Julkaistu: 8. syyskuuta 2009

Kaksi perspektiiviä Etykiin

Annika Mäkinen

Euroopan yhteistyö- ja turvallisuuskokous Etyk syntyi alun perin Neuvostoliiton aloitteesta. Länsimaat eivät olleet siitä aluksi lainkaan kiinnostuneita, mutta monet Itä-Euroopan maat puhuivat Etykin puolesta, sillä ne arvelivat sen voivan suoda niille lisää liikkumatilaa suhteessa Neuvostoliittoon. Suomi alkoi osallistua prosessin luomiseen aktiivisesti 1960-luvun lopussa. Lopulta vuonna 1973 aloitettiin Etykin alustavat neuvottelut. Yhdysvallat oli kannattanut Suomea SALT-aserajoitusneuvottelujen isännäksi, ja Suomesta tuli myös Ety-kokousten isäntämaa. Kaksi vuotta myöhemmin prosessi päättyi Helsingin loppuasiakirjaan, jonka allekirjoittivat 35 maan valtion ja hallituksen päämiehet.

Suomi ei halunnut Etykissä profiloitua asiakysymyksissä vaan haki kokouksista tunnustusta puolueettomuudelleen. Ulkovirolaisten, etenkin pakolaisten suhtautuminen Etykiin oli aivan toisenlaista kuin suomalaisten. Heitä kiinnostivat nimenomaan asiakysymykset, etenkin ihmisoikeuksiin liittyvät. Pakolaisten Etyk-toiveita heräteltiin esimerkiksi lupauksilla, joiden mukaan loppuasiakirjaan tulisi ihmisoikeuksiin ja vapaampaan tiedonvälitykseen liittyviä kohtia sekä mahdollisuus rajojen rauhanomaiseen muuttamiseen. He kuitenkin aiheellisesti pelkäsivät, että Ety-asiakirjalla nimenomaan vahvistettaisiin toisen maailmansodan jälkeiset Euroopan rajat.

Erilaiset ulkovirolaisten, pääasiassa pakolaisvirolaisten järjestöt pyrkivät jo ennen kokouksia vaikuttamaan Etykin osallistujamaihin lähettämillään muistioilla ja vetoomuksilla. Helsingin kokousten – ulkoministerien kokous kesällä 1973 ja päätöskonferenssi 1975 – aikana virolaisten, latvialaisten ja liettualaisten järjestöjen edustajia myös saapui Suomeen tarkoituksenaan mm. mielenosoituksin ja lehdistötilaisuuksin kiinnittää länsimaiden huomio Baltian maiden tilanteeseen. Vuonna 1973 Suomen viranomaiset Neuvostoliiton vaatimuksesta pidättivät järjestöjen edustajia, mutta Yhdysvaltojen väliintulon jälkeen vapauttivat nämä pari päivää myöhemmin. Vuonna 1975 joitakin pakolaisbaltteja otettiin kuultaviksi heidän saavuttuaan maahan, mutta itse mielenilmaukset heidän annettiin sillä kertaa järjestää rauhassa.

Neuvostovastaista häirintää?

1970-luvulla Viro näkyi hyvin vähän suomalaisissa sanomalehdissä. Kirjoituksia ilmestyi harvakseltaan, ja hyvin usein niissä vain sivuttiin Viroa; se ei ollut jutun pääaihe. Uudessa Suomessa Viron todellisille oloille sekä maan historialle itsenäisenä valtiona annettiin eniten tilaa, Kansan Uutisissa vähiten. Helsingin Sanomien suhtautuminen oli vaihtelevaa, joskin kaiken kaikkiaan enemmän neuvostomyönteistä kuin -kriittistä. Hufvudstadsbladet taas ei ollut juuri lainkaan kiinnostunut Virosta, ja aihe ylitti sen uutiskynnyksen vielä suomenkielisiä lehtiäkin harvemmin, vain Etykin yhteydessä. Kaikissa lehdissä, myös Uudessa Suomessa, kirjoitukset olivat varovaisia, elleivät suorastaan neuvostomyönteisiä. Yhteinen piirre oli kuitenkin myös se, ettei yhdelläkään lehdellä, edes Kansan Uutisilla, ollut aivan horjumatonta linjaa, jolla suhtautua Viroon.

