Oma äänensä ja laulunsa jokaisella, niin linnulla kuin miehelläkin. Väike-Maarjasta kerätty ja muistiin merkitty virolainen sananparsi tulee mieleen, kun jokakeväinen linnunlaulu valtaa metsiköt, kaislikot, koti- ja mökkipihat, puistot ja puistikot, jopa kaupungin kadut. Satojen vuosien ajan suusta suuhun kulkenut sanonta muistuttaa entisaikojen virolaisten suhtautumisesta lintuihin. Lintua saattoi verrata mieheen, miestä lintuun. Kovaääninen lintukansa suorastaan huusi huomiota – ja linnuista opittiinkin ennustamaan säät, kylvö- ja kyntöajat, syntymät ja kuolemat, onnet ja onnettomuudet. Ajatellaanpa vaikka virolaisten kansallislintua haarapääskyä.
Virossa on yleisesti ajateltu, että (haara)pääsky on onnenlintu, joka tuo onnen taloon. ”Mitä enemmän pääskynpesiä talossa on, sitä onnellisempi tuo talo on. Pääskysiä oli pidettävä arvossa ja hoidettava kuin silmäterää”, opettaa kielitieteilijä Mart Mäger folkloristisessa lintukirjassaan Linnud rahva keeles ja meeles.
Ristin pitäjässä muistiin merkitty kansanviisaus puolestaan tietää kertoa:
”Onnellista on sen talon väki, jossa on paljon pääskysiä; mutta jos pääskyset katoavat ja enää varikset ja korpit karjuvat, silloin on talon onni kadonnut.”
Vielä nykyäänkin, kun vanha luontokansa on kaupungistunut ja muut kansanviisaudet unohtuneet, jokainen virolaiskoululainen tietää, millä sanoilla pääskynen laulaa:
”Midli Madli,
Kudli Kadli,
kudusin kangast,
tegin riiet,
õmblesin pojale püksid.
Poeg läks metsa kännu otsa,
tõmbas lõhki: sirts - sirr!”
Toisaalla pääskysten tiedetään laulavan näin:
”Kui ma ära läksin,
kui ma ära läksin –
tünnid - tünnid olid täis –
videlikku käärrr …
Kui ma jälle tulin,
kui ma jälle tulin –
tünnid - tünnid olid tühjad – videlikku, käärrr…”
Haarapääskyyn liittyy kiintoisa syntytarina, jonka mukaan se on luotu orjatytöstä, jolle ilkeä emäntä antoi niukasti ruokaa, mutta vaati kovaa raatamista. Yhtäkkiä tyttö oli muuttunut pääskyseksi ja lennähtänyt ulos ikkunasta musta viltti harteillaan. Joissakin tarinoissa orjatytön tilalla on orpolapsi ja pääskyn pyrstö on saanut muotonsa, kun kasvattiäiti on yrittänyt pysäyttää pakenijan ja repäissyt hameenhelman halki. Olipa kyse orjatytöstä tai orpolapsesta, haarapääsky sopi erittäin hyvin vuonna 1962 Viron kansallislinnuksi.
Mutta miltä pääskysen laulut kuulostavat suomalaisen korviin? Tätä olen miettinyt monta kertaa, kun kevään ensimmäiset haara-, törmä- ja räystäspääskyt ilmestyvät Vanhankaupunginlahden lintuparatiisiin. Kätevin keino uteliaisuuden tyydyttämiseen on tietenkin googlaus. Yllätyin melkoisesti, kun löysin Ylen sivuilta Salla Hongiston artikkelin Härskit pääskyt ja korppia viinassa – kansanuskomuksia linnuista. Suomalaisessa folkloressa pääskynen onkin varas, joka vohki Neitsyt Marialta punaisen lankakerän ja sakset. Rangaistuksena kerä muuttui punaiseksi laikuksi linnun rinnassa, sakset kaksihaaraiseksi pyrstöksi. Laulun sanat on Suomessakin tulkittu eri osissa maata eri tavoin, mutta tyylilaji on monin paikoin varkaan suuhun sopiva. Porissa pääsky on laulanut:
”Sakset perseeseen,
sakset perseeseen,
jonka sun sakses varaast.”
Kiuruvedellä sanat olivat vielä härskimmät:
”Vituttaa, vituttaa,
sitlit, sitlit,
voi perrrkelee.”
