Julkaistu: 28. toukokuuta 2020

150 vuotta Virolaisten ylioppilaiden seuran perustamisesta

Toomas Hiio

Huhtikuun 7. päivänä vuonna 1870 Tarton yliopiston virolaiset opiskelijat ja oppineet perustivat Eesti Üliõpilaste Seltsin (Virolaisten ylioppilaiden seura, EÜS), ensimmäisen virolaisen opiskelijajärjestön.

Tarton yliopisto oli perustettu Ruotsin kuninkaan määräyksellä vuonna 1632 paikallisten nuorten miesten opinahjoksi ja toiminut vaihtelevalla menestyksellä aina vuoteen 1710 saakka, jolloin Venäjä valtasi Liivinmaan ja Vironmaan. Virolaisia opiskelijoita tuolloisessa yliopistossa ei ollut, sillä maaorjille ja heidän pojilleen yliopistokoulutukseen pääsy oli lähes mahdotonta. Lähes mahdotonta siksi, että historiantutkijat ovat kaikesta huolimatta löytäneet ainakin yhden latvialaisen nuorukaisen Ruotsin vallan aikaisen yliopiston opiskelijaluetteloista. Enimmäkseen Tartossa opiskeli paikallisia baltiansaksalaisia, mutta myös ruotsalaisia ja suomalaisia oli runsaasti. Ruotsin aikana Tarton yliopistossa eli ns. Academia Gustavianassa toimi opiskelijoiden kotiseudun perusteella muodostettuja osakuntia. Ne olivat salaisia aina vuoteen 1656 saakka, jolloin Venäjän ja Ruotsin välinen sota sulki yliopiston. Kun yliopisto vuonna 1690 taas avattiin, osakunnista tuli opiskelijoiden järjestäytymisen – ja samalla valvonnan – virallinen muoto kuten Ruotsissa ja Suomessakin.

Tarton yliopisto oli yksi Liivinmaan ja Vironmaan säätyjen privilegioista, joita tsaari Pietari Suuri lupasi kunnioittaa paikallisen aateliston ja kaupunkien kanssa vuonna 1710 tekemissään antautumissopimuksissa. Tästä huolimatta yliopisto avattiin uudelleen vasta vuonna 1802. Tarton yliopisto oli nyt keisarillinen venäläinen yliopisto, mutta pysyi silti 1800-luvun viimeiselle vuosikymmenelle saakka saksankielisenä ja pitkälti autonomisena. 1890-luvulla yliopisto venäläistettiin. Tarton opiskelijakunta oli tuossa vaiheessa varsin kansainvälistä. Baltiansaksalaisten aatelisten, kaupunkiporvarien ja sivistyneistön poikien lisäksi Tarttoon saapui venäläisiä, jotka alkuvaiheessa olivat enimmäkseen pietarilaisen ylimystön ja oppineiston jälkikasvua. Venäläistämiskaudella Tarton yliopistoon alettiin ottaa myös venäläisistä ortodoksisista seminaareista valmistuneita, jotka olivat tyypillisesti venäläisten kyläpappien poikia. Ajoittain heitä oli lähes puolet Tarton yliopiston opiskelijoista. Puolasta tuli Tarttoon paljon opiskelijoita erityisesti Puolan kansannousun jälkeen 1830-luvun alussa, kun Varsovan ja Vilnan yliopistot oli suljettu. Useimmiten he olivat puolalaisten kartanonomistajien poikia Kaunasin ja Vilnan kuvernementeista, nykyisen Valko-Venäjän alueelta sekä Dneprin länsipuolisesta Ukrainasta. Koska Tarton yliopistossa oli (Helsingin ohella) Venäjän ainoa luterilainen teologinen tiedekunta, Puolasta saapui opin tielle Tarttoon myös luterilaisen ja reformoidun kirkon (kalvinistien) tulevia pappeja. 1800-luvun jälkipuoliskolla tiensä Tarttoon löysivät Bessarabian (nykyisen Moldovan), Mustanmeren seudun ja Kaukasian saksalaisten siirtokuntien nuoret miehet, venäläistämiskaudella myös georgialaiset ja armenialaiset. Juutalaisten opiskelijoiden määrä alkoi kasvaa nopeasti 1880-luvulla, sillä Venäjän yliopistoissa juutalaisille määrätty numerus clausus ei aluksi koskenut Tarttoa ja myöhemminkin antisemitismiä oli siellä vähemmän. Suomalaisiakin opiskelijoita Tartossa oli edelleen, etenkin Napoleonin sotien aikaan, jolloin Ruotsin Venäjälle menettämä ns. Vanha Suomi kuului jonkin aikaa hallinnollisesti Tarton opintoalueeseen. Suomalaisopiskelijat olivat enimmäkseen pappien ja kauppiaiden poikia Viipurin läänistä ja Inkerinmaalta.

