Kratin alkuperä on syvällä virolaisessa kansanperinteessä. Kratti on taikaolento, joka tuli- tai kipinävuona ympäriinsä lennellessään kuljettaa mukanaan erilaista varallisuutta. Varhaisten uskomusten mukaan ihmisen oma sielu muuttui loitsujen avulla kratiksi. Myöhemmin on levinnyt käsitys erilaisista esineistä valmistetuista krateista. Yleisen uskomuksen mukaan ihmisen valmistaman kratin henkiin herättämiseksi tulee luovuttaa paholaiselle kolme pisaraa vertaan, siis myydä sielunsa paholaiselle.
Ennen elokuvissa käyntiä olin varma yhdestä asiasta: tätä elokuvaa katsoessa saa nauraa. Syyksi riittää, että elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Rasmus Merivoo, jonka vuonna 2006 valmistunut lyhytelokuva Tulnukas ehk Valdise pääsemine 11 osas kuuluu virolaisten huumoriklassikoiden joukkoon. Kratt on Merivoon toinen täyspitkä elokuva ja se on varmasti yksi viime vuoden odotetuimpia kotimaisia elokuvia Virossa.
Tunsin entuudestaan Merivoon tyylin – sovinnaisuuden rajat ylittävä huumori, johon kuuluu erottamattomana osana myös räävitön kielenkäyttö – ja pohdiskelin mielessäni, miten se on saatu toimimaan koko perheen elokuvassa. Ennen ensi-iltaa elokuvaa mainostettiin nimittäin kaikkialla koko perheen (kauhu)komediana. Olin aika varma, ettei kyseessä ole ihan tavanomainen lastenelokuva. Asia varmistui jo ennen elokuvan alkua. Tarton ainoassa laatuelokuviin keskittyvässä elokuvateatterissa Elektriteater on nimittäin tapana, että teatterin työntekijä esittelee elokuvan ennen näytöksen alkua. Selvisi, että ohjaaja oli ollut mukana edellisessä näytöksessä, ja elokuvan päätyttyä eräs järkyttynyt lasten kanssa elokuviin tullut henkilö oli kysynyt, miten tuollaista täynnä verta ja kiroilua olevaa elokuvaa voi kutsua koko perheen elokuvaksi ja näyttäisikö Merivoo itse elokuvaa omille lapsilleen. Ohjaajan vastaus oli ollut, että tietenkin näyttäisi, varsinkin kun kahta pääosaa näyttelevät hänen omat lapsensa Nora ja Harri.
Genremäärittelystä voi toki kiistellä, mutta ihan tavanomaisena koko perheen elokuvana Krattia ei voi pitää. Elokuvassa on niin kauhua, huumoria, absurdiutta, fantasiaa kuin tyypillisiä nuortenelokuvien piirteitä. Siinä tosiaan kiroillaan ja verikin lentää, mutta koska kohtaukset ovat niin vahvasti rakennettu fantasian, absurdiuden ja satiirin aineksista, eivät ne yleisesti ottaen tunnu karkeilta eivätkä dramaattisilta. Täytyy silti tunnustaa, että monet elokuvateatterit ovat syksyn mittaan lisänneet esittelytekstiin maininnan ”Elokuva on kielletty alle 12-vuotiailta tavallista karkeamman kielenkäytön sekä pelottavien kohtausten vuoksi.” Varoitus on mielestäni järkevä, sillä nuoremmille katsojille elokuvan jotkut kohtaukset voivat olla vaikeita tai jopa pelottavia.
Elokuvan tapahtumien keskipisteessä ovat kuitenkin lapset, Miia ja Kevin, jotka viedään maalle isoäidin luokse. Rasmus Merivoo on sanonut, että jossain vaiheessa hän sai ajatuksen elokuvasta, jossa lapset tekevät kratin nykyaikana eli tämän päivän maailmassa. ”Ja koska omat lapseni olivat vielä juuri ja juuri lapsia, ajattelin, että elokuva Kratista pitää tehdä nimenomaan nyt, ja minun pitää tehdä se omien lasteni kanssa”, Merivoo on todennut.
Elokuvan alussa nähdään, miten kaupunkilaislapset tutustuvat maalla isoäidin luona epämiellyttäviin fyysisiin töihin ja ystävystyvät paikallisten kaksosten Juulin ja Augustin kanssa. Löydettyään paikallisesta kirjastosta kadonneen kartanonherran päiväkirjan ja sen sisältä ohjeen kratin valmistukseen, päättävät he sen enempiä pohtimatta antaa isoäidille syntymäpäivälahjaksi hyvän kotiapulaisen. Erinäisten yhteensattumien vuoksi käykin niin, että isoäidistä itsestään tulee kratti. Siitä vasta alkaakin suurin osa elokuvan tapahtumista.
Merivoon elokuvassa kratti on konkreettinen hahmo, mutta krattimaisella käytöksellä voi samalla luonnehtia nykypäivän yhteiskuntaa – omaneduntavoittelu ja sielunsa myyminen ovat ajattomia teemoja. Niinpä elokuvakin käsittelee ”krattiutta” laajempana ilmiönä, ja saamme nähdä paljon viitteitä tämän päivän (Viron) yhteiskunnan eri keskusteluihin, kuten taisteluun metsien puolesta, valtapeleihin ja korruptioon, itsensä etsimiseen ja henkisyyteen, älylaiteriippuvuuteen, tekoälyyn jne. Elokuvaa katsoessa tuntuukin välillä, että erilaisia ongelmia käsittäviä juonenkäänteitä ja yksityiskohta on sisällytetty ehkä liikaakin, sillä kaikkiin ei syvennytä eikä ratkaisuja löydetä. Olen silti sitä mieltä, että tähän elokuvaan ratkaisu sopii, sillä se tekee juonesta huimaavamman, vahvistaa elokuvan absurdiutta ja saa kuvaannollisesti sanottuna yhtä aikaa itkemään ja nauramaan sekä innostaa elokuvan jälkeenkin pohtimaan siinä käsiteltyjä aiheita. Mati Untin sanoin: ”Ihmiskunta sahaa hilpeästi oksaa, jolla se istuu.”
Yksi elokuvan vahvuuksista on mainio näyttelijäjoukko. Ivo Uukkivin, Jan Uuspõldin ja Paul Purgan näyttelijänsuoritukset erottuvat onnistuneina. Erityisen kiitoksen ansaitsee kuitenkin näyttelijä Mari Lill, joka on yhtä upea niin lämpimän maaseutuisoäidin kuin pirullisen kratin roolissa. Hahmon muutosta on todella kiinnostava seurata valkokankaalta. Mari Lill on itsekin sanonut, että kyseessä on hänen tähänastisen uransa äärimmäisin rooli. Ei ollut siis yllätys, että tästä roolista hänelle myönnettiin syyskuussa 2021 parhaan naisnäyttelijän palkinto Viron elokuva- ja televisiopalkintojen gaalassa.
Kratt on rohkea ja yllättävien käänteiden elokuva, joka tarjoaa sekä naurunpyrskähdyksiä että pelonkiljahduksia. Niitä kuulee myös elokuvateatterissa. Jotkut lapsien ylinäyttelemät ja epäluonnollisilta tuntuvat dialogit sekä toistuvat vitsit jäivät kirvelemään, mutta se ei rikkonut kokonaiskuvaa. Elokuva kannattaa mennä katsomaan jo pelkästään Mari Lillin ainutkertaisen ja monipuolisen näyttelijäntyön vuoksi. Yhtä mieleenpainuvan hillitöntä roolisuoritusta ei viime vuosien virolaisista elokuvista tule mieleen.