Julkaistu: 7. tammikuuta 2019

Virolaisuuden juuret

Karl Pajusalu

Viron tasavallan sadantena juhlavuonna on toistuvasti tarkasteltu niin Viron valtion lähtökohtia kuin sitä tukevan virolaisuuden perusteita. Mitä on se oleellinen ja ainoalaatuinen, joka sisältyy sanaan eestlus? Tämän virolaisuuden selvittämiseksi on syytä perehtyä virolaista kansallisuusaatetta ilmentävien sanojen syntyhistoriaan ja tuoda tässäkin yhteydessä esiin viron ja suomen kielen väliset kontaktit.

Sana eestlus ilmestyi Virossa kirjakieleen pian maan itsenäistyttyä. Tarton nuori sivistyneistö alkoi luoda käsitystä Viron henkisestä omaleimaisuudesta, ja niin esimerkiksi August Anni (eli Annist) kirjoitti vuonna 1923, että ”virolaisuuden ei pidä hämärtää käsityskykyämme, mutta sen on silti tultava meille jotenkin pyhäksi, sellaiseksi, mitä ei sovi tuhria saati käännellä ja väännellä arjen politiikan oloissa” (Opiskelijajärjestö Veljeston kokoomateos Mõtteid valmivast intelligentsist, s. 23).

Viron kieli tarjoaa suomen lailla runsaat mahdollisuudet sanojen johtamiseen. Abstraktien substantiivien luomiseksi on produktiivisimpia johtimia -us, jota on käytetty jo viron vanhassa kansankielessä. 1800-luvun suurimmassa, Ferdinand Johann Wiedemannin virolais-saksalaisessa sanakirjassa (1869, 2. täydennetty painos 1893) on esitetty sanan aadel rinnalla myös aadelus (aateli(nen), ”aatelisuus”), sanan rahwas (’kansa’) johdoksina rahwaus sekä rahwus (’kansallisuus’), vaikka Wiedemannilla tämä johtamiskeino ei yllä kansojen nimityksiin asti. Wiedemannin viron kieliopissa (1875) on tosin esimerkkejä lane-loppuisista nomineista sekä us-substantiivien luomisesta, kuten sugulane ja sugulus, õiglane ja õiglus (sukulainen, sukulaisuus; oikeudenmukainen, oikeudenmukaisuus).

Kansojen nimityksistä juontuvia (l)us-johdoksia alkoi tulla viron kieleen 1900-luvun alussa suomesta vaikutteita saaneen kielenuudistuksen aallonharjalla. Vuonna 1916 käytti Suomessa sotaväenlääkärinä työskennellyt Juhan Luiga sanaa sakslus (< sakslane) sekä myös sanaa eurooplus (< eurooplane). Vuonna 1917 ilmestyneessä Lauri Kettusen Virolais-suomalaisessa sanakirjassa esiintyy samoin sakslus ’saksalaisuus’ (myös esim. kodanlus selityksenään ’porvarillisuus’). Viron kielessä kansan tai ihmisten ryhmän ominaisuuksia luonnehtivien substantiivien us- ja myöhemmin myös lus-johtimen avulla muodostettuja sanoja voikin ilmiönä pitää suomalaisiin esikuviin pohjautuvana (vrt. esim. suomen saksalainen > saksalaisuus, eurooppalainen > europpalaisuus).

