Julkaistu: 7. syyskuuta 2009

Kuinka virolaisista tuli pyöräilevä kansa?

Mikko Kylliäinen

Jokaiseen Euroopan maahan on muodostunut omanlaisensa pyöräilykulttuuri. Ranskassa ja Italiassa pyöräily tarkoittaa eritoten kilpaurheilua, Alankomaissa ja Tanskassa polkupyörä on jokapäiväinen liikenneväline. Virossa harrastetaan pitkiä pyöräretkiä ja virolaiset kilpapyöräilijät ovat jo vuosikymmeniä saavuttaneet menestystä kilpa-ajoissa. Mutta kuinka Viron pyöräilykulttuurin kehitys sai alkunsa?

Polkupyörä oli Vironmaalle ja Liivinmaalle saapuessaan ajatuksena jo muutaman sadan vuoden ikäinen. Tieteellisen vallankumouksen myötä syntynyt uusi ajattelu oli tuottanut idean ihmisoikeuksista, kuten uskonnon- ja sananvapaudesta. Filosofit halusivat vapauttaa jokaisen ihmisen myös liikkumaan varallisuudesta riippumatta; jos ei ollut varaa pitää hevosta, jalkaisin saattoi liikkua muutamia kymmeniä kilometrejä päivässä. Filosofit halusivat ratkaista ongelman rakentamalla koneita, joita käyttäisi ihmisen oma lihasvoima. Näin polkupyörän idea oli syntynyt.

Filosofien haaveilemia koneita rakennettiinkin 1600- ja 1700-luvuilla, mutta kolmi- tai nelipyöräisinä ja erilaisin kiertokankimekanismein varustettuina ne olivat liian kömpelöitä ja kalliita yleistyäkseen. Polkupyörän kehitys nopeutui vasta, kun saksalainen paroni Karl von Drais oivalsi, että kahdella pyörällä voi tasapainoilla, kun etupyörässä on ohjaus.

Buxhoevdenin pyörä

Paroni von Buxhoevdenin korkea polkupyörä 1880-luvulta Kuressaaren piispanlinnassa.

Uudestaan kaksipyöräinen ajoneuvo syntyi Pariisissa 1860-luvulla todennäköisesti niin, että kolmipyöräinen polkupyörä, jonka etupyörässä oli polkimet, muutettiin kaksipyöräiseksi. Tämä pyörämalli sai huomiota vuonna 1867, kun sen näkivät Pariisin maailmannäyttelyn lukuisat vieraat. Jotkut näyttelyvieraista toivat kotiin palatessaan Pariisista ostamansa velocipedin mukanaan.

Dorpat wird immer mehr Weltstadt!

Saksaan ranskalaisia velocipedejä oli tilattu jo Pariisin maailmannäyttelyn aikana vuonna 1867. Muutamat niistä olivat näytteillä museoissa, ja myös sanomalahdet kirjoittivat ja julkaisivat piirroksia velocipedeistä. Syksyllä 1868 muutama yritys ryhtyi valmistamaan velocipedejä, ja keväällä 1869 jo kymmenkunta tehtailijaa ilmoitti lehdissä valmistavansa niitä.

Baltiansaksalaisten kiinteistä yhteyksistä Saksaan kertoo se, että muutama saksalainen pyöränvalmistaja markkinoi tuotteitaan nykyisen Viron alueella ilmestyneissä baltiansaksalaisten sanomalehdissä. Maaliskuun lopulla herra Perschmann Braunschweigista tiedotti Tartossa ilmestyneen Dörptsche Zeitungin lukijoille myyvänsä kestäviä ja elegantteja kaksi- ja kolmipyöräisiä ajoneuvoja, joista hän käytti tavanomaisesta poikkeavaa nimitystä velocimobilen. Elegantteja olivat myös velocipedit, joita tarttolaisille tarjosi Hugo Pietsch Berliinistä. Hän kertoi ilmoituksessaan perusteellisesti tuotteidensa ominaisuuksista, mistä käy ilmi nopea kehitys, jonka velocipedi Pariisin maailmannäyttelyn jälkeen oli kokenut.