Virolaisten ja latvialaisten opiskelijoiden määrä alkoi kasvaa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Erityisen lahjakas virolainen tai latvialainen nuorukainen oli saattanut päästä yliopistoon jo 1800-luvun alkupuoliskolla, jos joku sopiva kartanonomistaja tai pappi oli havainnut hänen kykynsä ja ryhtynyt tukemaan hänen opintojaan. Sen sijaan 1800-luvun lopulla menestyvä talonpoika, alakoulunopettaja, pienkauppias, käsityöläinen tai vaikkapa vossikka saattoi jo itsekin kouluttaa ainakin yhden pojan yliopistossa. Vielä 1800-luvulla oli tyypillistä, että kaupunkiin opiskelemaan tulleiden virolaisten ja latvialaisten jälkikasvu saksalaistui eikä halunnut pitää itseään virolaisena tai latvialaisena. Virolaisuus ei ollut tuolloin mikään kunnia-asia.

Tilanne alkoi muuttua 1850- ja 1860-luvulla. Vuonna 1857 Johann Voldemar Jannsen alkoi julkaista Pärnussa vironkielistä Perno Postimees -lehteä ja vuonna 1862 Kuopiossa painettiin virolaisten kansalliseepoksen Kalevipoegin kansanversio, jonka oli laatinut Friedrich Reinhold Kreutzwald. Vuonna 1869 Tartossa järjestettiin ensimmäiset yleiset laulujuhlat, ja pian niiden jälkeen, keväällä 1870, Tartossa ryhtyi kokoontumaan kahdeksan virolaista oppisivistyneistön jäsentä. Ylioppilaat Andreas Kurrikoff, Heinrich Rosenthal, Gustav Treffner, Hugo Treffner ja Martin Wühner, kymnaasinopettaja ja uskontotieteilijä Jakob Hurt, pastori Wilhelm Eisenschmidt ja lehtimies Johann Voldemar Jannsen keskustelivat tapaamisissaan virolaisuuden edistämisestä ja tutkivat Kalevipoeg-eeposta. Myöhemmin joukkoon liittyi muitakin virolaisia ylioppilaita ja Tarton virolaista älymystöä. Kalevipoegin tekstiä selvitti kuulijoilleen Jakob Hurt, joka oli perehtynyt virolaiseen kansanrunouteen ja sen keräämiseen (Hurt väitteli filosofian tohtoriksi Helsingin yliopistossa vuonna 1886). Ensimmäistä tällaista ”Kalevipoeg-iltaa”, joka pidettiin 7. huhtikuuta, pidetäänkin EÜS:n perustamispäivänä.

Aluksi kyse oli sivistyneistön ns. sunnuntaivirolaisuudesta. Monimutkaisemmista ja syvällisemmistä aiheista keskusteltiin edelleen saksaksi, mutta vironkielisen tieteellisen sanavaraston kehittäminen oli 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa yksi EÜS:n hoitaakseen ottamista tehtävistä. 1880-luvun alussa yliopistossa oli jo niin paljon itseään virolaisena pitäviä ylioppilaita, että virolaisten opiskelijoiden yhdessäolo ja yhteinen toiminta alkoi kasvaa ylioppilasjärjestön mittoihin. Tsaarin Venäjä oli poliisivaltio ja ylioppilaiden epäviralliset, mutta järjestäytyneet kokoontumiset saattoivat johtaa ongelmiin. Myös virolaisten ylioppilaiden oli pidettävä tämä mielessään. Keisari Aleksanteri II oli murhattu vuonna 1881 ja nuorten oppineiden kapinamielisistä salaseuroista oli kehkeytymässä vakava ongelma.

