Julkaistu: 7. tammikuuta 2019

Virolaisuuden juuret

Karl Pajusalu

Viron tasavallan sadantena juhlavuonna on toistuvasti tarkasteltu niin Viron valtion lähtökohtia kuin sitä tukevan virolaisuuden perusteita. Mitä on se oleellinen ja ainoalaatuinen, joka sisältyy sanaan eestlus? Tämän virolaisuuden selvittämiseksi on syytä perehtyä virolaista kansallisuusaatetta ilmentävien sanojen syntyhistoriaan ja tuoda tässäkin yhteydessä esiin viron ja suomen kielen väliset kontaktit.

Sana eestlus ilmestyi Virossa kirjakieleen pian maan itsenäistyttyä. Tarton nuori sivistyneistö alkoi luoda käsitystä Viron henkisestä omaleimaisuudesta, ja niin esimerkiksi August Anni (eli Annist) kirjoitti vuonna 1923, että ”virolaisuuden ei pidä hämärtää käsityskykyämme, mutta sen on silti tultava meille jotenkin pyhäksi, sellaiseksi, mitä ei sovi tuhria saati käännellä ja väännellä arjen politiikan oloissa” (Opiskelijajärjestö Veljeston kokoomateos Mõtteid valmivast intelligentsist, s. 23).

Viron kieli tarjoaa suomen lailla runsaat mahdollisuudet sanojen johtamiseen. Abstraktien substantiivien luomiseksi on produktiivisimpia johtimia -us, jota on käytetty jo viron vanhassa kansankielessä. 1800-luvun suurimmassa, Ferdinand Johann Wiedemannin virolais-saksalaisessa sanakirjassa (1869, 2. täydennetty painos 1893) on esitetty sanan aadel rinnalla myös aadelus (aateli(nen), ”aatelisuus”), sanan rahwas (’kansa’) johdoksina rahwaus sekä rahwus (’kansallisuus’), vaikka Wiedemannilla tämä johtamiskeino ei yllä kansojen nimityksiin asti. Wiedemannin viron kieliopissa (1875) on tosin esimerkkejä lane-loppuisista nomineista sekä us-substantiivien luomisesta, kuten sugulane ja sugulus, õiglane ja õiglus (sukulainen, sukulaisuus; oikeudenmukainen, oikeudenmukaisuus).

Kansojen nimityksistä juontuvia (l)us-johdoksia alkoi tulla viron kieleen 1900-luvun alussa suomesta vaikutteita saaneen kielenuudistuksen aallonharjalla. Vuonna 1916 käytti Suomessa sotaväenlääkärinä työskennellyt Juhan Luiga sanaa sakslus (< sakslane) sekä myös sanaa eurooplus (< eurooplane). Vuonna 1917 ilmestyneessä Lauri Kettusen Virolais-suomalaisessa sanakirjassa esiintyy samoin sakslus ’saksalaisuus’ (myös esim. kodanlus selityksenään ’porvarillisuus’). Viron kielessä kansan tai ihmisten ryhmän ominaisuuksia luonnehtivien substantiivien us- ja myöhemmin myös lus-johtimen avulla muodostettuja sanoja voikin ilmiönä pitää suomalaisiin esikuviin pohjautuvana (vrt. esim. suomen saksalainen > saksalaisuus, eurooppalainen > europpalaisuus).