Lehtien erot näkyivät selvimmin sisällöltään poliittisissa artikkeleissa, joita Etyk-aiheisten kirjoitusten lisäksi olivat mm. loikkaustapauksista kertovat uutiset, samoin kuin uutiset virallisista vierailuista Neuvosto-Viron ja Suomen välillä sekä itsenäisen Viron ja Suomen suhteista kertovat harvalukuiset lehtijutut. Ety-kokousten aikoihin kirjoittelu oli erityisen varovaista, sillä Viro oli Suomen lehdistössä aihe, joka usein kiinnitti Neuvostoliiton huomion ja johti huomautuksiin. Koko kylmän sodan aikakaudella eniten huomautuksia Tehtaankadun lähetystö antoi suomalaisille lehdille juuri vuosina 1973–1975.

Vuonna 1973 Helsingin Sanomat julkaisi neljä, Uusi Suomi kolme, Hufvudstadsbladet kaksi ja Kansan Uutiset yhden kirjoituksen, joissa käsiteltiin balttijärjestöjen toimia Helsingissä Etykin aikana. Uusi Suomi, Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet kertoivat tapahtumat pääpiirteittäin, ja US ja HBL myös taustoittivat niitä jonkin verran. HS ei juurikaan valottanut taustoja, ja pääkirjoituksessaan sunnuntaina 8.7.1973 se moitti pakolaisjärjestöjä julkisuushakuisuudesta. Uuden Suomen kirjoitukset olivat lyhyempiä eivätkä niin esillä kuin Helsingin Sanomissa ja Hufvudstadsbladetissa. Se kuitenkin julkaisi 8.7.1973 pääkirjoituksen, jonka yhdessä osassa balttien pidätykset tuomittiin oikeusvaltion käytäntöjen vastaisiksi. Kansan Uutiset julkaisi aiheesta ainoastaan yhden pienen artikkelin, joka oli piilotettu toisen, pidemmän kirjoituksen perään. Siinä tapahtumista mainittiin vain hyvin ylimalkaisesti ja vähättelevään sävyyn. Myös muissa lehdissä kuin Kansan Uutisissa käytettiin balttien toimista mm. sellaisia sanoja kuten ”neuvostovastainen häirintä” ja ”propaganda”, ilmeisesti siksi että lehdet siteerasivat viranomaisten antamaa virallista tiedotetta asiasta. Kaikki lehdet asettuivat viranomaisten puolelle; vaikka US kommentoikin pidätyksiä liioitteluksi, ei se myöskään kannattanut pakolaisjärjestöjen asiaa.

Vuonna 1975, Etykin kolmannen vaiheen aikana kirjoittelu oli vielä vähäisempää. Hufvudstadsbladet ja Uusi Suomi julkaisivat kaksi kirjoitusta, joissa Viro mainittiin, Helsingin Sanomat kolme. Pakolaisten kuulusteluista uutisoivat HBL, US ja HS. HBL:n kirjoituksessa kerrottiin myös pakolaisten tavoitteista ja vaatimuksista kokoukselle ja arvioitiin, että Baltian kysymys tuskin nousee esiin kokouksen kuluessa. HS ja US kertoivat taustoja selvästi vähemmän. Kaikki nämä kolme lehteä kertoivat lyhyesti myös mielenosoituksista. Kaikissa kirjoituksen sisältö oli varsin samanlainen, eli lehdissä esitettiin lähinnä huvittuneita kommentteja mielenosoituksista ja todettiin, etteivät baltit saavuttaneet odottamaansa huomiota. Kansan Uutiset kertoi Etykin aikana vain balttien jakamasta monisteesta, jonka sisältöä se paheksui Etykin ja Neuvostoliiton vastaisena, kuulusteluista ja mielenosoituksista se ei kirjoittanut mitään.

