Mihin tarvitsemme elokuvateattereita nykyaikana, jolloin älylaitteet kulkevat kaikkialla mukanamme ja elokuvat ovat vain parin klikkauksen päässä? Katsommeko elokuvia vain nähdäksemme ne? pimeä sali, jossa ihmiset hengittävät samaan tahtiin ja pieninkin rasahdus voi rikkoa yhdessä luodun herkän ja hauraan tunnelman, saa elokuvan elämään enemmän. Teos on edelleen yksi ja sama, mutta tuntuu toiselta. Silti: mitä me käymme elokuvateattereista etsimässä?
Noin puolen vuoden kuluttua Tartosta tulee vuoden ajaksi Euroopan kulttuuripääkaupunki. Sikäläinen yleisö on vaativaa, mutta avointa – yhdistelmä, joka ilahduttaa jokaista elokuvantekijää. Avoimuus mahdollistaa kokemukset, jotka painuvat vastaanottajansa mieleen vuosikausiksi. Kokemukset, jotka rohkaisevat, tukevat, inspiroivat. Elokuvateatteri ei ole pelkästään paikka, joka tarjoaa viihdettä pariksi tunniksi. Etenkin laatuelokuvia esittävät art house -elokuvateatterit, joita on Virossa kaikkiaan viisi, ovat ottaneet sydämenasiakseen sen, että jokainen elokuvissa käynti synnyttäisi jotain: tunteita, ajatuksia, elämyksiä, ystävyyttä.
Pari kuukautta sitten erästä artikkelia tehdessäni keskustelin kaikkien Viron art house -elokuvateatterien edustajien kanssa. Olimmepa Tallinnassa, Tartossa, Võrussa tai Kuressaaressa, esiin piirtyi samankaltainen kuvio: elokuvateatteri ei ole vain tila, jossa käydään katsomassa elokuvia, vaan yhtä lailla myös ajatuksia kirkastava ja maailmankuvaa rikastuttava paikka. Tarton Elektriteaterin viestintäpäällikkö Tiina Pitk totesi, että heidän tavoitteenaan on saada ihmiset miettimään näkemäänsä. Elokuvan lopun ei aina tarvitse olla hetki, jolloin katsoja automaattisesti kytkeytyy elokuvamaailmasta todelliseen elämään. Elokuvasta mukaan tarttunut ajatus voisi ihannetilanteessa kulkea mukana vielä seuraavanakin päivänä.
Elokuvakulttuuria Etelä-Virossa
Etelä-Virossa art house -teattereita on kaksin kappalein: Tartu Elektriteater Tartossa ja Kino Kannel Võrussa. Ohjelmistonsa puolesta ne eroavat merkittävästi toisistaan, sillä katsojamäärät ja teatterin sijainti sanelevat tarpeen kaupallisten elokuvien esittämiseen. Kino Kannelin johtaja Kris Kelp kertoi, ettei heillä maakunnan ainoana elokuvateatterina ole mahdollisuutta keskittyä pelkästään art house -elokuviin. Talouden tasapainottamiseksi elokuvia on esitettävä laidasta laitaan, kauhusta animaatioon saakka. Lisäksi Kannelin ohjelmistoon kuuluvat myös teatterivierailut, konsertit ja muut vastaavat kulttuuritapahtumat.
Tartu Elektriteaterilla sen sijaan on etuoikeus valita, mitä se esittää ja kuinka paljon. Koska Tartossa on useita elokuvateattereita, joissa yleisö pääsee näkemään uusimmat kassamagneetit, Elektriteaterilla on myös mahdollisuus sanoa niille ei. Ja niin he myös tekevät. Kansainvälisiä myyntimenestyksiä saattaa kyllä toisinaan nähdä heidänkin valkokankaallaan, mutta niitä esitetään lähinnä työntekijöiden omaksi iloksi. Elektriteaterissa pidetään kokeiluista – ja heille itselleen iloa tuottava lähtökohta on todennäköisesti myös syy siihen, miksi tarttolaiset todella rakastavat tätä teatteria.
Elektriteater on enemmän kuin pelkkä elokuvateatteri
Linda Maria Saar on työskennellyt Elektriteaterissa eri tehtävissä kohta kaksi vuotta, ensin lipunmyyjänä, nyt koneenkäyttäjänä. Häneen ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen erityisesti Elektriteaterin ulkoilmaesitykset, joita hän on kiertänyt näyttämässä pitkin Viroa. Saarin mukaan ulkoilmanäytös on niin erityislaatuinen kokemus, että katsojakunnassa on paljon ihmisiä, jotka eivät muuten tule käyneeksi elokuvissa. Kesäisin Tarton Aparaaditehas-kulttuurikeskuksessa voi katsoa elokuvia raikkaassa ulkoilmassa lähes joka toinen päivä. Kiertueita on tehty eri puolille Viroa siten, että jokaisella matkalla ja elokuvavalinnalla on tarkoituksensa. Esimerkiksi Häädemeestessä ulkoilmateatteri pystytettiin niitylle ja elokuvana oli Nippernaati – sijainti oli symbolinen, sillä elokuva kuvattiin juuri Häädemeesten alueella yli neljä vuosikymmentä sitten.
