Suomalaisten tietokonepeliyhtiöiden maailmanlaajuinen menestys nousi valtakunnalliseen tietoisuuteen ensiksi peliyhtiö Rovion Angry Birdsin (2009) ja sitten Supercellin suuren rahallisen menestyksen myötä. Lisäksi jo 2000-luvun alussa Remedy-yhtiön Max Payne toimintapelisarja pääsuunnittelijanaan Sam Lake (eli Sami Järvi) oli niittänyt mainetta kansainvälisillä pelimarkkinoilla.

Viron ilmestyminen atk-pelien kartalle sen sijaan sai toden teolla odottaa vuotta 2019, mutta millainen ilmestyminen se olikaan! ZA/UM-studion tietokoneroolipeli Disco Elysium oli menestys yhtä lailla kriitikkojen, palkinnonjakajien kuin pelaajienkin parissa.

Pelin pääsuunnittelija on kirjailija ja muusikko Robert Kurvitz. Tarina sijoittuu Kurvitzin vuonna 2013 ilmestyneessä romaanissa Püha ja õudne lõhn (Pyhä ja kauhea haju) esiteltyyn steampunk-henkiseen scifi-maailmaan, jonka teknologia on eräänlainen yhdistelmä 1900- ja 2000-luvun alkua. Kirjaa ei ole tietääkseni vielä suomennettu.

Püha ja õudne lõhn -teoksen oli määrä aloittaa romaanisarja, mutta sen myynti jäi aluksi 1 000 kappaleeseen. Samoihin aikoihin kuitenkin Kurvitzin ystävän Kaur Kenderin lapset olivat sanoneet isälleen, että hänen pitäisi lopettaa kirjojen kirjoittaminen, sillä ei niitä kukaan enää lue. Niinpä Kender oli ehdottanut Kurvitzille pelin tekemistä, joka sijoittuisi hänen maailmaansa. Tarinavälineen vaihto oli luonteva, sillä Kurvitz kertoo oppineensa tarinankertojaksi Dungeons & Dragons -roolipelin pelinjohtajana.

Disco Elysiumin tietokonepelihistoriallinen konteksti on myös roolipeleissä. 2010-luvulla ilmestyi uusintaversioita ja imitaatioita 2000-luvun taitteessa kultakauttaan nauttineista niin sanotuista isometrisistä roolipeleistä kuten Baldur’s Gate ja Fallout -pelisarjat sekä Planescape: Torment. Näiden hengessä olivat ennen Disco Elysiumia huomiota herättävästi ilmestyneet seikkailut Pillars of Eternity (2015, Obsidian Entertainment, Josh Sawyer) ja Torment: Tides of Numenera (2017, inXile Entertainment, Kevin Saunders).

Pyrkimyksenä oli etenkin toisintaa Planescape: Tormentin kaltainen roolipelillinen ilmaisu. Planescape: Tormentissa keskeisellä sijalla ei ole taistelu vaan kybertekstuaalinen sanataide. Pelaajan päämäärä on selvittää pelaajahahmon eli päähenkilön menneisyys osana tarinaa, jolle eksistentiaaliset aiheet kuten ihmisen luonne, pahat teot ja katumus ovat keskeisiä. Kirjoitettua tekstiä on useamman romaanin verran.

Näistä kolmesta uudesta pelistä juuri Disco Elysium onnistui parhaiten tavoitteessaan ja on myös oivallista kybertekstuaalista kerrontataidetta. Internet-foorumeilla monet pelaajat ovat raportoineet sen suorastaan terapeuttisesta vaikutuksesta parisuhde-eron tai päihteiden väärinkäytön käsittelyyn.

Disco Elysium myös vei taistelupainotteisuuden vähentämisen pidemmälle kuin esikuvansa Planescape: Torment poistamalla erilliset taistelumekaniikat pelistä täysin. Taistelun sijaan peli mallintaa sanallisia vuorovaikutustilanteita, jotka varsinkin ensimmäisellä pelikerralla johtavat helposti yllättäviin pelin loppuihin. Eikä pelin loppumiseen vaadita aina edes sanallista taistelua. Pelkästään maininta ”ex-jostakin” voi aiheuttaa päähenkilölle sydänkohtauksen ja siten päättää pelin.

Uutuutena Disco Elysiumissa on lisäksi pelaajahahmon sisäisten impulssien dialogi. Taistelumekaniikkojen poisjättö sai kiivaimmat tietokoneroolipelaajat pitämään sitä pikemminkin visuaalisena interaktiivisena romaanina kuin pelinä sanan varsinaisessa mielessä.

Toisaalta jo 1958 ranskalainen oppinut Roger Caillois päätyi teoksessaan Les jeux et les hommes jakamaan pelit ja leikit neljään luokkaan niiden keskeisen aktiviteetin mukaan. Caillois’n luokittelun mukaan aleassa satunnaisuus on keskeistä (esim. nopanheitto), agonissa kilpailu (esim. jalkapallo), ilinxissa eräänlainen pyörrytys (esim. vuoristorata tai keinu) ja mimicryssa matkiminen tai jäljittely (esim. ”poliisi ja rosvo”).