Saatjärven pyöräilykerhon peruskirja vuodelta 1896
Lehti-ilmoitus myytävistä polkupyöristä

Keväällä ja kesällä 1869 muutama saksalainen polkupyörätehdas markkinoi tarttolaisille velocipedejään, niin myös Hugo Pietsch Berliinistä kaksi- ja kolmipyöräisiä mallejaan.
Dörptsche Zeitung 1.5.1869.

Tartossa oli nähtävästi tutustuttu uuteen ajoneuvoon kuitenkin jo aiemmin saksalaisten lehtien välityksellä. Ennen kuin tarttolaiset ennättivät tehdä velocipedikauppoja saksalaisten pyörätehtailijoiden kanssa, heitä ilahdutti velocipedillään ”alati uuttera ja kekseliäs kansalainen Borck”, joka liikkui kaupungissa omatekoisella ajoneuvollaan huhtikuun alussa. Varmaankin hän oli rakentanut sen saksalaisissa lehdissä näkemiensä piirrosten perusteella. ”Dorpat wird immer mehr Weltstadt!”, saattoi Dörptsche Zeitungin toimittaja riemuita.

Dorpater Velocipedisten-Club

1870-luvulle tultaessa polkupyöräinnostus Euroopassa laantui, eikä Vironmaalta ja Liivinmaaltakaan ole tietoja pyöräilijöistä 1870-luvulta. 1880-luvulle tultaessa pyöräilyn suosio alkoi jälleen lisääntyä, ja eri puolilla Venäjän keisarikuntaa pyöräilijät alkoivat järjestäytyä yhdistyksiksi.

1800-luvun kuluessa yhdeksi baltiansaksalaisten seuraelämän muodoista oli tullut yhdistystoiminta Saksasta omaksutun esimerkin mukaisesti. Tartossa erilaisten yhdistysten perustaminen oli ollut erityisen vilkasta. Syksyllä 1888 Tarton saksalaiset polkupyöräilijät saivat oman yhdistyksensä, kun 21 herraa allekirjoitti Riian pyöräseuran mallin mukaan laaditut säännöt. Seuran täyttäessä kymmenen vuotta vuonna 1898 historiikkiin kirjoitettiin, että pyöräilyä kohtaan tunnettiin kaupungissa suurta kiinnostusta, ja kun Dorpater Velocipedisten-Club marraskuussa kokoontui ensimmäisiin ajoharjoituksiinsa Tarton Kaubahoovin eli kauppahallin sisäpihalla, jäseniä oli 34. Ajoharjoittelua varten seura oli hankkinut kaksi polkupyörää vuonna 1886 perustetulta Leutnerin pyörätehtaalta Riiasta. Seuraavan vuoden alussa seura hankki vielä kolmannen polkupyörän. Seuran ensimmäinen nimenmuutos tapahtui keväällä 1890, kun uudeksi nimeksi tuli Dorpater Radfahrer-Verein.

