Kävi niin, että ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä 20. elokuuta. Nykyisin Tallinnan Nõmmella asuvana oli tietenkin ensimmäinen tehtäväni sinä päivänä työntää Viron sinimustavalkoinen lippu tangossaan seinätelineeseen (virolainen vastine ilmaisulle ”vetää lippu salkoon”). Sellaisena päivänä ei liene sopivaa kirjoittaa muusta kuin itsenäisyyden palauttamisen päivistä, varsinkin näin juhlavuonna ja juhlavuoden aattona, ja varsinkin kun minulla on kokemuksia tuon ajan tapahtumista itselläkin. Ja ovathan nuo elokuun päivät ylipäätänsä tehneet mahdolliseksi sen, että elän Virossa.
Olin aamulla 21. elokuuta 1991 Helsingissä, vallankaappaus Moskovassa oli alkanut kaksi päivää aikaisemmin. Edellisenä iltana Viron SNT:n parlamentti yhteisymmärryksessä Viron komitean kanssa oli tehnyt päätöksen Viron valtiollisesta itsenäisyydestä. Kolmas tyttäreni oli kymmenkunta päivää aikaisemmin syntynyt Sofianlehdossa, ja kaksi vanhempaa olivat isoäitinsä kesämökillä Klooga-Rannassa. Lähdin ”pelastamaan” heitä. Laivaliikenne ei ollut katkennut, kantosiipialukset kulkivat. Satamassa tapasin TV3:n uutistoimittajan Pauli Aalto-Setälän, joka kuvaajansa kanssa oli lähdössä Tallinnaan raportoimaan kaappauksen kulusta. Pestauduin Paulin tulkiksi ja oppaaksi.
Tallinnassa kävimme erilaisissa kuumissa pisteissä, joissa varustauduttiin vastaanottamaan Pihkovasta edellispäivänä maahan tulleita neuvostoarmeijan joukkoja. Muun muassa radiotalon edustalla oli mieliala uhmakas, vastarintaan oltiin valmiita, vaikkei edes aseita ollut. Mutta sitten kuulimme, että panssarijoukot ovat valloittaneet televisiotornin. Lähdimme sinne.
Kun tulimme paikalle, televisiotorni oli miehitetty ylintä kerrosta lukuunottamatta. Aseistetut sotilaat olivat asemissaan. Kansaa oli runsaasti paikalla, todellisena kansanrintamana. Melko pian saapumisemme jälkeen paikalle tulivat pääministeri Edgar Savisaar ja neuvostokenraali Melnitšuk. Savisaar oli vaaleassa kesäpuvussa pehmikset jalassa, kiharatukkainen, isorillinen olemus niin siviilimäinen kuin suinkin, ja kenraali, pussihousut ja upseerisaappaat, lyhyt kesäpusero ja koppalakki. Portilta he marssivat rinnatusten melko pitkän matkan tornille. Lyhyt mutta ryhdikäs kenraali saappaat kopisten, Savisaar vierellä tepsuttaen. Kansa jäi henkeä pidättäen odottamaan. Melko pitkän ajan jälkeen neuvottelijat tulivat ulos tornista ja palasivat, Savisaar voitonmerkkejä näyttäen, kansan hurratessa. Sopimukseen vetäytymisestä oli päästy, koska Moskovasta oli lopulta tullut tieto kaappauksen epäonnistumisesta. Kiistämättä yksi kansanjohtaja Savisaaren tähtihetkistä!
Kaksi päivää myöhemmin 23. elokuuta 1991 oli kulunut 52 vuotta Molotovin ja Ribbentropin sopimuksen solmimisesta. Onneksi tuota merkkipäivää voidaan Baltian maissa juhlia kuitenkin myönteisessä valossa, sillä 28 vuotta sitten järjestetty Tallinnasta Vilnaan ulottunut mielenosoitus, Baltian ketju, jättää varjoonsa likaiset salasopimukset. Ketjun organisoinnissa oli myös Savisaarella ja hänen aloitteestaan luodulla Kansanrintamalla merkittävä osuus. Kävin katsomassa yli 650 kilometriä pitkän ihmisketjun alkupäätä, ja ainakin sillä hetkellä ensimmäinen, Toompealla Pitkän Hermannin torniin nojautunut mies oli kielitieteilijä Madis Norvik, suomalaisille Viron-ystäville tuolloin tuttu mies.
Tuohon kaikkeen nähden on murheellista, että Edgar Savisaaren poliittisen toiminnan viime vuosien kuvioita arvioidaan nyt Tallinnan alioikeudessa.