Kivennavalla pääsky oli puolestaan luritellut tähän tapaan:
”Siker, saker,
saksan kieli,
ostin Ruotsissa verkapöksyt,
menin ojalle sotkemaan,
panin aijalle kuivamaan,
varas veiii!”.
Onpahan tarinoita! Virolaisten ja suomalaisten esivanhemmat olivat todennäköisesti jo ehtineet asettua eri puolille Suomenlahtea siinä vaiheessa, kun haarapääskyn laululle sepitettiin sanoja. Ja hyvä niin! Muutenhan meillä saattaisi olla yhteisen kansallislaulun sävelen lisäksi myös sama kansallislintu. Jokaisella kansalla olkoon oma lintunsa!
Jatkan pohdiskelujani ja koetan kaivaa muistini kätköistä muita linnunlauluja, joiden sanat tunnen sen verran hyvin, että se auttaa minua tunnistamaan ne luonnossa. Ensimmäisenä tulee tietenkin mieleen peippo, jonka laulua voi kuulla jo maaliskuusta alkaen.
”Siit metsast, siit metsast ei tohi võtta mitte üks pirrutikk”, lurittaa peippo pontevana metsänvartijana, ja sen laulu sanoineen tunnetaankin koko Virossa.
Peipon laulussa on kuitenkin monia sävelkulkuja, ja niinpä sen laulua on tulkittu eri puolilla eri tavoin. Peipon kutsuäänen on sanottu ennustavan sadetta ja huonoa säätä – niinpä peippoa onkin Virossa sanottu myös pahanilmanlinnuksi. Mart Mäger on löytänyt Nissin seudulla muistiin merkityn version peipon laulun sanoista:
”Siit, siit, siit, sealt, sealt, sealt, sa pole parem kui Saksamaa sea soe sitt!”
Ovat niitä räävittömyyksiä kuulleet lintujen lauluissa siis virolaisetkin. Jostain syystä peippoa on kutsuttu kansankielessä myös Saksan varpuseksi.
Karjalaisetkin ovat yhdistäneet peipon laulun sadesäähän. Luonnon ystävä -lehden vuoden 1908 numerosta löysin Viipurin karjalaisten tulkintoja linnunlaulun sanoista. Peippo lauloi karjalaisten mukaan:
”Puip, puip, puip, puip, puimiseis,
vet, vet, vet, vet, vettä sattaa!”
(Luonnon ystävä 1908, s. 93)
Antero Järvisen teoksessa Linnut liitävi sanoja peipon varhaiskeväistä laulua kuvataan tällä tavalla:
”Pälävet peittää,
pälävet peittää,
tui, pui, kesä tulee”
Samassa kirjassa kerrotaan myös tarinasta, jonka mukaan peippo on oppinut kutsuäänensä puunhakkaajalta, jolla oli työtä tehdessään tapana vihellellä iloista polkkasävelmää. Rastas oli halunnut oppia saman laulun ja tullut siksi kuuntelemaan metsämiestä. Sen seuraan oli pian asettunut myös peippo. Kesken viheltelyn mies oli lyönyt vahingossa kirveensä kiveen. Peippo oli säikähtänyt ja huudahtanut lyhyesti: ”Hyit”. Siitä lähtien se onkin enimmäkseen toistellut tuota yhtä sanaa. Rastas sen sijaan oli jatkanut polkan kuuntelua ja painanut sävelen huolella mieleensä.
Kun nyt rastaat tulivat puheeksi, niin laulurastasta on usein verrattu satakieleen. Satakielen laulua on Virossa sanoitettu monin tavoin, mutta laulurastaan ei. Laulurastas toistaa samaa osaa laulusta kahdesta neljään tai viiteenkin kertaan, ikään kuin korostaen sen merkitystä, ja lainaa lauluunsa ääniä myös muilta linnuilta. Siksi se onkin helppo sekoittaa muihin lajeihin – jopa itseensä satakieleen. Virossa vanha kansa tiesi kuitenkin täsmälleen, että vaikka laulurastas yrittäisi kaikkensa, puolet jää aina puuttumaan satakielen laulusta. Ei siis ihme, että kansankielessä laulurastasta on kutsuttu myös apu-, vale-, teko-, saasta- ja epäsatakieleksi, yrittäähän se laulussaan tavoitella satakielen taituruutta:
“Kirikurott-kirikurott,
kirvetera-kirvetera,
igavene supp-igavene supp,
Hippolit-Hippolit,
too piits-too piits,
kiri-küüt-kiri-küüt”.
