Julkaistu: 17. syyskuuta 2009

Suuri maanpako

Hellar Grabbi

Lähtö maanpakoon neuvostovallan alta merkitsi useille virolaisille hengenvaarallista ja monesti myös hengen vaatinutta matkaa yli pimeän ja myrskyävän Itämeren pienissä kalastajaveneissä. Kalustoon ja tunnelmiin voimme hyvin eläytyä Miehitysten museossa Tallinnassa. Mutta matkanteko saattoi olla myös toisenlaista, kuten käy ilmi seuraavista muistelmista.

Hellar Grabbi on tänä syksynä 80 vuotta täyttävä amerikanvirolainen kirjallisuusmies. Hänen isänsä oli Viron armeijan eversti ja presidentti Pätsin pitkäaikainen adjutantti. Maanpaossa Hellar Grabbi on toimittanut vapaamielisenä tunnettua kirjallisuuslehti Manaa sekä kirjoittanut sadoittain kirjallisuusartikkeleita. Julkaisemme päätösluvun hänen muistelmaesseitten kirjastaan Vabariigi laps (Tasavallan lapsi), joka ilmestyi Virossa viime vuonna.

Saksalaismiehityksen loppuaikoina nelihenkinen perheemme asui Rahumäellä, Kurni-kadulla. Minä olin neljäntoista ja Rein-veli kymmenvuotias. Isoäiti, äidin äiti Marie Korjus, oli kahdeksankymmentäyksivuotias. Äiti oli neljänkymmenenkuuden. Isä oli pidätetty kesäkuun 14. päivänä 1941 Petserissä. Sinne hänet oli viety monien muiden virolaisupseerien kera Värskan leiriltä. Varmat tiedot isän myöhemmästä kohtalosta puuttuvat. Vuosikymmeniä myöhemmin selvisi, että hänet oli ammuttu heinäkuulla 1942 Norilskin vankilassa.

Päätös lähteä Virosta tai jäädä paikalleen riippui miltei yksinomaan äidistä, hänhän oli perheenpää. En muista, että äiti olisi neuvotellut siitä asiasta minun kanssani. Hän oli yleensäkin hyvin itsenäisesti ajatteleva ihminen.

Tietysti minä olin hyvin perillä maailman tapahtumista. En niinkään natsi-Saksan propagandasuodattimen kautta tulleitten uutisten vaan ennen muuta ulkomaisten radioiden avulla. Siitä huolimatta en täysin ymmärtänyt tilanteen uhkaavaa vakavuutta ja sitä, miten lähellä miehitysvaltojen vaihtuminen oli. Virosta lähtemisen ajatusta en erityisemmin kannattanut, pikemminkin päinvastoin. Mutta eipä minulla sananvaltaa ollutkaan.

Otaksun äidin tehneen mielessään lähtöpäätöksen jo muutamaa kuukautta aikaisemmin. ”Miehen ne minulta veivät, poikiani en jätä venäläisten ja kommunistien käsiin” – niin hän on muistellut tuon ajan tunnelmiaan. Päätöstä vaikeutti huoli, mitä tehdä 81-vuotiaalle äidille, jota ei voinut jättää yksin, sillä muita läheisiä sukulaisia hänellä ei ollut, mutta hankalaa ja raskasta oli ottaa hänet vieraisiin oloihin.

Ratkaisua vaati myös kysymys minne mennä. Perheessämme oli vallinnut englantilais-ranskalainen, ei saksalainen suuntaus. Isä ja äiti olivat asuneet Pariisissa 1926–1928 isän käydessä Ranskan sotakorkeakoulua. Kolme vuotta Saksan miehitysvaltaa Virossa eivät olleet tehneet siitä maasta äidille kovinkaan rakasta.

Ensisijaisesti äidin mieleen tuli Suomi, etenkin kun Suomi oli avannut elokuussa 1944 Tallinnaan toimiston, jossa ryhdyttiin rekisteröimään niitä virolaisia, jotka halusivat lahden yli paeta läheneviä venäläisiä. Muistan pitkässä jonossa odottavat ihmiset toimiston oven edessä jossakin Pärnu maanteen ja Valli-kadun vaiheilla. Suomeen lähtemisen mahdollisuudet kuitenkin menivät, sillä syyskuun alussa Suomi ja Neuvostoliitto aloittivat rauhanneuvottelunsa. Tallinnan toimisto suljettiin.

