Julkaistu: 1. maaliskuuta 2005

Viron nuoruusvuosien tärkeimmät ratkaisut

Kaarel Tarand

Pienelle kansakunnalle historia on olemassaolon tärkeä osa, se on tärkeä osa nykypäivää ja siksi myös tärkeä osa politiikkaa. Viron valtio täytti helmikuussa 87 vuotta. Koska tämä syntymähetki on vielä niin lähellä, valtiomme itsenäisyys ja kansakuntamme riippumattomuus eivät ole valitettavasti vieläkään itsestäänselvyyksiä kaikille kansalaisille ja siksi historian ja juuri itsenäisyyden alkuvuosien tapahtumien tulkitseminen on yhä arkaluontoinen aihe. Emme halua tunnustaa tosiseikkoja, vaan haluamme kuulla tarua, josta löydämme tukea omalletunnolle, uskolle että pärjäämme, ja pystymme parempaankin verratuna sotaa edeltäneeseen itsenäisyyden aikaan. Samaan aikaan olemme vakuuttuneita siitä, että tehtiin 20- ja 30-luvulla mitä tehtiin, se oli joka tapauksessa oikein.

Viime vuosikymmenen aikana on kyllä ryhdytty kysymään ja pohtimaan enemmän sitä, miten ja miksi meille kuitenkin kaiken hyvän ja oikean lopputuloksena vuosina 1939–40 kävi niin huonosti, että menetimme itsenäisyytemme pitkiksi vuosikymmeniksi. Kuka teki virheitä ja millaisia virheitä, kuka on vastuussa siitä, että antauduimme niin helpolla?

Itsenäisyysajan historia ja erityisesti maan kohtalonvuodet toisessa maailmansodassa ovat tärkeä osa nyky-Viron arkea. Lähihistoria on osa uuden vuosisadan poliittista taistelua. Puolueetkin, eivät vain akateemiset tutkijat, myyvät ahkerasti omia tulkintojaan menneisyydestä. Puolueiden aikeita ja poliittista linjaa taas arvostellaan siltä pohjalta, mitä mieltä puolueessa ollaan historian tapahtumista. Koska historia on osa jokapäiväistä valtapeliä, akateemiset tutkijat askartelevat jossakin äärialoilla ja heitä on itse asiassa hyvin vaikea saada heitä mukaan julkiseen keskusteluun, koska he vastustavat historiatieteen ns. politisointia.

Välttämätön maauudistus

Ensimmäinen mutta välttämätön virhe tehtiin jo omaa valtiota perustettaessa. Viron johtajat, jotka julistivat itsenäisyyden keskellä sotaa, olivat tilanteessa, jossa oikeudenmukaista valintaa ei ollutkaan. Tietysti päätöksessä oli motivoivana tekijänä kostonhimoakin, mutta vuoden 1918 lopulla, kun Saksan joukot lähtivät Virosta ja punaiset kapinalliset samaan aikaan valtasivat Itä- ja Etelä-Viron eli lähes kaksi kolmannesta koko Viron alueesta, oli vain kaksi vaihtoehtoa.

Ensimmäinen vaihtoehto oli pysyä oikeudenmukaisena ja ainakin omaisuuskysymyksissä lainkuuliaisena. Omaisuuslait Virossa olivat eurooppalaisia. Asia oli mutkikas, koska juuri Venäjän vallankumouksellisten päämääränä oli koko omaisuuden uusjako tai kaiken takavarikoiminen valtion ja työväen hyväksi. Koko länsimaailma, Viron valtio mukaan luettuna, seisoi vakaasti yksityistä omaisuutta ja kaikkia kansalaisten perusoikeuksia puolustamassa.

Mutta upseerien, koululaisten ja opiskelijoiden lisäksi kukaan Virossa ei ollut halukas taistelemaan punaisia joukkoja vastaan. Liikekannallepano epäonnistui kaksi kertaa, kun hallitus ei luvannut mitään palkkaa eikä muutakaan.

Toinen huono vaihtoehto, johon myös päädyttiin, olikin lupaus jakaa saksalaisten sortajien tilat ja maat talonpojille.