Muutaman ensimmäisen toimintavuoden kuluessa Dorpater Radfahrer-Vereinin toiminta sai vakiintuneet muodot. Seuran jäsenille tarjottiin mahdollisuus opastettuun ajoharjoitteluun, kilpa-ajoja järjestettiin keväisin ja syksyisin, ja vuonna 1893 seura rakensi kilparadan ratapyöräilyä varten. Kilpa-ajojen yhteydessä nähtiin yleensä juhlallinen pyöräilijöiden kulkue eli Corso, johon otti tavallisesti osaa kymmeniä pyöräilijöitä, usein pyörät kukkasin koristeltuina. Pyöräilyn ohella seura järjesti juhlia, tanssiaisia ja humoristisia herrainiltoja. Näyttävän esiintymisen Tarton pyöräilijät suorittivat kesällä 1892, kun suuriruhtinas Vladimir vieraili kaupungissa. Myrskystä ja kaatosateesta huolimatta 20 urheaa pyöräilijää ajoi suuriruhtinasta vastaan neljän virstan päähän kaupungista ja tervehti häntä raikuvin hurraa-huudoin. Yksi osa seuran toimintaa oli alusta saakka yhteydenpito muihin Baltian pyöräseuroihin. Esimerkiksi vuonna 1890 tarttolaiset tapasivat Riian pyöräilijöitä yhteisessä juhlatilaisuudessa Valgassa. Keväällä 1893 Baltian pyöräilijät oli kutsuttu Viljandiin, jonne oli saapunut pyöräilijöitä tarttolaisten lisäksi Tallinnasta, Valgasta ja Pärnusta sekä Liivinmaan eteläosasta Riiasta, Wolmarista (nyk. Valmiera) ja Wendenistä (nyk. Cēsis).

Tartossa oli vuonna 1897 noin 40?000 asukasta. Heistä saksalaisten perustamaan pyöräilyseuraan kuului saman vuoden lopulla seuran tilastojen perusteella noin 0,7 %. Kaikilla seuran jäsenillä ei luultavasti ollut polkupyörää, mutta vastaavasti pyöräilijöitä lienee ollut seuran ulkopuolellakin. Vaikka pyöräilijöiden toiminta seurassaan oli näyttävää ja näkyvää – vuonna 1895 ratapyöräilykisaa seurasi 4000 henkeä – pyörän omistaneita tarttolaisia oli suhteellisen vähän, jos pyöriä oletetaan olleen Tartossa suunnilleen yhtä paljon kuin seurassa jäseniä. Sen verran paljon pyöräilijöitä kuitenkin oli, että poliisi katsoi aiheelliseksi asettaa pyöräilylle rajoituksia. Kesällä 1890 pyöräilijöitä kiellettiin ajamasta ja taluttamasta ajokkiaan kaupungin jalkakäytävillä, seuraavana kesänä kielto tuli koskemaan myös kaupungin katualueita ja aukioita. Yliopiston rehtori antoi kuitenkin luvan pyöräillä Toomemäellä tuomiokirkon raunioiden ympäristössä aamulla ennen kello kahdeksaa.

Saksalaisia Tarton asukkaista oli vuonna 1897 noin 16 %. Kaikki Dorpater Radfahrer-Vereinin jäsenet tuskin olivat saksalaisia, vaan joukossa on täytynyt olla virolaisiakin – esimerkiksi toimisto- ja myymäläapulaiset tai kauppiaat eivät kaikki liene olleet saksalaisia. Seuran historiikin lehdillä vilahteleekin silloin tällöin virolaisia sukunimiä. Huomattavan monta virolaista on lueteltu seuran ennätystaulukossa. Heistä menestyksekkäin lienee ollut tarttolaisen makkaratehtailijan poika Carl Rüütel, joka kilpaili paitsi kotikaupungissaan, myös Helsingissä, Riiassa, Varsovassa, Pietarissa ja Moskovassa. Kun Helsingfors Velocipedklubb vuonna 1897 vietti kymmenvuotisjuhliaan ja järjesti kansainvälisen kilpa-ajon, Tartosta lähetettiin kisoihin Rüütel ja kaksi muuta pyöräilijää. Suomalaisten pyöräilijöiden itsetuntoa kohotti se, että tällä kertaa he voittivat maineikkaan Rüütelin. Venäjän Itämeren maakuntien mestaruuskilpailuissa syyskuussa 1897 Rüütel sitä vastoin kukisti kilpailijansa ja sai kaulaansa kultamitalin.