Sitten äiti käänsi katseensa Ruotsiin. Muistan hänen valittaneen Ruotsin-matkaan tarvittavan kultaa tai ulkomaanvaluuttaa, eikä hänellä niitä ollut. Ehkä hän ajatteli erityisluvalla lähteviä laivoja? Sen reitin oli vironruotsalaisten enemmistö valinnut järjestetyin muodoin, ja heidän joukkoonsa hivuttautui myös virolaisia. Virallisin luvin Ruotsiin lähtemistä järjesti Tallinnassa Pöhl-veljesten johtama konttori. Saksalaisten vallanpitäjien edustajat istuivat kuitenkin luvat myöntävässä komissiossa.

Äidin muistelusten mukaan tehdyissä merkinnöissä on seuraava katkelma: ”Käydessäni Ruotsiin lähdön merkeissä Pöhlin luona näin siellä asioitaan hoitelemassa myös Tuglaksen ja Adsonin>. Todistin olevani Noarootsista kotoisin. Herbertillä (isällä) oli korkea ruotsalainen kunniamerkki, siitä oli apua. Merkki olisi myös taannut lapsille koulutuksen Ruotsissa. Maksoin Ruotsin-matkan kalliilla matolla ja presidentinlinnan kellarista peräisin olevalla harvinaisella konjakkipullolla, mutta laiva jolla meidän oli tarkoitus lähteä takavarikoitiin saksalaisille haavoittuneille.”

Äitikään ei tainnut tietää kenen iloksi matto ja pullo jäivät, sillä konttorissa asioimiseen hän käytti myös välittäjiä. Ehkäpä saksalaisille, jotta komissio hyväksyisi meidät vironruotsalaisiksi, sillä Noarootsin verta ei äidissä kyllä ollut tipan tippaa.

Jäljelle jäi Saksa. Vielä kuukautta tai jopa viikkoakin aikaisemmin olisi sinne voinut lähteä rauhallisemmin ja turvallisemmin. Laivat kulkivat Tallinnasta Saksaan puolityhjinä, sillä virolaiset eivät noin vain halunneet lähteä kotimaasta. Ja rintamalla kesti vielä virolaisten puolustus Sinimäed-lohkolla ja Emajõen linjalla.

Mutta viisi päivää myöhemmin, syyskuun 19. päivänä, Tallinnaan tarttui paniikki, kun kansan keskuuteen levisi tieto että saksalaiset ovat päättäneet jättää Viron ja joukkojen vetäytyminen on jo käynnissä. Paniikilla en tarkoita mitään päättömyyksiä, vaan sukulaiselta toiselle, tuttavalta toiselle kantautuvaa ja koko ajan voimistuvaa viestiä: parin päivän kuluttua venäläiset ovat Tallinnassa. Jos aiot paeta, käsillä ovat viimeiset hetket ja sinun on pidettävä kiirettä, muuten jäät kommunistivallan alle ja NKVD:n kynsiin.

Täytyy lähteä ja heti, äiti päätti. Joko sinä päivänä tai jo edellisenä hän oli hankkinut pääsyluvan Wartheland-laivalle, jolla evakuoitiin Saksan siviilivirkamiehistöä ja Viron itsehallinnon virkailijoita, mutta muitakin pakolaisia otettiin mukaan. Luvan hankki äidin tuntema järkevä saksalainen. Kuten satamassa kävi ilmi, laivaan päästettiin myöhemmin mukaan myös ilman erikoislupaa. Wartheland oli sama 6?783 bruttorekisteritonnin vetoinen laiva, jolla kotimaata puolustamaan palaavat suomenpojat olivat kuukautta aikaisemmin tulleet Hangosta Paldiskiin.

Vaikeaksi kysymykseksi nousi se, mitä matkalle otettaisiin mukaan. Selvää oli, että vain kaikkein tarpeellisin voidaan ja täytyy ottaa mukaan. Äiti ilmeisesti tiesi, että Warthelandilla lähteville oli määrätty enimmäismääräksi matkatavaraa kaksi matkalaukkua tai muuta kantamusta henkeä kohti. Mutta koettakaahan lähteä sota-aikana kohti tuntematonta tulevaisuutta vain kahden matkalaukun kanssa, tietäen vielä että jäljelle jäävät tavarat katoavat todennäköisesti ikuisiksi ajoiksi.