Taiteesta ja loikkareista

Kaikki lehdet suhtautuivat siis varovaisesti ja virallista politiikkaa myötäillen aiheeseen Etyk ja Viro. Kansan Uutisilla oli oma selkeä vaikenemisen linjansa, muiden lehtien välillä oli lähinnä sävyeroja. Matkaraporteissa ja kuvauksissa Virosta voi nähdä enemmän eroa lehtien välillä.

Kansan Uutiset kirjoitti Virosta aina Neuvostoliiton osana, ja usein Viroa tai virolaisia ei edes mainittu vaan puhuttiin vain esimerkiksi ”neuvostoliittolaisesta valtuuskunnasta”, joka oli tulossa Suomeen. Viron historiasta kirjoitettiin harvoin, ja silloin noudatettiin aina Neuvostoliiton versiota Viron ”vapaaehtoisesta liittymisestä” osaksi Neuvostoliittoa. Matkakertomukset olivat sävyltään hyvin myönteisiä, suorastaan ihailevia: ne esittivät Viron maana, jossa kaikki oli sosialistisen järjestelmän ansiosta hyvin. Loikkaustapauksia lehti ei uutisoinut näkyvästi tai ei lainkaan, ja piti loikkareita lähinnä pettureina.

Uudessa Suomessa ilmestyi hieman ristiriitaisesti selkeän neuvostomyönteisiäkin kirjoituksia, mutta aineistoni lehdistä siinä julkaistiin eniten myös kritiikkiä. Lehdistä ainoana se käytti sanaa ”miehitys” Virosta kirjoittaessaan. Ainoana se myös kirjoitti ulkovirolaisten elämästä ja etenkin pakolaisvirolaisten taiteesta, muut lehdet pitäytyivät kokonaan Neuvosto-Viron asioissa. Arvioitiin myös kirjoja tai artikkeleita, joissa kartoitettiin Neuvosto-Viron todellisia oloja, ja ihmeteltiin jopa Helsingin Sanomissa ilmestyneitä ”Viron historiaa vääristeleviä” kirjoituksia. Loikkaustapauksia US seurasi tiiviisti, ja hyvin usein myös selkeästi loikkarin puolelle asettuen.

Loikkaustapaukset kiinnostivat myös Hufvudstadsbladetia, muitakin pikkuartikkeleita ilmestyi, mutta paljon vähemmän kuin suomenkielisissä lehdissä.

Muissa kuin Etyk-kysymyksissä Helsingin Sanomien suhtautuminen Viroon oli niin vaihtelevaa, ettei mistään tietystä linjasta voi edes puhua. HS uutisoi mm. USA:n kongressissa käytyä keskustelua Baltian maiden miehityksestä, mutta toisaalta se julkaisi myös esimerkiksi pitkän kirjoituksen Andropovin puheesta, jossa tämä tuomitsi emigranttien toimet Etyk-häirinnäksi. Juuri erityisesti pakolaisvirolaisia HS arvostelikin, Neuvosto-Virosta ilmestyi pääasiassa tyypillisiä mallikolhooseja ja -sairaaloita esitteleviä kirjoituksia. HS esimerkiksi kertoi useampaan otteeseen, kuinka neuvostoliittolaisten historiantutkimuksen mukaan virolaiset olivat syyllistyneet hirvittäviin rikoksiin venäläisiä ja juutalaisia vastaan sodan aikana, ja kuinka näitä Virosta ulkomaille paenneita ”natsirikollisia” etsittiin nyt Yhdysvalloista.

Neutraaleimmillaan lehdet olivat kirjoittaessaan taide- ja kulttuuriaiheista. Kansan Uutisetkin teki poikkeuksen Viron välttelystään, ja lehti kirjoitti usein Viron taiteesta, myös puhtaasti virolaisena eikä sosialistisena tai neuvostotaiteena. Suomalaisten ja virolaisten sukulaisuuskin saatettiin mainita. Kulttuurivierailut Neuvosto-Virosta Suomeen päätyivät usein Hufvudstadsbladetiinkin. Kaikkien lehtien konsertti-, näytelmä- ja muut arviot olivat aina erittäin myönteisiä. Esitykset toki olivatkin ehkä hyviä, mutta arvosteluista tuntui välillä kuultavan se, että ainoastaan tällaisissa aiheissa uskallettiin antaa Virolle tunnustusta.