Viron johdon onneksi meillä oli ns. vanha vihollinen ja toimiva taru seitsemästäsadasta vuodesta orjuuden pimeydessä. Oli helppoa vedota tähän taruun tukeutuen kansan haluun olla maanomistaja. Talonpojille, jotka osallistuivat sotaan, luvattiin maata ja tämän lupauksen tuella kerättiin lähes sadan tuhannen miehen kansanarmeija.

Sodan kuluessa kävi ilmi, että kyseessä olikin kaksi selvästi toisistaan erottuvaa sotaa. Toinen oli selvästi vapaussota, sota saksalaisia herroja ja heidän Landeswehriaan vastaan. Paikallisten saksalaisten joukot lyötiin Võnnun taistelussa 23.6.1919. Toinen sota oli koko länsimaailman sota bolševikkeja vastaan, johon Virokin osallistui Venäjän valkoisten joukkojen rinnalla. Sekin oli vapaussota, kun kumpikin vastustaja piti Viron maaperää omanaan.

Näennäisesti selvässä kysymyksessä on tulkinnanvaraa. Molemmilla rintamilla käydyillä taisteluilla on tunnuksia, jotka tekevät niistä pikemminkin sisällis- kuin vapaussotia. Sisällissotaa käytiin maata omistavan yläluokan ja maata haluavan alaluokan välillä.

Ideologista sotaa käytiin myös bolševikkeja vastaan, vaikka heidänkin joukossaan oli virolaisia.

Lopuksi Neuvosto-Venäjän kanssa allekirjoitetun Tarton rauhan myötä syntyi tasavalta. Yhteiskuntaan jäi kuitenkin hyvin paljon katkeruutta. Valitettavasti kahdenkymmenen itsenäisyysvuoden aikana Viron valtio ei löytänyt riittävästi keinoja sodanaikaisen epäoikeudenmukaisuuden hyvittämiseen.

Kaikilta entisiltä suurmaaomistajilta riistettiin motivaatio täydellisesti, ei vain taloudellisessa, vaan myös yhteiskunnallisessa mielessä. Huomattava osa sivistyneistä ja koulutetuista kansalaisista sivuutettiin täysin yhteiskunnan päätöksenteosta ja julkisesta hallinnosta. Heidän joukossaan olisi ollut niin kokemusta kuin osaamistakin, joille nuori tasavalta ei löytänyt käyttöä. Jo 30-luvulla kävi ilmi, että pienet tilat eivät pysyneet maatalouden nopean teknisen kehityksen mukana. Koko maauudistushanke osoittautui huomattavasti kalliimmaksi kuin oli suunniteltu, mutta samalla se jarrutti yhteiskunnan muuttumista teollisuusyhteiskunnaksi. Vielä 30-luvun lopulla lähes 70 % kansalaisista asui maaseudulla ja hankki elinkeinonsa maataloudesta. Kaupunkilaisia oli vain 350 000. Kuten sanottu, reduktion päämääränä olikin ensisijaisesti hankkia sotilasvoimaa rintamille.

Kuinka paljon maauudistusta kritisoidaankin, on varmaa, että ilman sen lupauksia ja myöhemmin lupausten täyttämistä sota olisi hävitty ja tuhoisa bolševikkivalta olisi alkanut jo vuonna 1920 eikä vuonna 1940. Ja kun vapaussodan aikana kolmatta vaihtoehtoa ei ollut, on hyvin ymmärettävää, että vapaussodan heroisointi alkoi heti sodan loputtua. Uusimman historian kirjoissa ei pohdittu sitä, oliko jotain tehty väärin. Ja nykypäiviin asti vapaussodan aikakautta ei ole kritisoitu akateemisessa historiankirjoituksessa. Se on jostakin syystä jonkinlainen tabu.

Teollisuus vailla valtion tukea

Edellä mainitsemani innovatiivisuuden lannistaminen oli toinen valtion tekemistä virheistä. Virossa oli kyllä tsaarinvallan ajalta melko paljon kehittynyttä teollisuutta, mutta sen markkinat olivat pääasiallisesti Venäjällä, jonne ei ollut vallankumouksen jälkeen enää pääsyä. Teollisuustuotanto ei ollut kilpailukyvytöntä, mutta valtion tukea uusien markkinoiden löytämiseksi ei saatu ollenkaan, paitsi maataloustuotannon osalta, mistä Viro oli tunnettu etenkin Englannissa.