Ensi sijassa äiti ja isoäiti – hän oli vielä kyllin reipas – pakkasivat vaatetavaraa sekä täkit ja vuodevaatteet, jalkineet ja muun vaatetukseen kuuluvan. Sitten pidettiin tarpeellisena ottaa mukaan ruoka-aineita ja ruokailuvälineitä, ja saimme kokea että se oli oikea päätös. Vielä yhtä ja toista tarpeellista. Äiti ja isoäiti kyllä tiesivät vaikeat ajat, he olivat molemmat kokeneet Venäjällä vuoden 1917 vallankumoukset ja palanneet Viroon Vapaussodan lopussa nälkää näkevän Venäjän halki.

Äiti otti mukaan tietysti tärkeät asiapaperit. Sekä muutamia kulta- ja hopeaesineitä. Mutta edes perhe- ja muita valokuvia hän ei ottanut kaikkia matkaan, valitsi vain muistorikkaimmat, muut oli jätettävä. Kovin sääliksi kävi isälle lahjoitettuja, omistuskirjoituksin somistettuja muotokuvia sellaisilta henkilöiltä kuin Päts ja Laidoner, Ruotsin kruununprinssi ja myöhempi kuningas Kustaa Aadolf ja hänen sukulaisensa Folke Bernadotte, Suomen presidentti Svinhufvud jne. Minun vastaväitteeni historiallisesta merkityksestä ei auttanut. Sitä innokkaammin vaadin, että ottaisimme mukaan isän runsaslukuiset kunniamerkit. Nehän olisi voinut ottaa pois tilaa vievistä koteloistaan ja panna sellaisenaan matkalaukkuun. Mutta taas olivat pyyntöni tuloksettomia.

Kunniamerkit ja lahjavalokuvat äiti toimitti silti talteen toisen isoäitini, isänäitini luo, joka jäi Viroon. Kun vierailin kotimaassa ensimmäisen kerran lähtöni jälkeen vuonna 1968, isoäiti oli kuollut. Kävi ilmi että esineitä ei ollut enää jäljellä. Isoäiti oli hävittänyt ne pahimpaan Stalinin aikaan, olisivathan ne olleet vaarallisia todistuskappaleita, voineet vahingoittaa isoäidin toisia lapsia ja heidän perheitään.

Omasta vähäisestä omaisuudestani valitsin kaikkein rakkaimmat esineet – Englantilaisen koulun ja Reaalikoulun lakit, shakkilaudan ja nappulat, arvokkaimman osan postimerkkikokoelmastani, muutamia kuvia, koulutodistukset. En muista että olisin ottanut mukaan ainuttakaan kirjaa, mikä minua hivenen yllättää. Rakkaitahan ne olivat, mutta painavia, ja vielä – mitä ottaa, mitä jättää? Äitikin otti vain muutaman saksan ja ranskan kielen sanakirjan. Rein-veli pani muutaman oman tavaransa matkalaukkuun.

Ja siinä kaikki, mitä perheemme saattoi ottaa mukaan. Kerran myöhemmin, käydessäni Virossa neuvostoaikaan, minua kiukustutti puhe, mitä oli meidän sukulaistemme keskuudessa levitetty: mikäs heillä oli lähtiessä, rahat odottivat ulkomaan pankeissa. Niin puhuttiin muistakin pakolaisista. Eihän meillä tietenkään ollut pennin hyrrää odottamassa, ja sama koski 99,5 prosenttia pakolaisista.

Iltaan mennessä laukut oli pakattu ja äiti oli tilannut aamuvarhaiseksi ajurin, oikeammin hevosmiehen. Unta ei kunnolla tullut, kun jännitti. Ystävällinen hevosmies oli paikalla oikeaan aikaan.

”Missä isoäiti on?” äiti kysyy yhtäkkiä. Tosiaan, häntä ei ole missään. Nyt näen ensi kerran pakokauhun kohoavan äidin silmiin. Sitten hän saa ajatuksen: ”Mene ja katso Rahumäen rautatieasemalta ja pidä kiirettä!” Asema ei ole kaukana, juosten ennätän sinne viidessä minuutissa. Ja kas – isoäiti istuukin penkillä asemarakennuksen edessä. Hän näyttää olevan hämmennyksissään eikä osaa vastata minulle mihin haluaa matkustaa. Ymmärrän vain että hän ei halua lähteä Virosta. Onnistun taivuttamaan hänet lähtemään kanssani. Äiti on hermostunut ja näpsäyttää isoäidille jotakin ilkeää. Isoäiti on hiljaa.

Rahumäeltä on satamaan pitkä matka. Tavarat ja isoäiti rattailla, me kolme rattaiden perässä, niin sitä mennään. Mitä lähempänä olemme satamaa, sitä enemmän näemme sinne suuntaavia ihmisiä. Olemme matkalla monta tuntia. Ennen satamaa on tarkastuspiste, äidin hallussa oleva lupa auttaa ohittamaan sen.

