Venäjän vuoden 1905 vallankumous oli Viron historian suuri käännekohta. Se politisoi perinteisen Suomen-sillan. Suomeen tuli sekä poliittisia pakolaisia että monien kulttuurialojen edustajia.

Kirjailijaryhmä Noor-Eesti oli jo varhain enemmän tai vähemmän kiinnittynyt Suomeen. Taiteen edustajista Suomessa oleskeli nooreestiläisiä lähellä olevia kuvataiteilijoita ja taideopiskelijoita. Konrad Mägin lisäksi esimerkiksi K. A. Jentson, Nikolai Triik ja Aleksander Tassa olivat poliittisista syistä eronneet tekniseen piirustukseen painottuvasta paroni Stieglitzin perustamasta taidekoulusta Pietarissa ja päätyneet Suomeen.

Ero oli johtunut siitä, että varsin radikaalit virolaiset olivat tukeneet taidekoulun oppilaiden keskuudessa levinnyttä, koulun uudistamista vaatinutta liikehdintää. Kun taidekoulu vuoden 1905 kumouksen myllerryksessä suljettiin, virolaisryhmän ydin saapui Suomeen, aluksi Ahvenanmaalle.

Ensimmäisenä Ahvenanmaalle tuli Nikolai Triik jo kevättalvella 1906. Toukokuun alussa saapuivat muun muassa Aleksander Tassa ja Konrad Mägi, myöhemmin vielä Rudolf Tassa. Lähellä Maarianhaminaa sijaitsevaan Önningebyn kylään muodostui virolainen taiteilijayhteisö, jonka keskuksena oli Nedre Knapansin tila. Siitä tuli nuorille virolaistaiteilijoille eldorado, ja siellä Mägi teki ensimmäiset maisemamaalauksensa.

Ahvenanmaa ei vetänyt puoleensa vain taiteilijoita. Myös Friedebert Tuglas – silloin vielä Mihkelson – nautti sen vapaasta ilmapiiristä. Siellä vietetty kesä 1907 oli hänelle yhtä tärkeä kuin se edellisenä kesänä oli ollut Konrad Mägin, Nikolai Triikin ja Aleksander Tassan taiteilijakolmikolle. Tuglas asui Önningebyssä samalla Nedre Knapansin tilalla, jopa samassa huoneessa kuin Konrad Mägi kesällä 1906.

Kumousromanttista karismaa jo hankkinut, sairasteleva ja viranomaisten etsimä ”tulipunainen viuluniekka” Eduard Sõrmus teki Suomessa suuren esiintymiskiertueen vuonna 1907. Helsingissä hän asui yhdessä vanhan ystävänsä ja aatetoverinsa – joskin jyrkästä ideologiasta jo loiventuneen – Konrad Mägin kanssa. Heidän kortteerinsa oli usein virolaispakolaisten kokoontumispaikka samoin kuin Helsingissä toimiva virolainen hyväntekeväisyysseura (Eesti Heategev Selts).

Pelastuksena setukaisten laulut

Nuorten virolaisten taiteilijoiden suurena haaveena oli päästä Pariisiin, unelmien kaupunkiin, kuten Rudolf Tassa Ranskan pääkaupunkia luonnehti. Suomi oli siis vain pysähdyspaikka.

Vaikka päämäärä oli selvillä, niin syksyllä 1906 Pariisiin pääsi lähtemään vain Nikolai Triik. Helsingissä olevilla pakolaistaiteilijoilla näet oli puute rahasta. Mutta kun hätä oli suuri, oli apukin lähellä, ja tukea tuli yllättäen tarjolle.

Virolainen kansanrunouden kokoaja Jakob Hurt oli kerännyt arvokkaat kansanrunokokoelmat. Koska Virosta ei löytynyt kustantajaa niiden julkaisemiseksi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) tarjosi apuaan. Hurt oli alkanut toimittaa setukaisten lauluja painokuntoon vuodesta 1901 alkaen, ja SKS maksoi hänelle toimituspalkkiota. ”Valmistuttuaan on teos oleva todellinen muistopatsas Setukaisväestölle, joka sen itselleen on t:ri Hurtin avulla pystyttänyt”, SKS kirjoitti vuosikertomuksessaan.

Hurt kuoli yllättäen tammikuussa 1907, ja hankkeen saattaminen loppuun uhkasi katketa. Professori Kaarle Krohnin johdolla ryhdyttiin kuitenkin kokoelman kopiointityötön, ”ja kun sattumalta nuoria, reippaita työmiehiä oli runsaasti tarjolla, jatkettiin työtä hyvää vauhtia”, SKS:n vuosikertomus ilmoittaa. ”Näin kului Seuran varoja paljon enemmän kuin työhön yhtenä vuonna olisi sopinut käyttää”, kertomus jatkuu, ”mutta toiselta puolen ei kumminkaan epäilty teettää työtä tulevaisuuden laskuun, koska tämäkin on niitä töitä, jotka ovat nykyhetken vaatimia, mutta samalla kaikeksi tulevaisuudeksi.”