Itsenäisyyden aikana perustettiin vain pari uutta ja tärkeää teollisuudenhaaraa, merkittävimpänä palavankiven tuotanto, josta tuli kansallinen ylpeydenaihe kuitenkin vasta myöhemmin ja jonka perintö on osoittautunut nykyään melko tuhoisaksi.

Tuolloin julkinen valta itse markkinoi ideaa, että virolaiset ovat maalais- ja talonpoikaiskansaa ja siksi he jäävätkin. Oma kulttuuri – kyllä, mutta sen pitää perustua talonpoikaisperinteeseen. Sivistyneistö oli asiasta eri mieltä, mutta sen painoarvo ei riittänyt merkittävien muutoksien aikaansaamiseksi. Eurooppalaista korkean tason kulttuuria harrastettiin pienissä piireissä lähes täysin eristyksissä, vailla pysyvää kosketusta viralliseen kulttuuripoliittiseen päälinjaan.

Tilastotiedot kertovat, että vuonna 1922 maatalous työllisti kaksi kolmannesta työvoimasta ja vuonna 1934 tilanne oli lähes sama. Samaan aikaan teollisuudessa toimi vain viidesosa palkansaajista, saman verran heitä oli julkisissa ja muissa palveluissa yhteensä. Kun työvoiman jaossa ei ollut juuri minkäänlaisia muutoksia, vaikka teollisuus kehittyi samaan aikaan nopeasti muualla Euroopassa, kysymys oli vakavasta poliittisesta virheestä. Hallitus ei panostanut lainkaan teollisuuden kehittämiseen ennen kuin ehkä vasta 1930-luvun jälkipuoliskolla, mutta silloin oli jo liian myöhäistä.

Maauudistuksen seurauksena pysähtynyt teollisuuden kehitys oli siis yksi niistä syistä, miksi yhteiskunnan hyvinvointi ei noussut vuosiksi 1939–40 niin korkealle tasolle, että kansakunta olisi yksimielisesti vastustanut sitä muutosta, joka tuli neuvostomiehityksen myötä. Valitettavasti taloudellisista syistä tyytymättömien lisäksi löytyi riittävästi maanpettureita ja konformisteja, jotka helpottivat bolševikkien vallankaappausta.

Rajoitettu demokratia

Ehkä merkittävin Viron poliittisen johdon tekemistä virheistä oli se, että kansan järkeen ei luotettu riittävästi. Koko itsenäisyyden ajan Virossa oli voimassa väliaikainen sotatila. Vallan voimakkaat otteet olivat kyllä perusteltuja välittömästi sodan jälkeisenä aikana, kunnes maanpetturit ja vallankumoukselliset oli saatu kiinni ja telkien taakse. Sen jälkeen olisi kuitenkin ehkä ollut järkevämpi ottaa ne riskit, joita ei otettu, eli antaa kaikille kaikki perustuslailliset oikeudet ja toivoa, että kansa on riittävän viisas käyttämään näitä oikeuksia vain hyvien päämäärien saavuttamiseksi.

Viron poliittinen johto ja puolueet valitsivat pääasiassa kuitenkin toisen tien. Kun 20-luvun alkupuolella poikkeustila oli julistettu vain osittain (rautateillä, pääkaupungissa ja raja-alueilla) niin 1.12.1924 tapahtuneen kommunistien vallankaappausyrityksen jälkeen poikkeustila julistettiin maanlaajuisesti.

Mitä tämä tarkoitti käytännössä? Ei sen kummempaa kuin jälkisensuuria mediassa. Ja varmasti seurauksena oli julkisuudelta piilossa pysynyttä kritiikkiä julkista valtaa kohti, vähemmän läpinäkyvyyttä, kuten nykyaikana sanotaan. Tämä mahdollisti vallan korruption, josta on nykyään riittävästi näyttöä ja todisteita.

Miksi näin kävi? Mielestäni pääsyy oli henkilöresurssien puute. Itsenäisyyden julistamisen aikoihin Virossa oli ehkä yhteensä viitisen tuhatta yliopistotasolla koulutettua, näiden lisäksi saman verran niitä joilta opinnot olivat jääneet kesken. Huomattava osa heistä oli baltiansaksalaisia ja muita vähemmistökansojen edustajia.