Sellaisia tavallisia uutisia Viron tapahtumista, joita nykyään luemme päivittäin lehdistä, oli ylipäätään vain pari lähes 250 artikkelin aineistossani. Melkein kaikissa kirjoituksissa oli jotakin ideologisesti värittynyttä. Lehtien kuvaukset matkoista Viroon olivat pääsääntöisesti hyvin neuvostomyönteisiä, eikä niissä muutamia lähinnä Uuden Suomen tekemiä poikkeuksia lukuun ottamatta kerrottu Neuvosto-Viron todellisista oloista. Suomen ja Viron vanhoista yhteyksistä ei kirjoitettu juuri lainkaan. Ulkomaantoimittajat turvautuivat Virossa yleensä tulkkiin tai käyttivät venäjää, ellei Viron asioista raportoitu vain Moskovan ja uutistoimisto Tassin kautta.

Samaan aikaan Ruotsissa

Molemmat ruotsinvirolaiset lehdet Teataja ja Eesti Päevaleht seurasivat tiiviisti niin maailmanpolitiikkaa kuin Suomenkin uutisia. Laajoissa kirjoituksissa ne pohtivat usein Suomen suomettumista ja pelkäsivät ilmiön leviämistä. Erityisen kiinnostuneita ne olivat kaikesta mikä liittyi suurvaltojen välisiin suhteisiin tai neuvostoliittolaisiin toisinajattelijoihin. Ne julkaisivat myös uutisia ja tiedotteita ruotsinvirolaisten vilkkaasta yhdistys- ja järjestötoiminnasta. Myös miehitetyn kotimaan tapahtumista yritettiin pysyä selvillä. Neuvosto-Viron uutisissa päälähteenä tosin olivat neuvostolehdet, joten niiden antamaan informaatioon suhtauduttiin varauksellisesti. Tietoa esimerkiksi tavarapulasta, venäläistämistoimista, sensuurista ja muista ongelmista onnistuttiin silti saamaan, ja niistä myös kerrottiin. Suomalaisille niitä valaisivat vain oppositiolehdet Kanava ja Kauko Kareen Nootti.

Lehdissä, etenkin Teatajassa, julkaistiin myös kotimaan kirjeitä ja vetoomuksia mm. YK:lle; näitä onnistuttiin silloin tällöin salakuljettamaan Virosta länteen. Teatajassa julkaistiin myös eri järjestöjen ja Viron pakolaishallituksen suunnitelmia Viron asian saattamiseksi läntisten valtionpäämiesten, YK:n, Neuvostoliiton johdon ja Etyk-osallistujamaiden hallitusten tietoon. Pakolaishallituksen äänitorvena toiminut Teataja olikin sisällöltään selkeästi poliittinen lehti, EPL taas enemmän perinteisen sanomalehden linjoilla.

Kummankin lehden Etyk-aiheiset kirjoitukset käsittelivät pääasiassa kokouksen kolmannen korin asioita eli ihmisoikeuskysymyksiä. Vaikka eivät lupauksiin juuri luottaneetkaan, lehdet raportoivat kuitenkin jokaisen käänteen, jossa pakolaisten edustajille oli lupailtu Ety-asiakirjaan olevan tulossa ihmisten ja tiedonkulun vapaata liikkumista lisääviä kohtia. Yhtä lailla ne myös seurasivat huolestuneita Neuvostoliiton järkähtämättömiä yrityksiä saada tällaisia periaatteita Ety-asiakirjaan mahdollisimman vähän.

Etykistä muodostui eri maiden pakolaisjärjestöjen siihen asti suurin yhteistoimintahanke. Virolaiset tekivät yhteistyötä muista Baltian ja Itä-Euroopan maista paenneiden kanssa. Kummassakin lehdessä kerrottiin vetoomuksista, joita laadittiin ja lähetettiin Etyk-osallistujamaille, sekä delegaatioista, joita lähetettiin paikan päälle niin Helsinkiin kuin Geneveenkin. Siellä tapahtui loppuasiakirjan valmistelu vuosina 1973–1975, ulkoministerikokouksen ja päätöskonferenssin välisenä aikana.