Nämä ”reippaat nuoret miehet” olivat virolaisen älymystön edustajia, kirjailijoita ja taiteilijoita. Krohn oli mestari tarjoamaan niin oppilailleen kuin poliittisille pakolaisille apurahoja ja ansiomahdollisuuksia, ja näin kävi nytkin. Konrad Mägi ja Aleksander Tassa sekä jokunen muu ”nälissään oleva virolainen”, kuten Tuglas sanoi, tarttui kopiointityöhön. Hänen mukaansa he kirjoittivat epätoivoisina ja vimmoissaan saadakseen rahaa kokoon – niin elämiseen kuin matkakassaansa Pariisia varten.

Tuglas arvelee, että juuri tätä työtä tehdessään nuoret herrat kehittivät heille myöhemminkin jossakin määrin ominaisen vauhdikkaan ja kaltevan käsialan. Miksi? No, riveistähän kopioimisessa maksettiin, ei sanojen määrästä.

”Painukaa suolle muinaisjäännöksinenne”

Kirpeän sapekasta Konrad Mägiä ei oleskelu Suomessa miellyttänyt. Gustav Suits arvioi tämän rakastaneen ainoastaan Ahvenanmaata. Ennen pitkää Mägi haukkui matalaksi kaikki kaupungit, maat ja kansat, ja hänellä oli jatkuvia kahnauksia Helsingissä yliopistossa opiskelevien nooreestiläisten kanssa. Railoa syvensi sekin, että Mägi halveksi näiden kontakteja Suomen yhteiskuntaan ja kulttuurielämään. Tahtomattaan suomalainen sivistynyt suhtautui virolaiseen kuin pikkuveljeen, Mägi sanoi.

Olosuhteiden pakosta Mägin päivät kuitenkin kuluivat rekivärssyjen ja loitsujen mekaanisessa kopioimisessa, vaikka hänen luonteensa vaati kaiken sen rienaamista, mitä hän itse ei ollut luonut. Kaikki kirjoittaminen kyllästytti tätä, Suits analysoi. Jos Mägi olisi vapaasti voinut esittää mielipiteensä, hän olisi sanonut: ”Painukaa suolle muinaisjäännöksinenne ja maantieteellis-historiallisten metodienne kanssa!”

Mägin oli kuitenkin otettava lusikka kauniiseen käteen, maltettava mielensä ja istuttava kuukausi toisensa perään yliopiston kirjastossa nenä kiinni Hurtin kansanrunoissa. Vain siten Pariisi lähestyi – hitaasti mutta varmasti. Kopiotekstiä alkoikin syntyä.

Gustav Suitsin tuleva puoliso, ylioppilas Aino Thauvón-Tavia, kuvailee yliopiston kirjastossa avautuvaa näkyä: ”Näen vierekkäin, lähekkäin istuvan vieraan seurueen, josta heti saattoi huomata, että sen jäsenet eivät olleet helsinkiläisiä, mutta ylioppilas Suits näytti olevan kovin hyvä tuttava heidän kanssaan. Aivan kuin jonkinlainen etelämaan tuuli olisi puhaltanut heidät Suomen tieteen pyhättöön.”

Rahaa kuitenkin tuli. ”Olen saanut hr. prof. Krohnilta palkaksi kolmekymmentä (30) markkaa”, kertoo Krohnin arkistossa oleva, Suitsin 4. maaliskuuta 1907 päiväämä vaatimaton kuittilappu. SKS:n sihteeri ilmoitti kesäkuussa virolaisten kyllä kirjoittavan ahkerasti, eikä hänellä ollut muuta vaivaa kuin rahojen antaminen. Mutta rahaa kului runsaasti. Virolaisten ”kaltevalla” kopiotekstillä oli siis hintansa.

Oslon kautta takaisin Pariisiin

Vihdoin syksyllä 1907 Mägi ja Tassa siirtyivät Triikin perässä unelmiensa kohteena väikkyneeseen Pariisiin. Passien mukaan Mägi matkusti taiteilija Tyko Sallisena ja Aleksander Tassa taiteilija Yrjö Paanasena. Pariisissa Mägi ryhtyi pian käyttämään omaa nimeään, mutta kirjoitti sen muotoon Maegui, jotta ei tulisi sekoitetuksi Maggin lihaliemikuutioihin. Tassa puolestaan lyhensi käyttönimensä muotoon Paana.

Kortissaan Kaarle Krohnille Tassa ja Mägi kertoivat, että rauhallisen Helsingin-elämän jälkeen oli Pariisissa väliin tunne, että tahtoisi takaisin Pohjolaan. Ja sinne lähdettiinkin. Keväällä 1908 Mägi siirtyi yhdessä Aleksander Tassan kanssa Kristianiaan (Osloon). Tassa kyllä tuli pian takaisin, mutta Mägi jäi Norjaan ja työskenteli siellä niukoissa oloissa. Maaliskuussa 1910 hän kirjoitti Tuglakselle, että Kristianiassa asuminen oli mahdotonta, mutta rahan puutteen takia hän ei voinut sieltä lähteäkään.

Kun Tuglas lähti Pariisista Italiaan, oli Norjan ”vankilassa” oleva Mägi kateellinen. Hän olisi tullut mukaan, kunhan vaan ensiksi pääsisi Norjasta Pariisiin. Vihdoin rahaa kertyi sen verran, että Mägi palasi syksyllä 1910 Pariisiin.

Konrad Mägi – Maalauksen arvoitus -näyttely Espoon modernin taiteen museo EMMAssa 23.1.2022 saakka