Kun keskustelin asiasta suomalaisen lintumiehen Eero Haapasen kanssa, hän sanoi laulurastaan olevan oikeastaan jopa satakieltä parempi laulumies. Laulurastaan laulu kuulostaa hänen mukaansa luovalta ja tunteelliselta, kun taas satakielen laulu – niin virtuoosimaista kuin onkin – pikemmin tunteettomalta, mekaaniseltakin. Suomeksi laulurastaan laulu onkin saanut monia sanoituksia.
Antero Järvinen on kuvannut sitä tällä tavalla:
”Viita-Aapo. Viita-Aapo,
istu kivell', istu kievll’,
paa piippuun, paa piippuun,
puu-piippu, puu-piippu,
pajuvars, pajuvars,
kopista pois, kopista pois,
porot suuhun, porot suuhun.”
Ja hieman yksinkertaisempi versio:
”Mies hoi, mies hoi!
paa rysää risuun,
saat hauin lierii,
saat hauin lierii!”
Kolmas versio laulurastaan lurituksesta on peräisin Suomen lasten aapisesta vuodelta 1925. Lapsille opetettiin, että laulurastas laulaa halonhakkaajalle aluksi:
”Istu kivelle, istu kivelle,
paa piippuun, paa piippuun”
Mutta kun mies sitten istahtaa kivelle, rastas alkaakin moittia:
”Laiska mies, laiska mies,
pien’pino, pien’pino”.
Linnunlaulun tutkijoiden mukaan laulurastailta voidaan erottaa peräti 135–220 laulutyyppiä. Kun otetaan lisäksi huomioon, että vielä 50 vuotta sitten satakieli oli Suomessa varsin harvinainen lintulaji, on selvää, miksi suomalaiset tarinat kertovat useammin laulurastaasta kuin satakielestä.
Virolaiset taas ovat pitäneet juuri satakieltä laulajien kuninkaana, onhan lintu tarinan mukaan oppinut laulutaitonsa itsensä Vanemuisen kanteleensoittoa kuuntelemalla. Satakieli ei pelkästään laula, vaan se lyö, taputtaa, naksuttaa, tikittää, sihisee, surisee, litisee, kehrää, maiskauttelee, rätisee, viheltää ja komentaa töihin niin laiskoja kyntöhärkiä kuin talontyttöjäkin.
”Kirküüt, kiriküüt,
vaole, vaole!
Laisk tüdruk, laisk tüdruk,
too piits, too piits!
Plaks, plaks, öö pikk!”
Ennen vanhaan tiedettiin sekin, että satakieli laulaa tuomen kukkiessa ja juuri silloin on oikea aikaa kyntää ja kylvää.
”Kiri-küit, kiri-küit, vagu, vagu.
Too piits, too piits, astu, astu.
Sahk katki, sahk katki.
Põld hea, põld hea”
(Tori, 1889)
Satakieleen liittyy myös lukemattomia tarinoita, kuten tämä Mall Hiiemäen kirjassaan Väike linnuraamat rahvapärimusest esittämä:
”Kun taivaanisä oli luonut linnut ja antanut niille höyhenet vaatteiksi, monet linnut olivat ryhtyneet valittamaan, etteivät ole saaneet tarpeeksi kauniita vaatteita, ja olivat pyytäneet uusia. Monille linnuille taivaanisä oli sitten antanutkin uudet ja kauniimmat höyhenet. Muuan pieni harmaa lintu ei kuitenkaan ollut uusia pukimia pyytänyt. Taivaanisä oli kysynyt siltä: ”Etkö sinä halua itsellesi hienoa pukua?” Pieni harmaa satakieli oli vastannut, että hän on oikein tyytyväinen pukuunsa. Silloin taivaanisä oli sanonut: ”Jos et sinä halua itsellesi kaunista pukua, niin minä annan sinulle kauniin lauluäänen!” Ja nyt on satakielellä kaikkein kaunein lauluääni, mutta niillä linnuilla, joilla on kauniit höyhenet, on ruma ääni.”