Vuonna 1898 oli tarttolaisten vuoro viettää seuransa 10-vuotisriemujuhlaa. Helsinkiläiset tekivät nyt vastavierailun Tarttoon ja menestyivät kohtalaisesti. Suomen ja Tarton seurat olivat yhteistyössä muutenkin kuin kilpapyöräilyn puitteissa. Vuonna 1897 perustettu Suomen Syklistiliitto hankki itselleen yhdyshenkilöitä ulkomailta. Tartossa sillä oli neljä jäsentä, heidän joukossaan Radfahrer-Vereinin sihteeri, apteekkari von Kieseritzky.

Taara, Wambola, Kalev…

”Kerran syksyllä maan ollessa jo märkä, ajoi kievarin eteen mies, joka istui ihmeellisessä ajoneuvossa. Edessä oli valtavan korkea ratas, jossa oli hienot puolapuut ja pyörän yläpuolella jonkinlainen satulantapainen, takana toinen monta kertaa pienempi pyörä. Mies istui satulassa, ohjaustankoon nojaten ja jalkojaan vikkelästi heilutellen, helmat hulmuten. Kapakassa oli silloin muitakin ihmisiä, ja ajaja käyttäytyi hyvin mahtavasti – kuului olevan kirkonkylän räätäli. Kun hän taas lähti, kiiruhtivat kaikki ryminällä häntä katsomaan ja hänen menoaan ihmettelemään.” Friedebert Tuglas on muistelmissaan kuvannut näin hetkeä, jolloin hän näki lapsena ensimmäisen polkupyörän kotiseudullaan Tarton lähistöllä.

Tuglaksen kuvaus ihmeellisestä ajoneuvosta ajoittuu 1890-luvun puoliväliin. Kertomukseen sisältyy pyöräilyn historian kannalta muutamia merkille pantavia seikkoja: ensinnäkin polkupyörä oli selvästi itse tehty tai kyläsepän rakentama, sillä sen pyörissä oli puupuolat. Tehdastekoisissa polkupyörissä oli ollut teräspinnat jo yli 20 vuoden ajan. Polkupyörän omistaja oli räätäli, mitä ilmeisimmin siis virolainen. Kolmas huomionarvoinen asia on se, että pyörän omistaja oli tulossa jostakin ja jatkoi matkaansa jonnekin. Pelkästä huviajelusta nähtävästi ei ollut kysymys.

Polkupyörä

Järvamaan museon kokoelmissa Paidessa oleva velocipedi lienee joko saksalaisen pyörätehtaan tuotantoa tai sitten sepän Virossa saksalaisen esikuvan mukaan tekemä. Mallinsa puolesta se voi olla tehty aikaisintaan vuonna 1869.

1880-luvun Suomessa polkupyörästä ja pyöräilystä kiinnostuneita ihmisiä oli myös maaseudun talonpoikaisen väestön ja käsityöläisten keskuudessa. Suomen kaupungeissa jotkut käsityöläiset ryhtyivät vuosikymmenen lopulla myös valmistamaan polkupyöriä myyntiin. Friedebert Tuglaksen poikasena näkemä tapaus on esimerkki siitä, että myös Vironmaalla ja Liivinmaalla polkupyörää käyttivät monet erilaiset ihmisryhmät. Pyörästä eivät olleet innostuneita vain aateliset, saksalaiset kauppiaat ja muu sivistyneistö, vaan myös maarahvaan joukossa oli pyöräilijöitä.

Tartossa Radfahrer-Vereinin kilpa-ajojen yhteydessä oli vuonna 1893 ensimmäisen kerran erikseen sarja pyöräilijöille, jotka olivat rakentaneet ajoneuvonsa itse. Kilpailuun ilmoittautui kuusi virolaista, jotka olivat lähinnä maaseudulla työskenteleviä seppiä ja lukkoseppiä. Kolme heistä ajoi korkealla polkupyörällä, mutta toiset kolme olivat rakentaneet matalan pyörän. Palkintoja jaettiin sekä kolmelle nopeimmalle osallistujalle että parhaan pyörän rakentaneelle. Palkinnon sekä kilpa-ajosta että parhaasta pyörästä sai vaunuseppä Taavet Rähn, joka oli saapunut kisoihin Äksistä. Järjestävän seuran toimihenkilöt pitivät omatekoisia pyöriä melko kömpelöinä, mutta seuraavana vuonna muutamat pyörät saivat kiitosta keveytensä ja eleganssinsa johdosta.