Tunnelmallisia ja syvästi koskettavia näytöksiä on kuitenkin paljon myös Tartossa. Linda Maria Saar muisteli keskustelussamme erästä huhtikuista päivää, jolloin Elektriteaterin kankaalle heijastettiin dokumenttielokuva Savvusanna sõsarad (Savusaunan sisaret). Niin ohjaaja Anna Hints kuin itse elokuvakin olivat tuolloin jo saaneet lukuisia palkintoja ja kansainvälistä tunnustusta. Suurin mahdollinen tunnustus on kuitenkin mielestäni se, että oman seudun ihmiset, etelävirolaiset, ovat ottaneet elokuvan avosylin vastaan. Hints on itse kotoisin Tartosta ja hänen juurensa ovat syvällä Võrumaalla. Tuona huhtikuisena päivänä elokuvateatterin edusta näytti aavistuksen kummalliselta. Toomemäen juurelle teatteria vastapäätä oli pystytetty sauna, jossa katsojat saivat käydä löylyttelemässä ennen näytöstä ja sen jälkeen. Linda Maria Saar kertoi, että sauna oli aivan täynnä, ja lauteilla istui muiden joukossa myös ohjaaja Anna Hints. Elokuvan päättyessä, lopputekstien vielä pyöriessä, Hints asteli saunasta saliin. Pimeässä tilassa oli haudanhiljaista. Vaaleanpunainen kylpytakki yllään ja saunahattu päässään hän laskeutui hitaasti alas teatterisalin portaita laulaen samalla hiljaisella äänellä võruksi aitümma, aitümma – kiitos, kiitos. Loppuunmyyty sali yhtyi hyräilyyn.
”Kun puhutaan rankasta aiheesta (elokuvan aiheena on muun muassa raiskaus), on hyvin vaikea sanoa mitään tai lohduttaa ihmistä millään tavalla. Myöskään tämän elokuvan jälkeen ei voi alkaa saman tien vain puhua. Ainoa asia, minkä siinä tilanteessa voi tehdä, on laulaa. Laulun voima tuli ilmi myös elokuvassa – se hoitaa ja auttaa vapautumaan”, Hints kertoi.
Etelävirolaisten vilpittömyys ja aitous näkyy myös valkokankaalla
Viime vuosina juuri Etelä-Virossa on tehty arvostettuja ja samalla kansan sydämissä paikkansa lunastaneita elokuvia. Tuorein esimerkki tästä on juuri Savvusanna sõsarad, mutta huomionarvoinen on myös vuonna 2022 ensi-iltansa saanut Suur soo. Se kertoo 30 vuotta sitten Emajõe-Suursoon kaukaisimmalle suosaarekkeelle muuttaneesta Vellosta. Jos ovat Emajõe-Suursoon kaltaiset koskemattomat luontoalueet huvenneet maailmasta vähiin, niin samoin on käynyt Vellon kaltaisille ihmisille. Ohjaaja Remek Meel tapasi Vellon ensimmäistä kertaa vuosia sitten, kun hän biologian opintoihin kuuluvaa harjoittelua tehdessään päätyi sattumalta Vellon kotipihalle. Meeliltä meni kuusi vuotta siihen, että hän sai suostuteltua Vellon mukaan elokuvahankkeeseen. Kärsivällisyyden hedelmistä pääsemme nauttimaan elokuvan muodossa.
Kotipihaltaan elokuvaan löydettiin myös yksi Anna Hintsin dokumentin saunojista. Hints osallistui tuolloin Etelä-Virossa kansanrunouden keruutapahtumaan, jonka illanvietossa luonnollisesti laulettiin paljon. Seuraavana päivänä Hints tapasi pihalla vanhan naisen, joka kertoi kuulleensa elokuvantekijän laulua. Nainen oli alkanut kertoa omasta avioliitostaan, perheestään ja vainajien pesemisestä. ”Etelä-Virossa on yhä edelleen ihmisiä, joista voi tehdä tällaisia elokuvia. Luulenpa, että se on melko poikkeuksellista”, Linda Maria Saar pohdiskeli.
Musiikki on virolaisille hoitokeino ja yhdistävä tekijä. Sitä kuvastaa myös Hintsin elokuvan syntytarina: laulaen hän loi itsensä ja ventovieraan ihmisen välille sellaisen luottamuksen, että nainen avautui kertomaan rehellisiä ja kaunistelemattomia tarinoita elämästään. Yhtä rehellinen ja vilpitön on myös itse elokuva. Savusaunan sisarten tarinat ovat koruttomia ja koskettavat kaikkia, aivan kuten myös Vellon tarina. Tällaisia ihmisiä on itse asiassa joka puolella Viroa, mutta kulttuuripääkaupungin kunniaksi nostin tämän artikkelin keskipisteeseen juuri etelävirolaiset. Viron eteläosia komistavissa metsissä ja soissa on jotain mystistä ja ikiaikaista. Silmä tavoittaa siitä usein vain rahtusen. Ihmeellistä haurautta ja kauneutta… jotain, josta elokuvataide auttaa meitä saamaan kiinni.
Mitä me etsimme elokuvataiteesta? Monet ovat keskusteluissa luonnehtineet elokuvissa käyntiä terapiakseen. Elokuvateatteri on paikka, joka yhdistää. Se tuo yhteen ihmiset, jotka hymisevät hiljaa ja silmät suljettuina võrun kielellä aitümma, aitümma. Art house -elokuvateatterit eivät sivistä meitä vain elokuvien laadun ja sisällön keinoin. Elokuvataide ymmärretään niissä syvällisemmin. Ja tätä olotilaa tulisi varjella, aivan kuten myös niitä ihmisiä, jotka asuvat luonnon helmassa ja joista tehdyt elokuvat voivat myös kaupunkien pimeissä teatterisaleissa synnyttää ymmärrystä ja avartaa ajattelua enemmän kuin voisi odottaakaan.