Tammikuun 6. päivänä vietettävä loppiainen on Viron kaupungeissa nykyään joulun ja uudenvuoden ajan juhlallinen päättymispäivä. Eräissä puistoissa kansa kokoontuu loppiaisiltana katsomaan, kun joulukuusista valmistetut taideteokset sytytetään tuleen. Võrumaalla joulukuusen latvasta tehtiin tavallisesti hierrin eli härkin – siis hämmennysväline, joka on viron yleiskielessä pudrumänd, mutta meillä sitä kutsuttiin nimellä pudrupöörüs – kun taas rungosta veistettiin hernekeppejä tai muita kotitaloudessa tarvittavia tikkuja. Oksanrangat levitettiin keväällä istutusten suojaksi, etteivät linnut pistäisi herneitä tai nuoria kasveja poskeensa. Kuusenneulaset menivät kanojen ravinnoksi – nekin tarvitsevat vitamiineja talvisaikaan. Loppiainen on Virossa juhla-, muttei virallinen pyhäpäivä, ja Suomesta poiketen se on kalenterissa tavallinen työpäivä.
Antonin päivä, 17. tammikuuta, on kansankalenterissa merkinnyt talven keskikohtaa – silloin piti vielä olla jäljellä puolet niin ihmisille kuin eläimillekin talveksi varatusta ruoasta. Antonin päivän perusteella on myös ennustettu tulevan kesän säitä, tosin tavalla, jota on käytetty monien muidenkin kansankalenterin merkkipäivien yhteydessä: jos aurinko pilkistää edes sen aikaa, että mies ehtii hypätä hevosen selkään, miehet pysyvät terveinä ja tulee hyvä kesä, jolloin päästään tekemään heinää, vilja kasvaa ja kypsyy. Talviunta nukkuvien eläinten uskottiin kääntävän Antonin päivänä kylkeä. Tämä tosin päti vain Pohjois-Virossa – etelässä kylkeä käännettiin vasta vähän myöhemmin, kynttilänpäivänä eli 2. helmikuuta. Rannikon väki uskoi, että Antonin päivänä meren jäälle syntyy ensimmäinen hylkeenpoikanen. Virolaiset ovat tunteneet myös kodinhaltijan nimeltä Tõnn. Pärnumaalla tämän koko talouden suojelijan kunnioittaminen oli voimissaan vielä 1900-luvun alussakin. Tõnnin muoto riippui täysin valmistajansa mielikuvituksesta, mutta sen olemassaolo piti pitää salassa. Tõnn sai osansa jokaisesta leivotusta leivästä ja lahdatusta eläimestä. Onnettomuuden tai sairauden sattuessa kohdalle Tõnnille laitettiin kuparikopeekkoja vakkaan, jossa häntä pidettiin. Uskottiin, että Tõnnin vakka kestää vaikka tulipalon eikä sitä pysty hävittämään millään muullakaan tavalla.
Kansankalenterissa helmikuun nimi on küünlakuu eli kynttiläkuu. Ei tosin siksi, että sähkö on kallista ja on tyydyttävä kynttilänvaloon, vaan talven selän taittavan kynttilänpäivän takia.
Laskiaisen ajankohta liikkuvana pyhänä voi vaihdella helmikuun 3. päivän ja maaliskuun 9. päivän välillä. Myöhäiskeskiajalla ja varhaisella uudella ajalla laskiainen oli kaikkialla Euroopassa suuri juhla ja karnevaali (sana karnevaali tarkoittaakin alkujaan ”lihasta luopumista”; latinan carnisprivium, italian carnevale). Kansankalenterissa laskiaisella – viron yleiskielellä vastlad – on muitakin nimityksiä: lihaheitepäev (’lihasta luopumisen päivä’ – liha loppui, paasto alkoi), liugupäev (’liukupäivä’) ja pudrupäev (’puuropäivä’, Etelä-Virossa käytetty nimi). Sana vastlad on tullut viroon saksan (fasten) ja ruotsin (fastlag) kielen kautta.
Erilaiset laskiaisperinteet ovat nykyäänkin suosittuja. Mäenlasku, herne- tai papukeiton sekä siansorkkien syönti kuuluu asiaan joko juuri oikeana tiistaina tai ainakin sen tienoilla. Esivanhemmillamme oli tapana leipoa laskiaiseksi myös ruis- tai vehnäkakkara, jolla oli taianomainen merkitys: sitä ei syöty kerralla, ja kun karja laskettiin keväällä ensimmäistä kertaa laitumelle, eläimille annettiin murusia laskiaiskakkarasta. Tämän uskottiin ja toivottiin suojaavaan karjaa taudeilta ja vahingoilta. Varsin arkisen näköisen, mutta rituaalisesti merkittävän laskiaiskakkaran on sittemmin – skandinaavisen ja eurooppalaisen keittiö- ja kahvilakulttuurin välityksellä – korvannut ulkoasultaan huomattavasti houkuttelevampi hillo- ja kermavaahtotäytteinen luomus. Samankaltaisia laskiaispullia syödään myös Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Islannissa, Latviassa, Liettuassa ja joissakin osissa Saksaa.
