetun rautateiden rakentamisen kanssa loi edellytyksiä maan teollistumiselle. Rautatie Paldiskista Tallinnan kautta Pietariin valmistui 1870 ja kuutta vuotta myöhemmin pääsi junalla jo Tallinnasta Tarttoon. Teollistuminen oli nopeaa ennen kaikkea suurissa kaupungeissa ja tämän seurauksena myös niiden väkiluku nousi voimakkaasti. Esimerkiksi Tallinnassa oli 1871 n. 30 000 asukasta, mutta 1900-luvun alussa jo yli 100 000. Kasvavan teollisuustyöväestön palkat olivat matalat, asunto-olot kurjat ja kehittymättömän suojalainsäädännön vuoksi työntekijöiden oikeusturva oli olematon. Tämä aiheutti laajaa tyytymättömyyttä kaupungeissa, eikä levottomuuksien aiheita puuttunut maaseudultakaan. Virossa maaorjuus poistettiin jo 1810-luvulla, mutta vasta 1860-luvulta eteenpäin alkoi talonpoikien viljelemää maata siirtyä heidän itsensä omistukseen. Vielä 1900-luvun alussa oli kuitenkin pääosa maaseudun asukkaista tilatonta väkeä ja koko Viron alueen asukkaista tilaton väestö muodosti noin puolet. Monilla tilansa omaksi lunastaneillakin oli taloudellisia vaikeuksia ja suuria velkoja kartanoille. Kolmas tyytymättömien ryhmä oli kansallismielinen, vironkielinen sivistyneistö. Saksalaiset ja venäläiset pitivät hallussaan hallinnollisia virkoja ja 1800-luvun lopun venäläistämistoimet ahdistivat pahoin virolaiskansallista liikettä. Koska Virossa saksalaisen aatelin käsiin oli keskittynyt sekä taloudellinen että paikallistason hallinnollinenkin valta, kohdistui kaikkien edellä mainittujen ryhmien tyytymättömyys juuri saksalaisiin.

Yleisen tyytymättömyyden kanavointiin ei ollut laillista tietä, sillä poliittiset puolueet olivat ennen vuotta 1905 kiellettyjä. Erilaisia ryhmittymiä kuitenkin syntyi, vaikka niiden oli vaikeaa toimia julkisesti. Yksi tällainen ryhmittymä kokoontui maltillista vasemmistolaisuutta edustavan Teataja-lehden ympärille Tallinnaan. Lehden päätoimittajana toimi Konstantin Päts. Yhteistyössä venäjänkielisten vasemmistolaisten kanssa ryhmän onnistui voittaa saksalaiset Tallinnan paikallisvaaleissa ja tämän myötä Pätsistä tuli Tallinnan apulaiskaupunginjohtaja vuonna 1904.

Vuoden 1905 vallankumous

Muuallakin Venäjän valtakunnassa kärsittiin samantyyppisistä ongelmista kuin Virossa ja monin paikoin epäkohdat olivat paljon räikeämpiäkin kuin Virossa. Venäjän hallitus tiedosti laajan tyytymättömyyden olemassaolon, mutta ei kyennyt tai halunnut poistaa sen syitä. Vuonna 1904 Venäjä julisti sodan Japanille ja voitokkaan sodan uskottiin kohentavan keisarin ja hallituksen kolhiutunutta arvovaltaa. Voitokas sota olisi tämän voinut tehdäkin, ainakin väliaikaisesti, mutta kaikkien yllätykseksi voiton sijasta sota muodostui Venäjälle sotilaalliseksi nöyryytykseksi. Tämä on viimeinen pisara ja yleinen tyytymättömyys purkautui mielenosoituksiksi. Tammikuussa 1905 sotaväki avasi Pietarissa tulen mieltään osoittavaan väkijoukkoon ja tämä ns. Pietarin verisunnuntai aiheutti vastalauselakkojen ja levottomuuksien aallon. Virossakin maan alla toiminut sosialistien johto päätti järjestää myötätuntolakkoja Pietarin tapahtumien johdosta. Lakot jatkuivat niin Virossa kuin muuallakin Venäjällä koko vuoden 1905. Niihin liittyneet mielenosoitukset päättyivät usein sotaväen ja mielenosoittajien välisiin yhteenottoihin, mm. Tallinnassa 29.10. sai surmansa n. 90 ja haavoittui lähes 200 henkeä. Väkivaltaisuudet levisivät myös maaseudulle, jossa hyökkäyksen kohteiksi joutuivat saksalaisten kartanot. Vuosina 1905–1906 Baltiassa hävitettiin 184 kartanoa, joista 44 oli Viron kuvernementissa. Liivinmaalla tuhot olivat Viroakin suuremmat ja kartanoiden lisäksi siellä hävitettiin mm. 18 kirkkoa. Osa saksalaisista pakeni terroria kaupunkeihin, osa taas ryhtyi aktiivisesti puolustamaan omaisuuttaan perustamalla aseellisia suojajoukkoja, joita kutsuttiin nimellä Bürgerwehr.