Satamassa tungeksii paljon kansaa. Äiti on täynnä tarmoa. Pian hänelle selviää, missä laiturissa Wartheland odottaa. Se näyttää olevan suuri ja hyväkuntoinen alus, laiturilta käsin sen partaat näyttävät kovin korkeilta. Osa matkustajista on jo laivassa ja heitä seisoo reelingin ääressä. Saksalaiset laivamiehet vinssaavat isompia pakkauksia laivaan ja auttavat ihmisiä portaissa. Ollaan jo pitkällä iltapäivän puolella.

Kun makuupaikat on löydetty laivasta ja tavaroista pidetty huolta, minäkin voin mennä reelingille seuraamaan laiturilla parveilevia ihmisiä. Ilma on kaunis, lämmin ja päivänpaisteinen.

Sota ja sen tuoma uuden miehityksen uhka palaavat yhtäkkiä mieleen, kun kuuluu ilmatorjuntatykkien ja kranaatinräjähdysten pauketta. Pari venäläistä lentokonetta lentää matalalta yli kaupungin, ne katoavat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. Arvellaan niiden tulleen katsomaan, mitä satamassa on tekeillä. Pakolaisten laivaan nousu jatkuu.

Auringonlaskun aikaan laivan runko alkaa väristä. On lähdön hetki. Koneet on pantu käyntiin. Sekä laivalta että laiturilta vilkutetaan. Wartheland lähtee hitaasti ulos satamasta, mukanaan yli kolmetuhatta virolaista pakolaista. Ihmiset tungeksivat laivan uumenista ylös kannelle silmätäkseen Tallinnaa viimeisen kerran. Monilla on kyynelet silmissä. Lastenkin kasvot ovat totisia. On keskiviikko, 20. päivä syyskuuta 1944. Se päivämäärä jää kaikille iäksi mieleen.

Aluksi me jäämme redille ankkuriin ja odotamme muita laivoja lähteäksemme sitten saattueena matkaan. Seison yhä edelleen reelingin ääressä kuten niin monet muutkin. Hämärtää. Tallinnan ääriviivat käyvät epäselviksi. Täällä minä olen syntynyt ja elänyt miltei viisitoista vuotta. Samalla paikalla, Koplin rannan kalastajakylässä, on esi-isiäni asunut sukupolvien ajan. Tunnen miten laiva jalkojeni alla alkaa taas liikkua eteenpäin. Rantaa ei enää näy. En mieti sitä milloin pääsen tänne takaisin, mutta ei ole liioin tunnetta siitä että nyt lähdetään pitkäksi aikaa. En tunne surua enkä epätoivoa kuten monet aikuiset, vaan vain jännityksen. Se ei merkitse kotimaa-tunteen puutetta, minun sukupolveni on hyvin kansallismielistä. Mutta minun ikäiselleni pojalle kaikki tapahtuva on hyvin jännittävää, koen sitä täysin siemauksin. Lähden kannelta vasta sitten kun on täysin pimeää.

Aamulla lähden taas kannelle. Laiva on tehnyt matkaa koko yön, ja sen pitäisi olla jossakin Saarenmaan länsipuolella. Ilma on edelleen kaunis ja lenseä. Silti sekä alhaalla että kannella näkyy merikipeitä ihmisiä. Edessämme kulkee pienempi alus, taakse kävellessäni näen että perässämme tulee virolaispakolaisia ja saksalaisia sotilaita kuljettava Minden. Saattuetta varmistaa kaksi pienempää sotalaivaa sen molemmilla puolin.

Tulee nälkä ja lähden alas, äiti ja isoäiti tekevät eväistä voileipiä. Myöhemmin tulen veljen kanssa jälleen kannelle. On keskipäivä, mutta yhtäkkiä kuuluu matruusien kiihkeitä huutoja ja heti sen jälkeen alkaa korvat lukitseva ilmatorjunta-aseiden pauke. Katson vieressäni seisovan matruusin ojennetun käden suuntaan ja näen aivan matalalla meren yllä usean lentokoneen lähestyvän meitä sivulta. Niitä tulitetaan, tyhjät hylsyt vierivät laivan kantta pitkin. Seuraan nopeaa tapahtumien kulkua jännittyneenä mutta vailla pakokauhua – kuten ainakin asiaa, jota en voi muuttaa ja johon en voi vaikuttaa.