Laskiaiseen kuuluu erottamattomana osana myös mäenlasku, jolla aikoinaan turvattiin hyvä pellavasato. Jos joku ei osallistunut mäenlaskuun, liukuhuudoissa toivottiin hänen pellavapeltoonsa rikkaruohoja. Laskiaista vietettiin perinteisenä kansanjuhlana myös neuvostoaikana – pellavat haluttiin kasvattaa pitkiksi kolhooseissakin, mäet odottivat laskijoita, siansorkat syöjiä ja juhlat juhlijoita. Alkava paastonaika ja juhlan kirkollinen merkitys saatettiin tarpeen mukaan niin sanotusti rajata ulos kuvasta tai retusoida näkymättömiin. Kouluissa laskiaiskarnevaalit olivat tuolloin erittäin suosittuja tapahtumia, ja monilla työpaikoilla ja laitoksissa järjestettiin talviurheilukisoja ja retkiä.
Tuhkakeskiviikko on heti laskiaistiistaita seuraava päivä. Kansankalenterissa se on varsin tärkeä merkkipäivä, eikä se ole nyky-Virossakaan vaipunut aivan unohduksiin. Tuhkakeskiviikon perinteet liittyvät tavalla tai toisella tuhkaan puhdistusaineena ja taianomaisena apuvälineenä. Tuhka toimi lannoitteena ja piti kasvituholaisia loitolla, mutta toisaalta se symboloi myös likaisuutta, ihotauteja ja syyhyä sekä laiskuutta. Jossain päin oli tapana valmistaa likaisuutta symboloiva nukke – tuhkapoika tai -tyttö – joka vietiin salaa toisen perheen oven taakse. Elleivät nämä huomanneet heti kiikuttaa tuhkanukkea seuraavan talon riesaksi, kylän väki saattoi pilkata perhettä koko tulevan vuoden siitä hyvästä, että symbolinen likaisuus ja laiskuus oli tehnyt heidän luokseen pesän. Pyykkejä pestiin entisaikaan tuhkalipeällä ja tuhkakeskiviikko oli sopiva päivä tuhkan seulontaan. Tuhkaa oli käytettävissä mielin määrin, sillä peseminen oli helppoa ja pyykit sai pidettyä koko vuoden puhtaana.
Ystävänpäivä tai Valentinuksen päivä, jota vietetään 14. helmikuuta, rantautui Viroon 1990-luvulla Suomen kautta. Ensin sitä alettiin viettää päiväkodeissa ja kouluissa. Suomalaisilta omaksuttiin viron kieleen myös Valentinuksen päivän toinen nimi eli ystävänpäivä.
Kun Viro uudelleenitsenäistyi, kansainväliseen naistenpäivään 8. maaliskuuta suhtauduttiin neuvostoajan jäänteenä; tämän tulppaani- tai narsissikimpulla ja täytekakulla varustautuneiden miesten juopottelupäivän oletettiin ajan mittaan vaipuvan historian hämäriin. Toisin kuitenkin kävi – naistenpäivän vietto teki vähin erin paluun, ja kukkien viennistä naisille sekä pienimuotoisesta juhlinnasta kotona tai työporukalla on tullut taas ainakin jossain määrin suosittua. Parlamentissa käsiteltiin jopa aloitetta kansainvälisen naistenpäivän palauttamisesta juhlapyhäksi, mikä jäi sentään tekemättä. Viimeksi naistenpäivä oli Virossa juhlapyhä vuonna 1990, ja juuri naistenpäivänä järjestettiin uudelleenitsenäistyneen Viron ensimmäiset missikisat. Työtä tekevien naisten pyhästä sukeutui kauneuden, glamourin ja viihdelehdistön merkkipäivä.
Virolaiset naiset ovat alkaneet yhä enemmän viettää paastomarianpäivää 25. maaliskuuta. Kansankalenterissa se on ollut yksi tärkeimmistä kevättalven pyhistä, jota on pidetty niin kevään alkamispäivänä kuin naistenpyhänä. Perinteisessä Marian päivän vietossa keskeisellä sijalla on ollut epäonnen torjuminen ja hyvän onnen houkuttelu mitä erilaisimmin keinoin. Marian päivää on kutsuttu myös kaalipyhäksi, sillä entisaikoina naiset tekivät tuolloin taikoja, joiden avulla kaalien uskottiin kasvavan mahdollisimman suuriksi: kerivät lankaa suuriin keriin, paistoivat lettuja tai kävivät kylän krouvissa vaihtamassa päähineitään ja esiliinojaan. Paastomarianpäivän vietto on nyt merkitty myös Viron aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Naiset pyrkivät maaseutuelämän perinteistä tuttujen rituaalien (lettujen paisto, ”marianpunan” eli punaviinin juominen, auringon tervehtiminen rekilauluin ja loitsuin, nauhojen sitominen pyhiin puihin jne.) avulla laittamaan omaa maailmaansa kuntoon, parantamaan itsetuntoaan ja vahvistamaan sukupolvien välisiä yhteyksiä.