Pilapiirros Jaan Tõnissonista

Jaan Tõnisson joutui puolustautumaan monia eri tahoja vastaan.
K. A. Hindreyn pilakuva vuodelta 1905

Lokakuussa 1905 levottomuudet Venäjällä huipentuivat yleislakkoon, joka pakotti keisarin myönnytyksiin. Hän julkaisi 30.10. manifestin, jolla taattiin kansalaisille mm. puhe-, yhdistymis- ja kokoontumisvapaus. Myös monet valtakunnan reuna-alueiden venäläistämistoimenpiteet peruutettiin. Suhtautuminen manifestiin jakoi liikehdintään osallistujat kahteen leiriin: maltilliset katsoivat tavoitteet saavutetuksi, radikaalit sen sijaan halusivat jatkaa vallankumousta. Sosialistien tavoitteena oli koko keisarivallan kumoaminen ja kiihkeimmillä kansallismielisillä Viron autonomia tai jopa poliittinen itsenäisyys. Koska yhdistymisvapaus oli saavutettu, alettiin perustaa myös Viroon poliittisia puolueita, mm. Tartossa Eesti Rahvameelne Eduerakond -puolue Jaan Tõnissonin johdolla. Tõnisson järjesti Tartossa 10.12. suuren kokouksen, johon kutsuttiin Viron kuntien ja eri järjestöjen edustajat. Kahdeksansadan hengen kokouksen puheenjohtajan paikan valtasivat vasemmistolaiset ja erimielisyyksien kärjistyessä maltilliset marssivat Tõnissonin johdolla ulos. Kokous päätti jatkaa vallankumousta ja mm. aseistaa työläisiä sekä jakaa kartanoiden maat maattomille. Muissakin vasemmistolaisten kokouksissa tehtiin samansuuntaisia päätöksiä ja väkivalta maaseudulla lisääntyi nopeasti. Konstatin Päts yritti järjestää joulukuun lopulla uutta valtakunnallista kokousta Tallinnaan, mutta tsaari toimi ennen sitä: Itämeren maakuntiin julistettiin sotatila ja kaikki kokoontumiset kiellettiin.

Liikehdinnän loppu

Japanin sota oli päättynyt elokuussa 1905 ja kansalaisoikeusmanifestilla oli saatu rauhoitettua maltillisemmat liikehtijät. Kun sotaväkikin pysyi uskollisena esivallalle, päätti Nikolai II palauttaa järjestyksen. Moskova ja Pietari saatiin rauhoitettua jouluun mennessä, jonka jälkeen tuli Itämeren maakuntien vuoro. Kuurinmaa, Liivinmaa ja Viro alistettiin kenraali Sollogubille, joka julistetun sotatilan nojalla sai erittäin suuret toimintavaltuudet. Hänen käyttöönsä annettiin suuria sota-väenosastoja, ns. rankaisuretkikuntia, joiden yhteyteen perustettiin kenttäoikeudet tuomioita jakamaan. Liikehdintä tukahdutettiin voimalla ja toiset punaisten terrorin katkeroittamat kartanonherratkin osallistuivat veritekoihin, mikä oli omiaan myrkyttämään virolaisten ja saksalaisten suhteita entisestään. Vaikka vallankumouksellisista joukkioista ei ollut todellista vastusta järjestäytyneelle sotaväelle, niin kaikki eivät kuitenkaan antautuneet suosiolla. Lukuisissa kahakoissa sotilaita ja heidän kanssaan toimineita saksalaisia kaatui kaikissa Itämeren maakunnissa yhteensä yli 600 ja lähes 1000 haavoittui. Taisteluissa kaatuneiden kumouksellisten määrä ei ole tiedossa, mutta kenttäoikeudet jakoivat 2041 kuolemantuomiota, Siperiaan karkotettiin 2652 henkeä ja maanpakoon tuomittiin 1871 henkeä.

Vaikka vasemmistolaiset puolueet kiellettiin ja kaikki vallankumousta tukeneet lehdet lakkautettiin, niin osa vuoden 1905 saavutuksista jäi voimaan. Maltillisten puolueiden annettiin toimia ja kansankielinen kulttuuri Virossa pääsi elpymään, kun kouluissa sai taas käyttää viroa opetuskielenä. Vaikka monet kansallisista johtajista olivat paenneet tai karkoitettu ulkomaille, niin ajatus kansallisesta vapaudesta jäi elämään. Vallankumousliikekään ei sammunut, vaikka se väkivalloin olikin työnnetty näkymättömiin. Molemmat nousivat entisestään voimistuneina parrasvaloihin runsaat kymmenen vuotta myöhemmin. Vuoden 1905 vallankumouksesta alkoi baltiansaksalaisten joutsenlaulu. Palkkiona uskollisuudestaan keisarille he nousivat merkittävämpään asemaan Baltiassa kuin mitä heillä oli venäläistämiskaudella ennen vuotta 1905 ollut. Viron itsenäistyttyä heidän poliittinen sekä taloudellinen valtansa kuitenkin romahti: siitä piti huolen ääridemokraattinen valtiosääntö ja vuoden 1919 maareformi.


Tuglas-seuran jäsenlehti 1/2005