Vuonna 1881 päätettiin perustaa virolainen korporaatio, jota jäsenet itse kutsuivat Vironia-osakunnaksi – osakond-nimitys oli tietenkin suora laina suomalaisilta. Tuolloin Tarton ylioppilaskuntaa hallitsivat 1820-luvun alussa saksalaisten korporaatioiden mallin mukaan perustetut baltiansaksalaiset korporaatiot. Estonia, Livonia ja Curonia kokosivat suojiinsa Viron-, Liivin- ja Kuurinmaalta kotoisin olevat opiskelijat, Riian kaupungin pojilla oli vastaavasti Fraternitas Rigensis. Myöhemmin perustetuista järjestöistä pitkäikäisiksi osoittautuivat Neobaltia (1879) ja Fraternitas Academica (1881). Lisäksi puolalaiset olivat perustaneet Polonian ja venäläiset – tai oikeammin venäjänsaksalaiset – Ruthenian, mutta ne eivät saaneet tuulta siipiensä alle. Puolalaiset toimivat lähes kuuden vuosikymmenen ajan maan alla (Polonia rekisteröitiin yhdistyksenä 1886 ja korporaationa 1907), venäläisiä taas oli liian vähän täysiveristä korporaatioelämää ajatellen. Myös virolaiset ja latvialaiset kuuluivat aluksi baltiansaksalaisiin korporaatioihin. Kreutzwald oli Estonian jäsen ja keisarin henkilääkäriksi sittemmin edennyt Philip Karell jonkin aikaa jopa sen puheenjohtaja; Hurt kuului Livoniaan, Treffnerin veljekset puolestaan liittyivät yliopisto-opinnot aloittaessaan Fraternitas Rigensisin jäseniksi. Toisin kuin ruotsalaisessa järjestelmässä, jossa osakuntaan kuuluminen oli pakollista, korporaatiot valitsivat jäsenensä itse. Kaikkiaan niihin kuului alle puolet kaikista ylioppilaista. Baltiansaksalaisten korporaatioiden johtajiston jäsenet, ns. Chargierte (korporaation puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja sihteeri) pitivät kerran viikossa yhteiskokouksen (Chargiertenconvent, lyhenne Ch!C!) ja säätivät ylioppilaslain (allgemeiner Comment), jonka rikkojat joutuivat teoistaan tilille järjestöjen keskinäisessä tuomioistuimessa (Burschengericht). Keskinäisten riitakysymysten ratkaisemista varten oli erillinen kunniatuomioistuin. Jokaisella korporaatiolla oli omat värinsä, joita jäsenet kantoivat tunnusnauhassa ja lakissa. Korporaatiot laillistettiin vuonna 1855, kun yliopisto ja Venäjän opetusministeriö luovuttivat Tarton ylioppilaskunnan sisäisten asioiden hoidon kokonaisuudessaan Ch!C!:iin kuuluville korporaatioille. Korporaatioihin kuulumattomia ylioppilaita kutsuttiin villeiksi (Wilde). Myös heidän – mukaan lukien virolaisten ja latvialaisten ylioppilaiden, venäläisten, puolalaisten, juutalaisten jne. – oli noudatettava allgemeiner Commentia ja Ch!C!:n päätöksiä.

Kunniallisempaa oli luonnollisesti olla korporaation jäsen, kantaa julkisesti värejä ja tuoda mielipiteensä julki Ch!C!:n kokouksissa. Siksi myös latvialaiset (jotka hekin olivat perustaneet seuran helmikuussa 1870) ja virolaiset halusivat perustaa korporaation. Latvialaisten Lettonia otettiin Ch!C!:n jäseneksi vuonna 1882, mutta se erosi jäsenyydestä vuoden 1905 vallankumouksen aikaan. Virolaisten Vironian perustaminen taas ei ottanut onnistuakseen ensinnäkään kansallisuuspoliittisista syistä – Ch!C! ei halunnut riveihinsä kansallisia ylioppilasjärjestöjä, Vironian perustajat puolestaan korostivat kansallisuuskysymystä latvialaisia enemmän – ja toisekseen siksi, että virolaisilla oli vaikeuksia saada kokoon korporaation perustamiseen vaaditut 30 miestä. Virolaisten hakemus hylättiin lopullisesti vuonna 1882. Seuraavana vuonna yliopiston rehtori rekisteröi virolaisten järjestön Eesti Üliõpilaste Selts -nimisenä akateemisena ylioppilasjärjestönä. Seuran perustamiseen riitti rehtorin lupa, Ch!C!:n hyväksyntää tai opetusministeriön vahvistusta ei tarvittu. Seura ei kuitenkaan saanut tunnustaa värejä eikä sen johtajistolla ollut asiaa Ch!C!:n kokouksiin. Vuonna 1890 virolaiset yrittivät vielä kerran perustaa korporaation, tällä kertaa nimellä Fraternitas Viliensis, ja saivat hankkeelleen myös Ch!C!:n hyväksynnän, mutta tällä kertaa poikkiteloin asettui yliopiston venäläistämistä johtanut opintoalueen kuraattori. Tästä lähtien EÜS toimi seurana, jonka toimintaan kuuluu koko joukko korporaatioille tunnusomaisia piirteitä, mukaan lukien lippu ja vaakuna.