Usein käsitteen eestlus juurruttajana on pidetty Oskar Looritsia, tunnettua folkloristia ja akateemikkoa, joka puntaroi useissa kirjoituksissaan virolaisuuden sisältöä ja kirjoitti sotapakolaisena Ruotsissa teoksen Eestluse elujõud (’Virolaisuuden elinvoima’, 1951). 1920-luvun alussa Loorits oli Tarton yliopiston itämerensuomalaisten kielten professorin Lauri Kettusen lempioppilas, jonka Kettunen otti vuoden 1920 kesällä mukaansa Kuurinmaalle tallentamaan liivin kieltä. Loorits käyttikin kirjoituksissaan ennen kaikkea sanaa liivlus (’liiviläisyys’), tarkoittaen sillä ei vain kansallisuutta vaan liiviläisyhteisöä yleisesti. Liiviläisten tulevaisuutta tarkastellessaan hän oli aikaisemmin kirjoittanut liiviläisyyden elinvoimasta verraten sitä virolaisuuden elinvoimaan. Tämän eteläisimmän itämerensuomalaisen kansan rankka kohtalo antoi Looritsille sittemmin pohdittavaa myös virolaisuuden tulevaisuudennäkymien suhteen.

Nuori Viro -liike oli Viron itsenäistymiseen mennessä kadottanut voimiaan, mutta nuorvirolaisuutta pohdiskeltiin entiseen tapaan ja pikemmin niin, että asetuttiin vastustamaan nuorvirolaisten Eurooppa-innostusta. Koska sana eurooplus oli synnyttänyt kielteisiä mielikuvia, jotka hämärsivät virolaisuuttakin, koetettiin eestlus-sanan rinnalle kehittää 1920-luvulla vielä muitakin ilmauksia. August Annist punnitsi virolaisuuden ja eurooppalaisuuden suhdetta artikkelissa Eestisus ja eurooplus (1926), joskin sana eestisus ei sittemmin saanut laajempaa suosiota. 1930-luvulla Virossa syntyi uudeksi ideologiaksi tööeestlus, jonka avulla pyrittiiin osoittamaan, että virolaisuus liittyy työteliäisyyteen ja Viron rikastuttamiseen. Toisen maailmansodan jälkeen virolaisuuden pohdinta jäi enemmän ulkovirolaisten asiaksi. 1970-luvulla kanadanvirolainen Valter Rand esitteli käsitteen globaaleestlus. Tämä ’globaali virolaisuus’ on tullut tärkeäksi käsitteeksi taas tällä vuosituhannella, kun yhä useampia virolaisia asuu eri maissa.

Virolaisuuden ytimessä on jo yli sadan vuoden ajan ollut kansallisuusaate. Sana aade tuli viron kieleen satakunta vuotta sitten lainana suomen kielestä. Se oli ensimmäinen sana Johannes Aavikin sanastossa Uute sõnade sõnastik (1919), selityksenään ’suuri ajatus, idea’. Rahvusaade-sanaan pohjautuvat viron kielessä sanat rahvuslus eli rahvusmeelsus ja niin myös eestimeelsus (kansallismielisyys, viromielisyys). Viimeksi mainittu on vanhempi kuin Viron tasavalta, mutta aivan nykypäiviin asti se on avannut hyvin virolaisuuden sisältöä.

Suomennos Hannu Oittinen
Elo 1/2019


Lue myös


Soomlasena Eestis
Heidi Iivari

Poolt ja vastu

Küll keeb ja kobrutab! Eesti on muutunud meeleavalduste ja tuliste vaidluste maaks. See torkab silma ja kõrva peavoolu- ja sotsiaalmeedias, tänaval ja kampaaniates. Paari viimase aasta jooksul on avaldatud…
subject

Kieli kysymyksessä
Hannu Oittinen

Itämeri, Länsimeri ja ne muut

Itämeri suomen kielessä on tunnetusti lainasana, kun ruotsin Östersjön on otettu meillä ammoin käyttöön kiinnittämättä sen kummempaa huomiota sisällön epäloogisuuteen. Viron Läänemeri eli ”Länsimeri” vihjaa…
subject

Virolaisena Suomessa
Mariliis Kuukuma

Äidinkielen voima

Viron ja Suomen kirjallisia suhteita voi nykyään luonnehtia erittäin vilkkaiksi ja kiinnostaviksi. Aina nämä suhteet eivät luonnollisestikaan ole olleet yhtä lämpimät ja tiiviit. Niihin ovat vaikuttaneet…
subject