Katson meressä liikkuvaa torpedon vaahtovanaa. Se tulee suoraan kohti meidän laivaamme, mutta Wartheland on jo lentokoneiden ilmestyessä pannut koneet täysille, kääntynyt poikittain vähentääkseen vesilinjansa pituutta ja ehtii pois tieltä, kun vaahtovana risteää meidän reittimme kanssa. Torpedo kulkee Warthelandin ja vanavedessämme tulevan Mindenin välistä ohi. Muidenkaan lentokoneiden torpedot eivät osu. Torjuntatuli ahdistaa lentäjiä, he eivät lähde etsimään parempia tähtäyskulmia.

Mutta lentokoneet palaavat, tällä kertaa ne hyökkäävät toiselta, paapuurin puolelta. ”Ne ovat ampuneet torpedonsa, nyt ne tulittavat konekivääreillään”, matruusit huutavat ja komentavat siviilejä menemään kannelta suojaan portaita pitkin. Mekin lähdemme, veli ja minä. Ylhäältä kuuluu helvetillinen meteli, Wartheland ja toiset laivat antavat myrskyisää torjuntatulta. Jälkeenpäin kuulemme, että yksi lentokone ammuttiin alas ja se putosi mereen horisontissa. Meidän laivaamme oli osuttu konekivääritulella, mutta uhreja ei ollut. Mindenillä oli kyllä kuolleita ja haavoittuneita.

Lentokoneet eivät palaa enää, ja pian laivamiehet vakuuttavat, että me olemme päässeet vaara-alueelta. Loppumatka sujuu rauhallisesti. Suurimman osan päiväsaikaa minä vietän laivan kannella, pelastusliivit kaiken varalta vartaloni ympärillä. Mistä ne tietää Venäjän sukellusveneet, vaikka niiden pitäisi vielä olla Suomenlahden sulutusjärjestelmän takana? Entäpä sitten, jos joku sieltä silti pujahtaa ohi? Suomihan on solminut jo välirauhan? Lyijynharmaa meri tekee keveää aaltoa, vesilakeudella voi silmä erottaa tuulen nostattamia valkoisia vaahtopäitä. Tämä on minun ensimmäinen merimatkani. Laiva keinuu, kostea tuuli on kuin silkkihuivi kasvoilla. Jo Tallinnasta lähdettäessä kokemani jännityksen tunne tarttuu minuun jälleen. Nuorekkaassa uteliaisuudessani elän suurta seikkailuani kuin Jack Londonin tai Robert Louis Stevensonin romaanin sankari. Yhtään ei huoleta se, mikä edessä odottaa.

Suuri Maanpako suurena seikkailuna? Kyllä, sitäkin se on.

Gotenhafeniin, puolalaisten Gdyniaan, me ennätämme syyskuun 22. päivänä, viidennentoista syntymäpäiväni aamuna kello 7.00, laivalla 180 haavoittunutta sotilasta ja 3 500 pakolaista, kuten merkintä Saksan merivoimien Danzigin toimiston sotapäiväkirjassa kertoo: 22.9.1944 / 07.00 / Gotenhafen / Wartheland eingelaufen aus Reval mit 180 Verwundeten, 3?500 Flüchtlingen, 300 ts. Gepack. Tallinnan rediltä lähtömme jälkeen olemme olleet merellä kaksi yötä ja yhden päivän, yhteensä 35 tuntia.

Lyhentäen suomentanut Juhani Salokannel
Elo 4/2009


Lue myös


Soomlasena Eestis
Heidi Iivari

Valga / Valka

On 1999. aasta veebruar. Tartu ülikoolis on just algamas eesti keele tund ja ma satun istuma Irita kõrvale. Varsti selgub, et Irita on pärit nii Valgast kui Valkast. Ta sündis ja elas neli esimest eluaastat…
subject

Varia
Maiu Juurik

Eesti- ja soomekeelsetest linnunimedest keeleõpetaja pilgu läbi

Miks just sina Maiu Juurik, Tuglase Seltsi eesti keele õpetaja, tahad kirjutada Elos linnunimedest? Kas seda ei peaks tegema Mall Hiiemäe või Erik Leibak või Kaisa Häkkinen või Jukka Hintikka?
subject

Viron kielen vuosi
Karl Pajusalu

Virolaisuuden juuret

Viron tasavallan sadantena juhlavuonna on toistuvasti tarkasteltu niin Viron valtion lähtökohtia kuin sitä tukevan virolaisuuden perusteita. Mitä on se oleellinen ja ainoalaatuinen, joka sisältyy sanaan…
subject