Vinyylikokoelmani täydentyi hiljattain 1972 julkaistulla Eesti väljapaistvaid lauljaid -sarjaan kuuluvalla, Benno Hansenin (1891–1952) laulutaidetta esittelevällä levyllä. Benno Hansen, ”Viron Šaljapin”, oli koko sotienvälisen ajan ja neuvostoajan alussakin Estonia-teatterin merkittävin bassolaulaja
Hansenin ääniaines ja musikaalisuus olivat sitä luokkaa, että hän olisi menestynyt laulajana suuressakin maailmassa, eikä miehekkään komea ulkomuotokaan olisi ollut esteenä. Hansen ei kuitenkaan välittänyt luoda kansainvälistä uraa, siihen hänellä ei ollut kunnianhimoa. Tunnollisesti mutta laiskanpuoleisesti hän luonnonlahjoihinsa luottaen veti suuret basso- ja jopa baritoniroolit Estoniassa, mutta teatterin kyselykaavakkeen kohtaan ”mitä teette vapaa-aikananne” hän kirjoitti totuudenmukaisesti: ”Hummailen ja joskus luen.” Äänilevyltä tulee esiin laulaja, jonka fraseeraus ja ilmaisu on täysin moderni, siinä ei ole mitään varhaisten savikiekkojen pateettisesta tyylistä.
Kun katselin levyn takakannesta laulujen nimiä, huomioni kiinnittyi Eesti laul -nimiseen teokseen, jonka säveltäjäksi oli merkitty F. Pacius. Kaikki tietävät, että Suomen ja Viron kansallislaulu on sama tai melkein sama Fredrik Paciuksen sävellys, mutta sen nimeksi merkitään viroksi useimmiten Mu isamaa; sitä tuskin neuvostoäänilevyltä löytäisi. Sanoittajan E. Qvantenin nimi ei siltä istumalta sanonut mitään.
No, ei muuta kuin levy soimaan. Hansenin 1920-luvulla levytetty uljas basso paljasti heti arvoituksen. Kyseessä oli tuttuakin tutumpi Suomen laulu: ”Kuule kuinka soitto kaikuu, Väinön kanteleesta raikuu…” Sekin on siis aikoinaan mukautettu palvelemaan Suomen ja Viron yhteistä asiaa – kansallista heräämistä. Ja tuo herääminen alkoi meillä ruotsin kielellä, alkuperäiset sanat kirjoitti Virolahdella 1842 aatelismies Emil von Qvanten: Hör hur härligt sången skallar, mellan Wäinös runohallar. Det är Suomis sång. Nimenomaan Suomis sång, eikä Finlands. Suomennoksen tekijästä on epävarmuutta, useimmiten mainitaan viipurilainen opettaja Aleksanteri Rahkonen. Pacius löysi tekstin Helsingfors Morgonbladetista 1844, ihastui ja sävelsi sen. Hänen kerrotaan myöhemmin konsertissa laulunsa kuultuaan sanoneen: ”Olenko tosiaan säveltänyt jotain näin kaunista!” Mieskuorolauluksi sovitettuna Suomen laulun esittivät ylioppilaat tervehdykseksi keisari Aleksanteri II:lle 1856.
Viroksi laulun käänsi kielitieteilijä ja runoilija Mihkel Veske (1843–1890), joskin huomattavasti myöhemmin. Joka tapauksessa mieskuorot esittivät sen II yleislaulujuhlilla Tartossa 1879. Väinön/Väinämöisen/Vanemuisen kannel heläjää samassa kansallisessa hengessä kolmella kielellä ja kahdella tantereella. Laulun Suomi vaihtuu Eestiksi yhtä luontevasti kuin Penny Lane Rööperiksi. Valitettavasti tila ei anna myöten painaa suomen- ja ruotsinkielistä tekstiä tähän, mutta ne löytyvät vertailua varten tietenkin internetistä. Nyt vain ääntä avaamaan!
Kuule, kuidas hääli helab,
Vanemuise kandlelt kõlab:
see on Eesti laul, see on Eesti laul!
Kuule, kuidas männik mühab,
kuidas jõgi jooksul kohab:
see on Eesti laul, see on Eesti laul!
Vaata, jää ja lumi välgub,
päikse paistel läige vilgub:
see on Eesti laul, see on Eesti laul!
Vaata, põhja eha, koitu,
virmaliste leeki, loitu:
see on Eesti laul, see on Eesti laul!
Igas kohas hääli helab,
hääli helab, keeli kõlab:
see on Eesti laul, see on Eesti laul!
Kui sul rõõmu, vend, siis tule,
kui sul kurbus, tule kuule:
Eesti laulu häält, Eesti laulu häält!