Vironian perustajat nimittäin valitsivat syyskuussa 1881 perustettavan korporaation väreiksi sinisen, mustan ja valkoisen. Korporaatiohankkeen kariuduttua kesäkuussa 1884 Otepäällä vihittiin kaikessa hiljaisuudessa EÜS:n lippu, jossa olivat juuri samat värit. Paikallinen pastori Burchard Sperrlingk oli EÜS:n jäsen. Sinimustavalkeita lakkeja ja nauhoja käytettiin seuran tiloissa ja suljetuissa tilaisuuksissa. Vuoden 1905 vallankumouksen aikaan sinimustavalkeaa alettiin käyttää kansallislippuna ja itsenäisen Viron riigikogu vahvisti sen valtiolipuksi 1920-luvun alussa. EÜS:n alkuperäinen, vuonna 1884 vihitty lippu on säilynyt meidän päiviimme ja se on esillä Viron kansallismuseossa Tartossa.

1900-luvun alussa Tarton yliopistossa oli jo satakunta virolaista opiskelijaa. EÜS oli kasvanut sunnuntaivirolaisten keskustelukerhosta suureksi opiskelijajärjestöksi, jossa edelleen edistettiin tieteentekoa ja virolaista kulttuuria sekä keskusteltiin kansallisuuspoliittisista kysymyksistä, muttei myöskään unohdettu vauhdikasta ylioppilaselämää kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. EÜS julkaisi seuran jäsenten tutkimuksia ja muita kirjoituksia sisältäneitä albumeja sekä vuosittaista Sirvilauad (’riimusauva’) -kalenteria. Vuonna 1902 EÜS:lle valmistui nykyiselle Tõnissoni-kadulle oma talo, jossa järjestö on toiminut siitä alkaen (lukuun ottamatta neuvostomiehityksen aikaa vuosina 1940–1988, jolloin ylioppilasjärjestöt olivat kiellettyjä). Seurassa oli paljon jäseniä ja runsaasti erilaisia mielipiteitä, jotka eivät enää 1900-luvun alusta lähtien mahtuneet saman katon alle. Vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen riidat johtivat siihen, että osa jäsenistä erosi EÜS:stä ja perusti korporaatio Fraternitas Estican (1907). Hieman myöhemmin seurasta irtaantui toinenkin joukko ylioppilaita, ja he perustivat korporaatio Sakalan (1909). Fraternitas Esticasta lähteneet opiskelijat puolestaan perustivat vuonna 1913 korporaatio Ugalan. Kun Tarton yliopisto vuonna 1919 avattiin vironkielisenä yliopistona, EÜS:stä erosi alun toistakymmentä humanististen alojen opiskelijaa, jotka vuonna 1920 perustivat ylioppilasseura EÜS Veljeston. He hyväksyivät jäsenikseen myös naisylioppilaita – Tarton yliopisto oli hyväksynyt naisia opiskelijaksi ensimmäistä kertaa vuosina 1915/1917.

Valtaosalla virolaisista opiskelijajärjestöistä on tiiviit yhteydet Helsingin yliopiston osakuntiin. Ensimmäisenä ystävyyssopimuksen ehti solmimaan EÜS. Vuonna 1928 tehdyn sopimuksen suomalaiset osapuolet olivat Etelä-Pohjalainen ja Pohjois-Pohjalainen Osakunta. Suhteita pidettiin yllä myös toisen maailmansodan jälkeen pakolaisuudessa toimineisiin EÜS:n osastoihin lukuun ottamatta 1970- ja 1980-lukuja, jolloin virallinen Suomi ei hyväksynyt yhteyksiä ulkovirolaisiin pakolaisjärjestöihin. EÜS:n ja EPO:n ystävyyssopimusta jatkettiin jo huhtikuussa 1989, PPO:n vuoro tuli seuraavana vuonna. Vuonna 1991 EÜS:n ystävyysjärjestöjen joukko laajeni kolmannella pohjalaisella osakunnalla, Vasa Nationilla. Kaiken kaikkiaan ystävyyssuhteet ovat lähes yhtä vanhaa perua kuin itse EÜS: kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura vuonna 1881 vietti 50-vuotisjuhlaansa, kunniavieraiden joukossa oli myös Vironian perustamisen aikainen EÜS:n puheenjohtaja Aleksander Mõttus.

Nykyään EÜS:ssä on lähes 1 000 jäsentä, joista kolmasosa ulkomaisissa osastoissa Ruotsissa, Kanadassa, Yhdysvalloissa ja Brysselissä. EÜS:n huhtikuulle suunniteltuja 150-vuotisjuhlallisuuksia jouduttiin pandemian vuoksi siirtämään myöhempään ajankohtaan. Huhtikuussa näki kuitenkin päivänvalon EÜS:n 20. albumi, ja Viron posti julkaisi postimerkin ja ensipäiväkuoren sekä -leiman. Lehdissä ilmestyi monia artikkeleita, Viron televisio esitti useampia dokumentteja EÜS:n vaiheista. Ja vielä tulee niiden juhlienkin aika. Carpe diem, kuten EÜS:n vaakunateksti kehottaa!

Suomennos Petteri Aarnos
Elo 3/2020