Kaupungeissa toimiviin baltiansaksalaisten johtamiin pyöräseuroihin saivat kuulua vain kaupunkien asukkaat. Ensimmäisen maalla toimivan pyöräseuran perustamisen kerrotaan johtuneen siitä, että muutama pyöräilystä innostunut virolainen oli yrittänyt päästä Tarton Radfahrer-Vereinin jäseneksi. Vaikka baltiansaksalaisten pyöräseuraa on pidetty jäsenistöltään eri kansallisuuksia paremmin edustavana kuin Tallinnan vastaavaa seuraa, maakunnan miehet lähetettiin Tartosta takaisin kotiin ilman jäsenkirjaa. Tästä sisuuntuneina miehet päättivät syksyllä 1896 perustaa oman seuransa, ja seuran sääntöjä oli perustavassa kokouksessa laatimassa 22 pyöräilystä kiinnostunutta. Saadjärwe Jalgratta sõitjate seltsin säännöt vahvistettiin vielä vuoden lopulla. Niiden mukaan seuran tavoitteena oli toimia pyöräilijöiden yhdyssiteenä ja edistää pyörän käyttöä mielekkäänä ja nopeana kulkuneuvona. Tätä varten seura aikoi järjestää kokouksia, pyöräretkiä ja kilpa-ajoja. Kesäksi 1897 seura rakensi mullasta, savesta ja sorasta talkoilla kilparadan. Kilpapyöräilyn alkuaikoina Virossa suosittiinkin nimenomaan ratapyöräilyä.

Tartossa ja sen ympäristössä yhdistysten perustaminen oli vilkasta. Niinpä vuonna 1896 virolaiset pyöräilijät muodostivat Saadjärven pyöräilyseuran lisäksi myös Krüüdnerissä Tarton lähistöllä seuran, jonka nimeksi tuli Kiirus. Siellä jopa paroni Conrad Maidel innostui seurasta niin, että hän lahjoitti sille maa-alan kilparataa varten. Seuroja syntyi myös muualla Liivinmaalla ja Vironmaalla: vuonna 1898 sääntönsä sai hyväksytyiksi Tarton virolainen pyöräilyseura Taara, Narvan virolaisen pyöräseuran säännöt hyväksyttiin vuonna 1899 ja Pärnun pyöräilyseura Wambolan seuraavana vuonna. Tallinnan Kalevin säännöt hyväksyttiin 1901. Seurojen puuhamiehinä oli melko tavallisia käsityöläisammattien ja alemman virkamieskunnan edustajia, muiden muassa opettaja, kauppias, mylläri, räätäli, oluenpanija ja puutarhuri.

Virolaisten pyöräseurojen perustaminen osuu ajankohtaan, jolloin polkupyörän suosio kasvoi nopeasti ympäri maailman, mutta virolaisten innokkuutta omien seurojen perustamiseen voi selittää myös Vironmaan ja Liivinmaan poliittinen tilanne. Venäjän hallintoviranomaiset olivat 1880-luvulta saakka yhä tarmokkaammin pyrkineet yhtenäistämään valtakuntaa, ja Viron alueellakin tehtiin monia hallinnollisia uudistuksia – esimerkiksi venäjä korvasi vähitellen saksan hallintokielenä ja 1880-luvun lopulla venäjästä tuli koulujen opetuskieli. Saksalaisten Dorpater Radfahrer-Verein joutui vuonna 1893 muuttamaan nimensä Jurjewer Radfahrer-Vereiniksi kaupungin venäjänkielisen nimen mukaan. Samoin virolaisten pyöräilyseurojen säännöt on painettu samaan niteeseen kahdella tai kolmella kielellä: sääntöjen virallinen versio on venäjäksi, viroksi ja saksaksi painetut säännöt ovat käännöksiä.