Ruotsinvirolaisten ja suomalaisten lehtien kuvaukset kokousten tapahtumista olivat varsin erilaisia. Virolaislehdet kertoivat niistä useammin, laajemmin sekä myös paljon yksityiskohtaisemmin, käyttäen paikalla olleiden kertomuksiakin. Suomen viranomaisten ja hallituksen toimintaan oltiin hyvin tyytymättömiä. Sekä Eesti Päevaleht että Teataja ihmettelivät sitä, että Suomi halusi korostaa puolueettomuuttaan, mutta samaan aikaan Neuvostoliiton vastaisia mielenosoittajia kuulusteltiin ja käännytettiin pois maasta. Ruotsinvirolaisten lehtien näkemyksen mukaan Suomi jopa vahingoitti mainettaan Etykillä enemmän kuin hyötyi siitä.

Suomalaiset ja virolaiset lehdet olivat myös hyvin eri mieltä Etykin ansioista liennytyksessä. Suomalaislehdistä vain Uusi Suomi muutti suhtautumistaan pessimistisempään suuntaan vuosien 1973 ja 1975 välillä, vaikkei muutos lehden Viroa koskevassa Etyk-kirjoittelussa näkynytkään. Teataja ja EPL pitivät Etykiä ainoastaan Neuvostoliiton temppuna saada aikaan rauhansopimuksen korvike. Neuvostoliitto tavoitteli tunnustuksia aluevalloituksilleen ja alkoikin pakolaisten kauhuksi niitä saavuttaa. Etykin lisäksi luvattiin vastineeksi kauppasuhteita, ja niinpä esimerkiksi Australia tunnusti Viron virallisesti Neuvostoliiton osaksi vuonna 1974.

Jo varhain lehdet olivat olleet varmoja siitä, ettei Etyk loppujen lopuksi toisi mitään hyvää virolaisille, ja ne esittelivät usein amerikkalaisten lehtien, kuten New York Timesin, vastaavanlaisia arvioita. Varsinkin vuoden 1975 päätöskonferenssin jälkeen monet länsilehdet julistivat pettymystään Etykiin Neuvostoliiton toiveiden täyttäjänä, ja näitä kirjoituksia EPL siteerasi monissa numeroissa loppukesän ja syksyn 1975 mittaan. Teataja ja EPL raportoivat myös esimerkiksi sensuurin kiristämisestä Neuvosto-Virossa Etykin jälkeen, mikä oli täydessä ristiriidassa Neuvostoliiton juuri allekirjoittaman Ety-loppuasiakirjan kanssa. Asiakirjan mukaanhan valtiot lupaavat kunnioittaa kansalaisvapauksia sekä ajatuksen, omantunnon, uskonnon ja vakaumuksen vapautta ja kansallisten vähemmistöjen oikeuksia. Ne myös lupaavat toimia YK:n peruskirjan ja ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen mukaisesti. Nämä oikeudet eivät toteutuneet Neuvostoliitossa Etykin jälkeenkään. Baltit myös vetosivat turhaan YK:hon kerran toisensa jälkeen.

Suomalaisia ja virolaisia yhdistävä seikka olikin tapahtumien näkeminen vain omien tavoitteiden valossa. Virolaiset katselivat Etykiä miehitetyn maan edustajina, suomalaiset taas halusivat nähdä sen oman puolueettomuuspolitiikkansa juhlana. Virolaiset olivat närkästyneitä Suomen yrittäessä estää heidän aikeensa saada julkisuutta asialleen, suomalaiset puolestaan, silloin kun edes kiinnittivät virolaisiin huomiota, näkivät nämä Suomen maailmanpoliittisen huippuhetken häiritsijöinä. Vuosi 1975 ei vielä tuonut kahtia jakautuneeseen maailmaan muutosta.


Elo 4/2009