Jokainen demokratia tarvitsee julkiselle vallalle opposition, sivistyneitä kritiikkoja, tasapainottajia, jotka pitävät yllä julkista keskustelua. Viron ongelmana oli juuri tämän tasapainottavan kansanosan puuttuminen, kun älymystö oli lähes kokonaan hallituksen palveluksessa.

Tällaisessa tilanteessa on hyvin helppo ajatella, että me vallanpitäjät tiedämme parhaiten mikä on parasta kansalle. Ja kun kritiikkiä ei kuulu mistään, niin yhä enemmän päätöksentekoa siirtyy pois julkisuudesta. Ja kuten tiedämme – se johtaa vakaviin virheisiin.

Viro ei ollut tässä poikkeus. Kun vastapainoa julkisen vallan virheille päätöksenteossa ei ollut, Viro ajautui poliittisesti umpikujaan.

Yhteenvetona, vakavia virheitä olivat ensinnäkin epäoikeudenmukaisuus omaisuuskysymyksissä vapaussodan aikana, mikä johti baltiansaksalaisen sivistyneen ja vauraan vähemmistön syrjäyttämiseen julkisesta elämästä, toiseksi talonpoikaiskansan kultti, ainoa oikeaoppinen julkinen ideologia, jota seurasi teollisuuden kehittämistarpeen aliarviointi ja lähes täydellinen piittaamattomuus modernin valtion taloudellisen puolen rakentamisesta, ja kolmanneksi kansalais- ja sananvapauden rajoittaminen sotatilalain nojalla, mikä taas johti kriittisen ja yhteiskuntaa tasapainottavan älymystön syrjäyttämiseen ja pikemminkin korporatiivisen yhteiskuntamallin toteuttamiseen.

Pelastusrengas: yliopisto

Mielestäni tärkein ja viisain päätos Viron tasavallan historiassa oli päätös perustaa oma vironkielinen yliopisto. Se avattiin virallisesti 1.12.1919 sodan aikana, vaikka Tartossa käytiin jo rauhanneuvotteluja.

Sodan loppuvaiheissa oltiin tilanteessa, jossa yliopiston saksalainen ja venäläinen akateeminen henkilökunta oli lähtenyt maasta itään tai länteen. Ulkomaisista opiskelijoistakin enemmistö oli lähtenyt, virolaisten opiskelijoiden pääosa taas taisteli rintamalla.

Sotatoimien supistuessa opiskelijat olivat ensimmäisiä jotka lähetettiin pois rintamilta, eli opiskelijoita yliopistoon kyllä riitti. Professoreista sitä vastoin oli huutava pula. Siitä huolimatta yliopisto päätettiin avata ja professoreita lainattiin alkuvuosina enimmäkseen Suomesta ja Ruotsista, myös saksalaisia palasi vähitellen.

Tasavallan kahden vuosikymmenen aikana Tarton yliopistosta valmistui lähes kymmenen tuhatta opiskelijaa. Se oli valtava määrä uutta verta ja tämä joukko muuttui hyvin äänekkääksi jo 30-luvun keskivaiheilla. Tallinnan teknillisen korkeakoulun avaaminen vuonna 1936 antoi pienen lisäpanoksen.

Vaikea on sanoa, mikä oli se voima, joka pakotti Viron valtiomiehet perustamaan yliopiston keskelle tyhjyyttä. Virolaisten oli pakko todistaa koko maailmalle olevansa muiden eurooppalaisten kansojen rinnalla tasavertaisia, yhtä kyvykkäitä. Virolaisten motivaatio oli jotakin, jota on nykyään vaikea kuvitella.

Heidän oli pakko todistaa koko maailmalle, että tyhjästäkin voi nousta. Ja se onnistui.

Nämä kymmenkunta tuhatta itsenäisyyden ajan opiskelijaa muodostivat virolaisten henkisen vastarinnan selkärangan koko surkean neuvostokauden aikana. Pakolaiset vapaassa maailmassa pystyivät ylläpitämään virtuaalivaltiota, suunnattoman tärkeää jatkuvuutta, samoin tuottamaan korkeatasoista kirjallisuutta, musiikkia, taidetta. Kotimaassa taas säilyi vapauden ajan sivistyneistön ansiosta vironkielinen koulu.

