Mitä tapahtuu, kun helvettiä isännöivä Paholainen pyytää Jumalalta luvan päästä yhden elämän ajaksi ihmisen hahmoon maan päälle? Siellä hän haluaisi tulla hyvää tekemällä autuaaksi. Monien pyytelyjen jälkeen Pietari tuo vihdoin taivaan portille kaivatun luvan – ja alkaa tämä romaani.
Viron kansalliskirjailijan A. H. Tammsaaren vuonna 1939 ilmestynyt teos on kaukana realistisesta yhteiskuntakuvauksesta. Mutta ei se satu ole, satiiri pikemminkin, vahvasti tyylitelty tarina, siis ”puupiirros sanoin”, kuten Elmer Diktonius määritti meillä seitsemän vuotta aiemmin valmistuneen romaaninsa Janne Kuutio.
Ihmisen hahmossa tarinan päähenkilöstä tulee Jürka, roteva, punapartainen maalaismies, jonka takkuisen hiuspehkon alta pilkistää kaksi sarventynkää. Onko hän aivan todella maan päälle ilmaantunut Paholainen vai pelkästään vähän kummallisella tavalla puhuva, korpea raivaava jässikkä, sitä joutuu kirjan lukija kysymään sivu sivulta aivan kuin romaanin henkilötkin. Heitä ovat Jürkan perheenjäsenten lisäksi suurtilallinen Ants, pitäjän vanha ja viisas pastori, virkamiehet, maskuliinisen voiman aina välillä lumoamat naiset, monilukuiset kyläläiset.
Ainakin Jürka elää korvenraivaajan elämän, ja nimenomaan virolaisen elämän. Hän on yhtä uuttera ja sisukas kuin suomalainen korvenraivaaja, mutta kaikki hänen ponnistelunsa valuvat tuon Antsin, ovelan menestyjän, taskuun. Tämä sadunomaisen mielikuvituksekas tarina on itse asiassa täysin tosioloinen, masentavan mustin värein toteutettu kuvaus siitä virolaisen talonpojan riistomekanismista, joka maaorjuutena alettuaan muuttui 1800-luvun rahatalouden myötä työorjuudeksi ja jatkui vielä Viron itsenäistyttyäkin uuden keinottelumentaliteetin mukanaan tuomina kirouksina.
Mutta kyllä Tammsaare pitää lukijansa mielessä myös alkuasetelman: taivaallista autuutta maan päältä etsivä helvetin isäntä tuo mukanaan kristinopin peruskysymykset ihmisen mahdollisuuksista hyvään ja pahaan, etenkin hyvän taikka pahan oikeudenmukaiseen tuomitsemiseen. Omassa elämässään hyvin kriittisesti kirkkoon suhtautunut kirjailija luo nyt maalaisseurakunnan iäkkäälle hengenpaimenelle tärkeän ja monitahoisen roolin. Pappismiehen kanssa käydyissä keskusteluissa paljastuu töksähtelevän Jürka-jässikän salaviisaus – ja samalla Tammsaare kirjoittaa tässä tuotantonsa parasta replikointia. Lapsikuvausten tavaton herkkyys ja myötäeläminen tuo mukaan sydäntä raastavia tilanteita aivan kuin Tammsaaren pääteoksessa, viisiosaisessa Totuus ja oikeus -sarjassa. Pentalogian monet aihelmat ja teemat välähtävät esille vielä tässä kirjailijan viimeiseksi jääneessä Hornanperä-romaanissa: kuolevan äidin kärsimys tautivuoteella, sorrettujen sokea kapina mitan täyttyessä.
Hornanperän suomensi Aino Kaasinen, lahtelainen kirjastonhoitaja. Käännös ilmestyi vuonna 1964 Kansankulttuurin kustantamana. Yhtiön omistivat kansandemokraattiset järjestöt ja SN-seura, sen kustannusohjelman valtaosa oli marxilaista tietokirjallisuutta. Yllättäen sinne mahtui 1960-luvun alussa myös kaksi virolaista klassikkoa: sekä tämä Tammsaaren romaani että Friedebert Tuglaksen novellivalikoima Kultainen rengas Raili Kilpi-Hynysen suomennoksena.
Juhani Salokannel
Elo 2–3/2011