Usein käsitteen eestlus juurruttajana on pidetty Oskar Looritsia, tunnettua folkloristia ja akateemikkoa, joka puntaroi useissa kirjoituksissaan virolaisuuden sisältöä ja kirjoitti sotapakolaisena Ruotsissa teoksen Eestluse elujõud (’Virolaisuuden elinvoima’, 1951). 1920-luvun alussa Loorits oli Tarton yliopiston itämerensuomalaisten kielten professorin Lauri Kettusen lempioppilas, jonka Kettunen otti vuoden 1920 kesällä mukaansa Kuurinmaalle tallentamaan liivin kieltä. Loorits käyttikin kirjoituksissaan ennen kaikkea sanaa liivlus (’liiviläisyys’), tarkoittaen sillä ei vain kansallisuutta vaan liiviläisyhteisöä yleisesti. Liiviläisten tulevaisuutta tarkastellessaan hän oli aikaisemmin kirjoittanut liiviläisyyden elinvoimasta verraten sitä virolaisuuden elinvoimaan. Tämän eteläisimmän itämerensuomalaisen kansan rankka kohtalo antoi Looritsille sittemmin pohdittavaa myös virolaisuuden tulevaisuudennäkymien suhteen.

Nuori Viro -liike oli Viron itsenäistymiseen mennessä kadottanut voimiaan, mutta nuorvirolaisuutta pohdiskeltiin entiseen tapaan ja pikemmin niin, että asetuttiin vastustamaan nuorvirolaisten Eurooppa-innostusta. Koska sana eurooplus oli synnyttänyt kielteisiä mielikuvia, jotka hämärsivät virolaisuuttakin, koetettiin eestlus-sanan rinnalle kehittää 1920-luvulla vielä muitakin ilmauksia. August Annist punnitsi virolaisuuden ja eurooppalaisuuden suhdetta artikkelissa Eestisus ja eurooplus (1926), joskin sana eestisus ei sittemmin saanut laajempaa suosiota. 1930-luvulla Virossa syntyi uudeksi ideologiaksi tööeestlus, jonka avulla pyrittiiin osoittamaan, että virolaisuus liittyy työteliäisyyteen ja Viron rikastuttamiseen. Toisen maailmansodan jälkeen virolaisuuden pohdinta jäi enemmän ulkovirolaisten asiaksi. 1970-luvulla kanadanvirolainen Valter Rand esitteli käsitteen globaaleestlus. Tämä ’globaali virolaisuus’ on tullut tärkeäksi käsitteeksi taas tällä vuosituhannella, kun yhä useampia virolaisia asuu eri maissa.

Virolaisuuden ytimessä on jo yli sadan vuoden ajan ollut kansallisuusaate. Sana aade tuli viron kieleen satakunta vuotta sitten lainana suomen kielestä. Se oli ensimmäinen sana Johannes Aavikin sanastossa Uute sõnade sõnastik (1919), selityksenään ’suuri ajatus, idea’. Rahvusaade-sanaan pohjautuvat viron kielessä sanat rahvuslus eli rahvusmeelsus ja niin myös eestimeelsus (kansallismielisyys, viromielisyys). Viimeksi mainittu on vanhempi kuin Viron tasavalta, mutta aivan nykypäiviin asti se on avannut hyvin virolaisuuden sisältöä.

Suomennos Hannu Oittinen
Elo 1/2019


Lue myös


Kuvataide
Teemu Mäki

Kolmen virolaisen taiteilijan näyttely Helsingin Taidehallissa

Helsingin Taidehallissa on vuodenvaihteessa kolmen virolaistaiteilijan näyttely. Kävin Tallinnassa tapaamassa heitä ja katsomassa heidän teoksiaan etukäteen.
subject

Heikki Rausmaa

150 vuotta laulujuhlia

Tulevana kesänä järjestetään Virossa tavallista juhlallisemmat valtakunnalliset laulujuhlat, sillä ensimmäisistä laulujuhlista on kulunut 150 vuotta. Tapahtuman kunniaksi pieni katsaus laulujuhlien historiaan…
subject

Tuglas-seura 25
Kaisu Lahikainen

Tuglaksen tuli palaa paikallisseurassakin

alattuani perheen kanssa kotikaupunkiimme Lappeenrantaan olin jo jonkin aikaa miettinyt mahdollisuutta Viro-toimintaan. Joitakin keskusteluja pidemmälle en ollut silti päässyt. Luontevimmalta tuntui…
subject