Nyky-Viron ja nuoren itsenäisen Viron tärkein ero olikin mielestäni koulutuksen ja sivistyksen keskeinen asema valtion politiikassa. Opetusministeriön menot olivat 12 % valtion budjetista, kaupungit ja kunnat lisäsivät sitä osaltaan vielä 4 %. Voi sanoa, että koulutusjärjestelmä oli hyvin rahoitettu. Nykyäänkin sivistys saa valtion menoista lähes saman prosenttimäärän rahaa, mutta esimerkiksi vuonna 1930 yliopistossa opiskeli hieman yli kaksi tuhatta opiskelijaa, nyt eri tason korkeimmissa oppilaitoksissa ja yliopistoissa on lähes kuusikymmentä tuhatta opiskelijaa, lähes puolet heistä valtion kustannuksella koulutettavina ja loput maksavina opiskelijoina.

Nämä olivat mielestäni nuoren Viron tasavallan tärkeimmät piirteet. Akateeminen historiantutkimus näkee piirteet ehkä täysin eri valossa ja monimutkaisempina.

Vakaviakin virheitä tehtiin ja ehkä vasta nyt alkaa olla aika analysoida menneisyyden tapahtumia uudelleen, ilman niitä paineita, joita Virossa toivat neuvostovallan läsnäolo ja historiankirjoituksen oikeaoppisuuden totaalinen valvonta, ja lännessä, vapaassa maailmassa alkuperäisen materiaalin puute sekä yhteiskunnan sosiaalinen tilaus kertomuksille kultaisesta menneisyyden vapaudesta, mikä auttoi säilyttämään maanpaossa virolaisen identiteetin.

Itsenäisyyden menetys on virolaisilla vielä tuoreena muistissa, vaikka hyvin monien tietoon se tulikin vasta 15 vuotta sitten. Liian monessa perheessä menneisyys unohdettiin niin perusteellisesti että siitä, ainakaan positiivisessa mielessä, ei jäänyt jälkeäkään. Meilläkin oli riittävästi aivopestyjä virolaisia, vaikka sitä ei enää nykyään kukaan tunnustakaan. Nyt jokainen kertoo olleensa toisinajattelija ja vapaustaistelija.

Kun neuvostomiehityksen vuosikymmenten ajat ovat negatiivisia, siitä seuraa automaattisesti, että ennen neuvostoaikaa, itsenäisyyden aikana, kaikki oli päinvastoin eli hyvin.

Jostain syystä täällä Itämeren rannikon pienten kansojen keskuudessa on muotia kertoa historiamme mustista päivistä ja vuosista - etenkin muukalaisille. Me anomme ja pyydämme jokaiselta niin virallisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla myötätuntoa. Onneksemme koko maailman myötätuntobisneksen monopoli on juutalaisilla. Meille ei ole myötätunnon markkinoilla tilaa, eikä sitä tule. Ja juuri siksi minusta on aika lopettaa Viron historian tulkinnoissa epäoikeudenmukaisuuden, kärsimysten ja uhrien korostaminen, asettaminen etusijalle. Kuka siitä maailmalla piittaa? Meidän historiamme on tärkeää vain meille itsellemme. Ja kärsimyksistä – kuinka moni meistä on pysyvästi kiinnostunut vaikkapa vietnamilaisten kärsimyksistä suurvaltojen välisen sodan vuosikymmeninä vasta 30 vuotta sitten? Ei kovinkaan moni. Hyvä on, Euroopassa on ehkä ihmisiä jotka ainakin ymmärtävät meidän viime vuosisadan historiamme kauheuden, mutta siinä kaikki.

Meidän ei ole pakko todistaa toisille mitään. Pakko on vain tottua siihen tosiseikkaan, että me olemme selvinneet niistä kauheuksista. Voisimme ajatella positiivisesti ja löytää, tietysti unohdamatta lukuisia uhreja, sankareita ja marttyyreja, ne seikat historiasta, ne oikeat ja viisaat päätökset ja ehkä myöskin sattumat, joiden avulla ja tuella tähän päivään on tultu.


Tuglas-seuran jäsenlehti 2/2005