Caillois’n kriteerein Disco Elysium olisi sekamuoto ollen ensisijaisesti mimicrya mutta sisältäen myös jonkin verran aleaa.

Huomio pelissä kiinnittyy aluksi sen poikkeukselliseen kuvalliseen ilmeeseen. Joissain kohdin näkyy ilmeisesti myös virolaisen Eduard Wiiraltin (1898–1954) makaaberin groteskin työn Põrgu (1930–1932) vaikutus.

Pelaajahahmo eli päähenkilö on muistinsa menettänyt, nimensä unohtanut, alkoholiongelmainen, poskipartainen poliisietsivä, joka on suuresti mieltynyt diskomusiikkiin. Hän herää krapulassa huoneessa, jossa kaikki on mullin mallin ja hajallaan. Jo tästä lähtökohdasta johtuen peli ei ole sopivinta perheen pienimmille, eikä myöskään siksi, että siinä käsitellään myös seksuaalisia aiheita vaikkakin vain ohimennen.

Pelin juoni on kuin pulp-kirjallisuuden kovaksikeitetty salapoliisitarina. Motellin takapihalla palkkasotilas roikkuu hirressä ilmeisesti lynkattuna. Päähenkilön työtehtävä on selvittää, mitä on tapahtunut. Murhan selvittämisen ohella yhtä tärkeällä sijalla on allegoriseen pelimaailmaan ja sen asukkaisiin tutustuminen.

Anti-rojalistisen vallankumouksen Revacholissa ovat tukahduttaneet Moralinternin laivaston tykit. Valtaa pitää talouspoliittinen toimija EPIS, jonka nimi voi hyvinkin viitata suomen puhekielen epäreilua tarkoittavaan sanaan. Henkilöhahmojen joukosta nimittäin löytyy suomenkielisiäkin sanoja puheeseen tunkeva katulapsi.

Poikkeuksellisen, joskaan ei ainutlaatuisen, Disco Elysiumista tekevät myös poliittiset teemat. Poliittinen historioitsija Pekka Kolehmainen on todennut pelin maailman pyrkivän esittämään hypertodellisuus, ”jossa ideologioiden perimmäiset totuudet ja niitä hallitsevat impulssit esittäytyvät raaimmassa muodossaan.”

Pelin poliittisuus sai huomiota etenkin sen jälkeen, kun pelin käsikirjoittajiin kuuluva Helen Hindpere oli vuoden 2019 The Game Awards -palkintogaalassa palkinnonjaon yhteydessä lausunut lyhyen kiitoksen Karl Marxille ja Friedrich Engelsille ”poliittisen koulutuksen tarjoamisesta”. Lausahdus sai monet pitämään Disco Elysiumia sanomaltaan kommunistisena.

Disco Elysiumin tapa käsitellä poliittisia ideologioita on avoimen manifestin sijaan satirisoiva. Ideologiat esitetään komiikan valossa niin poliittisten kuin henkilökohtaistenkin epäonnistumisten kautta.

Ideologioihin kantaa ottaen pelaajahahmo voi ryhtyä esimerkiksi libertaristiksi, fasistiksi, vallanpitäjien puudeliksi taipuvaksi moralistiksi, ”maailman naurettavimmaksi keskustalaiseksi” tai kommunistiksi, joka ei kaihda miljoonien joukkoteloituksia…

Tragikomediaa ei ole ilman traagisuutta. Köyhyys näkyy pelin yksityiskohdissa ja sosiaaliset ongelmat löyhkäävät kuvastossa: pienissä ahtaissa asunnoissa asuu juoppoja kuin marmeladoveja ja kaduilla pyörii huumeita käyttäviä lapsia.

Naturalististen hahmojen vastapainoksi Revacholista löytyvät koomiset karikatyyrit kuten kraniometrisin perustein omaan rasistiseen ylemmyyteensä uskova atleettinen musta mies, hammashygieniansa laiminyönyt fasisti kuorma-autonkuljettaja, dementoitunut kommunisti, korruptoitunut ylipainoinen ammattiyhdistyspomo…

Pelin voi huomata kysyvän, eikö ideologioilla todellisuuden kohdatessaan ole taipumus muuttua satiiriksi?

Tietokonepelien markkinat ovat kansainvälisiä, niin kuin on niiden tekokin. Disco Elysium on ääninäytelty englanniksi. Nykyään pelin kirjallinen ilmaisu on käännetty jo kiinaksi, espanjaksi, japaniksi, koreaksi, portugaliksi, ranskaksi, saksaksi, venäjäksi ja puolaksi. Viron- tai suomenkielistä käännöstä ei toistaiseksi ole.