Otsikko ei ole kovin hyvin muotoiltu. Sillä eihän kukaan ole heittämässä hyvästejä Obinitsalle suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupungivuoden päättymisen myötä. Jopa nägemiseni on liikaa sanottu, kun loppuvuonna tapahtuu vielä paljon: tulee eeposten päivää, heimoviikkoa, valokuvanäyttelyjen avajaisia ja vuoden päättäjäisiä vireän kesän etnofuturistitapaamisten, teatteriesitysten ja kuningaskunnan jatkoksi. Ja luultavasti jotain jää tähteeksi tai siemeneksi vastaisen varalle.
Elon deadlinen vuoksi emme kuitenkaan ehtineet enää valaista tapahtumia lokakuun puolenvälin jälkeen. Obinitsa ei silti katoa maailmankartalta. Paikka on hiljattain saanut jopa uusia suomalaisia asukkaita, kun eräs valokuvaava kulttuurioptimisti hankki sieltä itselleen kämpän.
Elo ja Obinitsa
Tieto Obinitsan kulttuuripääkaupunkiudesta tuli sopivasti ennen kuin vuoden 2014 Martin markkina -lehti meni painoon. Lehteen ehti näin viime tingassa uutinen asiasta, ja samassa hässäkässä kulttuuripääkaupungin johtavat ideologit – kirjailija Kauksi Ülle , Seto seltsimajan emäntä, ohjelmapäällikkö Rieka Hõrn ja hankkeen ”kaupunginjohtaja” Evar Riitsaar – saatiin kuin saatiinkin houkuteltua markkinoille. Obinitsassa suomalaisia kävi vuoden aikana suunnattomasti suurempi joukko. Matkoja järjestettiin varsinkin kesällä.
Suurin kiitos projektissa kuuluu oikeastaan Tuglas-seuralle, sillä sen yhteistyösuhde Obinitsan kanssa on alkanut joskus 30 vuotta sitten. Seurassa ymmärrettiin heti kulttuuripääkaupunkivuoden merkitys ja haluttiin seurata sitä.
Nyt myös mediassa
Opiskelijoiden hieno avaus uudesta suomensukuisesta massatapahtumasta sai Obinitsan myötä ensimmäistä kertaa sen mediavastaanoton, joka sille kuuluu. Elon ja somen lisäksi vuoden tapahtumia on kommentoitu estofiilien muilla ”omilla kanavilla”, kuten Viro.nytissä, Setukaisten ystävien lehdykässä ja M. A. Castrénin seuran jäsentiedotteessa.
Obinitsan ovat löytäneet myös ainakin The Baltic Guide, maiden suurlähetystöt, Hesari ja Yleisradio. Virossa majailevat Talsingin toimittajat kiinnostuivat asiasta alusta pitäen. Netissä joukkoon liittyi pian Estofennia-sivusto, joka alati tunnustelee Suomen ja Viron yhteistapahtumien pulssia. Obinitsan settojen omaa nettihyökkäystä taas johti ansiokkaasti Annela Laaneots , joka elokuulle asti oli myös settojen ülemtsootska, vuosittain valittava kunnioitetuin ja arvovaltaisin setto, Peko-jumalan sijainen maan päällä. Netti-infoa tuki mukavasti Setomaa-lehti, jonka uudeksi päätoimittajaksi valittiin kesällä Kauksi Ülle, kuinka ollakaan.
Viron kansallismuseossa oli syksyllä ranskalaisen Jérémie Jungin settoaiheinen valokuvanäyttely. Näyttelykutsun mukaan tekijän oli houkuttanut Setomaalle Euroopan unionin ja Schengenin itäraja, joka on juridisesti käymättä, ja osuutensa oli myös etnofuturismilla ja asetelman merkillisellä sadunomaisuudella aineksinaan alueelliset, poliittiset ja hengelliset rajat. Kirpeiden ensikommenttien perusteella setot hiukan vierastivat runollista tulkintaa ”unelmien ja todellisuuden kahden rannan välillä vaeltamisesta”, vaikka tarkoitus oli varmasti hyvä.
Toisaalta unelmat ja todellisuus ovat Virossa kulkeneet ovelasti rinnan, sulkematta toisiaan pois. Voi sen niinkin nähdä: laulavasta vallankumouksesta voittoon kaikesta huolimatta. Rajankin voisi tosin käydä. Mikäs sen mukavampaa kuin että Petseri liitettäisiin taas Viroon, mutta koska niin tuskin tapahtuu, voisi vihdoin koettaa ratkaista tämän ikuisuusongelman ja kestää seuraukset. Vaikka uusin Viro perustuukin poliittisessa mielessä Tarton rauhansopimuksesta 1920 alkaneeseen valtiolliseen jatkuvuuteen, niin käytännön realismikin olisi jo tervetullutta.
Kuoleva kieli pesässä?
Ovatko setot sitten kuolemassa? Eivät tietenkään. Kunhan ovat elämällään vastustaneet sitkeätä näkemystä, että pikkukansat kuolevat pois eikä sille mitään mahda. Liiviläisetkin ovat tehneet kuolemaa jo sataviisikymmentä vuotta, ja pahalta näyttää edelleen: niitä viimeisiä ei ole saatu hengiltä, puhumattakaan liiviläisiksi ryhtyneistä uustulokkaista. Uhanalaisia he sentään ovat, vaan eivät hävinneitä, vaikka Neuvostoliitto teki sodan jälkeen parhaansa saavuttaakseen senkin päämäärän.
Ehkä settojen kuolemaa vierovassa syntikuormassa painaa raskauttavimpana, että he ovat jääneet vain osittain Venäjän puolelle. Näin heihin ei ole voitu jäännöksettä soveltaa sortokausista tuttuja menetelmiä, joita itäiset suomensukuiset kansat ovat kohdanneet. Kummasti siellä aina aaltoilevat vapaus ja kahleet, avoimuus ja tukahduttaminen, hajota ja hallitse. Ja miten ihmeessä öljynporaustornit ja uudet satamat sattuvat kuin taikaiskusta alkuperäiskansojen asuinalueille aivan kuin muualla ei olisi tilaa? Maailman suurimmassa maassa. Ja kun talous rapautuu oikein kuralle, niin ruvetaan sotimaan.
Venäjä ei ole kuin suurvaltakaverinsa: rajattomien mahdollisuuksien maa. Vaan mahdottomien rajoitusten maa. Se on tuttua mutta silti ihmetyttää, miksi ison maan loputtomia aineellisia ja henkisiä voimavaroja käytetään lähinnä pöyhistelyyn ja turhautumiseen. Ei kielellinen alkeisopetus muodosta uhkaa valtiolliselle turvallisuudelle, sen nyt ymmärtää kielipesässä leikkivä lapsikin.
Ehkä setot saavat tosiaan kiittää säilymisestään sitä, että he ovat aina olleet ja ovat yhä kahden maailman rajalla, kuten heidän hymnissäänkin todetaan.
Loppuhaa pitkästkii virrest tulee
Obinitsa sai vuoden mittaan ehostettuja rakennuksia, uusia ystäviä ja kestävää vaikutusvaltaa. Aikamme tutkimusretkeiljät heijastivat kulttuuripääkaupungin menestystä Suomeen. Kiitos kaikille! Mutta nyt nupit kiinni. Elon juttusarja Obinitsan kulttuuripääkaupunkiudesta päättyy tähän.
Ellei sitten kaakkoon. Eihän sitä koskaan niin varmasti tiedä, kun vuosi on vielä kesken.