Keisarikunnan hallituksen venäläistämispyrkimykset eivät kuitenkaan erityisesti menestyneet, vaan ne pikemminkin vauhdittivat virolaisten kansallista heräämistä, jonka yksi osa oli seurojen perustaminen. Seuroissa virolaisten oli mahdollista työskennellä yhteisen päämäärän hyväksi koulutustaustasta tai varallisuudesta riippumatta sekä harjaantua asioimaan erilaisten viranomaisten kanssa.

Pyöräseuroissakaan ei tyydytty aina pelkästään kilpapyöräilyyn ja pyöräretkeilyyn, sillä ainakin Tarton Taarassa ja Tallinnan Kalevissa puhuttiin myös yhteiskunnallisista asioista ja virolaisesta kulttuurista. Taaran jäsenkuntaan kuuluikin ylioppilaita, ja sen toimintaan osallistui esimerkiksi myöhemmin johtavana sosialidemokraattisena poliitikkona tunnettu Mihkel Martna. Politiikan puhuminen oli sinänsä aivan sääntöjen mukaista – kenraaliluutnantti Pantelejevin hyväksymissä Taaran säännöissä sanottiin, että seura järjestää monenlaisia yhteisiä tilaisuuksia ja esityksiä. Kalevin jäsenistössä oli runsaasti opettajia, lakimiehiä, toimittajia ja kirjailijoita, kuten Teatajan toimituksessa tuolloin työskennellyt Eduard Vilde.

Yhtäläisyyksiä ja eroja naapurimaiden pyöräilyhistoriassa

Polkupyörän saapumisessa Viroon ja sen yleistymisessä on paljon yhteistä muun Euroopan ja Suomen pyöräilyn historian kanssa. Polkupyörä saapui Liivinmaalle ja Suomeen keväällä 1869, kun Euroopassa vallitsi ensimmäinen pyöräilyinnostus. Yleistyä pyöräily alkoi 1880-luvulla, jolloin Virossa pyöräilijät alkoivat saksalaisten johdolla järjestäytyä yhdistyksiksi.

Suomessa 1800-luvun lopun pyöräilijän kuvana on pidetty varakasta ruotsinkielistä ylioppilasta. Virossa baltiansaksalaisilla oli parhaat mahdollisuudet ja varaa hankkia itselleen tehdastekoinen polkupyörä ulkomailta. Kummassakaan maassa tämä ei kuitenkaan ollut ainut pyöräilykulttuuri, vaan jo varhain tavallinen kansa innostui pyöräilystä. Myös Virossa moni talonpoika tai käsityöläinen rakensi itse itselleen polkupyörän.

Erojakin Suomen ja Viron pyöräilyhistoriassa on. Suomessa ruotsin- ja suomenkieliset pyöräilijät vaikuttivat samoissa yhdistyksissä kielikiistoista huolimatta. Baltiansaksalaisten pyöräseuroissa oli virolaisiakin jäseniä, joista monet menestyivät kilparadoilla. Virolaisten omien pyöräilyseurojen perustaminen 1890-luvulla ajoittuu polkupyörän suosion maailmanlaajuiseen nousukauteen, mutta siihen nähtävästi sekoittui myös virolaisten kansallinen herääminen. Pyöräilyseuroissa ilmeisesti puhuttiin politiikkaa: Tallinnan Kalevin perustamiseen kerrotaan liittyneen ajatuksia siitä, että viranomaisten silmissä harmiton pyöräilyseura tarjosi mahdollisuuden kokoontua ja keskustella vapaasti. Muusta kuin ansioistaan pyöräilijänä onkin tunnettu muuan Kalevin perustaja, Konstantin Päts.


Elo 4/2009