On toki muitakin lintuja, jotka kilpailevat kauniilla äänellään satakielen kanssa. Esimerkiksi kultarinta, jota on Virossa kutsuttu myös satakielen lukkariksi, on taitava matkija ja siksi helppo sekoittaa satakieleen. Vanha kansa tiesi, että kultarinnan kavaltaa laulun sekaan aika ajoin livahtava karhea tekteryi, joka kuulostaa siltä kuin teroitettaisiin viikatetta. Kaiketi sen takia kultarintaa on sanottu myös heinänniittäjäksi, heinälinnuksi – ja viikatteenteroittajaksi. ”Ensin teroittaa, sitten leikkaa, taas liippaa ja lopuksi niittää tsiuh, tsiuh”.
Kevät on parasta aikaa mietiskellä sitäkin, miten paljon onomatopoeettisia sanoja olemme lainanneen lintujen kielestä ihmiskieleen. Mall Hiiemäen mukaan jopa viron sana rääkima voi olla peräisin ruisrääkän laulusta.
Lintujen matkiminen taas on aivan omanlaisensa folkloren laji, jota ovat aikoinaan tarvinneet todennäköisesti niin metsästäjät kuin paimenet. Metsästäjät ovat voineet saada sopivalla lurituksella houkuteltua paikalle pyyn tai teerikukon. Paimenille linnun äänten matkiminen lienee ollut enemmän ajanvietettä. Linnun äänistä johdettuja verbejä on runsaasti niin viron kuin suomen kielessä: kägu kukub, vares kraaksub, öökull huikab, part prääksub, käki kukkuu, varis raakkuu, pöllö huhuilee, sorsa vaakkuu.
Huikean kaunis kuvaus löytyy Anton Hansen Tammsaare Totuuden ja oikeuden ensimmäisestä osasta, luvun 32 lopusta, jossa Liisi odottaa hirsipinon päällä Joosepia, sydän rakkaudesta pakahtumaisillaan ja aistit luonnon äänille avoimina:
”Tuntui siltä kuin hän ei keväästä saakka olisi muuta tehnytkään kuin istunut tässä hirsipinon päällä. Todellista oli vain tämä hirsipino, kaikki muu oli kuin unta. Se oli alkanut tässä keväällä kun teeret pulputtivat, leivoset liversivät, kurjet toitottivat, käki kukkui, taivaanvuohi vurisi, riekko käkätti ja monet muut linnut ääntelivät nekin. Yöt läpeensä Vargamäen ilman täytti riemukas huutelu, jonka sekaan kuului karjapihasta lehmänkellojen kalkatus. Pian saapui ruisrääkkä yksitoikkoisine narahteluineen, ja kun sekin alkoi väsyä, aloitti heinäsirkka sirityksensä. Se piti puolensa kaikkein kauimmin ajan rientoa vastaan. Mutta kylmiin öihin ja hallaan katkesivat kielet senkin soittimesta. Kurjet aloittivat huutonsa uudelleen, mutta eivät enää yöllä vaan päivällä. Välistä kuului joidenkin muuttolintujen nopeaa ja kärsimätöntä siipien suhinaa, mutta niillä ei ollut tapana olla äänessä, ikään kuin siihen ei riittäisi aikaa. Suurella kiireellä ne lensivät kohti etelää. Viimeisenä karjapihassa kalkatti edelleen lehmänkello, aivan kuin ei syksyä vielä olisikaan.”
(Suomennos Juhani Salokannel)
Ajatella, miten paljon köyhempi olisi kielemme ilman näitä toitotuksia, vurinoita ja käkätyksiä. Lisäksi linnunlaulun sanat kuljettavat meidät hienolla tavalla takaisin kaukaisten esi-isien ja -äitien aikakaudelle ja heidän viisauksiensa pariin: odotan nykyäänkin kuuliaisesti, että satakieli alkaisi laulaa ennen kuin laitan salaatinsiemenet ja perunat multaan. Yllätyin iloisesti kuullessani, että Virossa koululaiset käyttävät Siuts-nimistä linnunlaulusovellusta. Sen avulla voi tallentaa linnunlaulua ja tunnistaa lajeja laulun perusteella. Uskon silti, että myös niistä satoja vuosia vanhoista sanoituksista on apua lajintunnistuksessa. Ja juuri nyt kuuluikin ikkunan takaa puun latvasta vaativa hyit-hyit. Vai sillä tavalla! Ilman älypuhelintakin on selvää, että kohta sataa!